keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Runoutta Vattajanniemellä

Kalliolle, kukkulalle
rakennan minä majani,
kalliolle, kukkulalle
rakennan minä majani.
Tule, tule, tyttö nuori,
jakamaan se mun kanssani!
Tule, tule, tyttö nuori,
jakamaan se mun kanssani!
Kaj Chydenius


Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla.
Hiljaa ja lumoavasti
laulaa ulappa.

Aaltojen hyväilyistä
hiekka on väsynyt.
Tulisit aivan hiljaa,
tulisit juuri nyt –

Saima Harmaja


Merellä vyöryy matalia aaltoja,
kohoavat korkeammiksi,
kun tuuli voimistuu.
Päivä tummenee,
tähdet syttyvät ja viilenee,
iltaa kohti tuuli kasvaa ja mainingit
alkavat kohista, murtua,
ja yön tullessa on jo täysi myrsky.
Juhani Tikkanen

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Hevostelun uusi alku


Huhtikuun lopulla nousin hevosen selkään ensimmäistä kertaa viime syyskuun alussa tapahtuneen ilmalennon (linkki) jälkeen. Kuvittelin, että ainoa, mikä jännittäisi, olisi se selkäännousuosa, kun siinä se eräs heppa syksyllä päätti minut selästänsä heittää, mutta minullehan olikin kehittynyt ihan kokonaisvaltainen hevospelko. Kai se oli jotenkin se, että vaikka aiemminkin olen hevosten selästä pudonnut, niin ne on nimenomaan olleet putoamisia ja välillisiä seurauksia jostain hevosen tekemästä asiasta, eikä siten kuin tämä, että hevonen kirjaimellisesti heittää minut selästään enkä pysty itse vaikuttamaan tilanteeseen mitenkään. Siinä tajusi sen, miten avuton sitä oikeasti onkaan, jos iso eläin alkaa tosissaan teutaroimaan, ja miten sen voi tehdä myös sellainen hevonen "joka ei koskaan ennen".

En ole käynyt sen hevosen luona, joka tuon selästäheittotempun teki, vaan tallilla, jonka muutamilla heposilla olen ratsastanut jo useamman vuoden ajan. Viime vuonna ennen loukkaantumista ehdin siellä pari kertaa ratsastaa eräällä 5-vuotiaalla suomenhevosella ja sama kaveri on nyt saanut luottotehtävän toimia terapeuttinani palauttamassa luottamustani hevosiin. Ensimmäiset kerrat jännitin jo pelkkää harjaamista ja varusteiden laittamistakin, kun jokainen hevosen liikahdus toi päähäni ajatuksen, että kohtahan se voi potkaista tai hypätä pystyyn, mistäs minä tiedän, mitä se aikoo. Nyt kymmenisen kerran jälkeen pystyn näissä hoitotoimenpiteissä jo olemaan suunnilleen rentona, mutta hevosen taluttaminen aiheuttaa edelleen jonkinasteisen jännitystilan ja selkään en uskalla nousta ilman, että joku pitää hevosesta kiinni. Eihän se ohjista kiinnipitäminen estä hevoselta ns. sirkustemppujen tekemistä, jos se niin päättää, mutta se tuo minulle henkistä turvaa. Muutamalla ensimmäisellä kerralla pyysin kiinnipitämisen myös selästä alas tullessani, mutta siitä olen nyt jo useamman kerran suoriutunut itsenäisesti.

Ensimmäisellä ratsastuskerralla olin varmaan sellaisen puolisen tuntia jännittyneessä olotilassa ja koko ajan varautuneena siihen, että heppa päättää keksiä jotain ei niin kivaa. Kun mitään ei tapahtunut, vaan heppa käveli eteenpäin juuri sitä vauhtia ja juuri siihen suuntaan, kuin minä halusin, pysähtyi pysäytettäessä ja vaikutti kaikin puolin rauhalliselta, aloin vähitellen rentoutumaan ja lopussa tehtiin jopa pari lyhyttä ravipätkääkin. Ratsastusjännitys on kerta kerralta vähentynyt ja olen pystynyt jo ihan nauttimaankin siitä - jopa laukkaaminen on mukavaa. Viimeksi tohdin ensimmäistä kertaa antaa hevoselle vähän löysääkin ohjaa, joka normaalisti siis on ihan oletusarvo ratsastuksen alkuun, loppuun ja vähän välillekin. Selässäkin tosin huomaan saman kuin siinä hevosta harjatessakin oli, että jokainen hevosen vähäinenkin epätavallinen askellus, päänheilautus, hätkähdys tmv. aiheuttaa ensimmäisenä sen mielleyhtymän, että nyt se varmaan saa jonkun sätkyn. Huomaan myös rauhoittelevani hevosta puheellani, että ei tässä mitään hätää, traktori se vain pärisee, vaikka tosiasiassa yritän vakuutella itselleni, että kaikki on hyvin, ei tää heppa piittaa mitään mistään traktoreista.

En muista (enkä jaksa etsiä), olenko täällä muutama vuosi sitten kertonut siitä, kun edellisen autoni Jekun perään rysäytti pakettiauto. Ajelin kevättalvella 80-rajoitusalueella aura-auton perässä ja tullessamme pitkälle suoralle harkitsin ohittamaan lähtemistä, kunnes huomasin kauempaa olevankin parin auton tulossa vastaan ja päätin, etten jaksakaan ohittaa, kun ei minulla ole mikään kiire. Perässäni ajellut pakettiauton kuljettaja oli ollut täysin varma, että minä lähden ohittamaan aura-auton, joten hän ei hidastanut vauhtiaan minua lähestyessään. Näinpä hän sitten rysähti suoraan Jekun perään, kun en minä lähtenytkään pois alta, kuten hän kuvitteli minun tekevän. Jekkuun tuli pieni lommo ja minä retkautin kaulani, mutta sen verran iso säikähdys se oli, että vielä kuukausienkin päästä pelkäsin jokaisen liian lähelle ajavan törmäävän meihin, kunnes vähitellen pelko laantui, kun ei uutta törmäystä sattunut. Se on varmaan vähän sama nyt tässä hevoshommassa, että aikansa ottaa, kunnes alkaa jälleen luottamaan siihen, että pääosin kaikki kuitenkin yleensä sujuu ihan hyvin.

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Maastopyörän hankinta

Yhdeksänkymmentäluvun puolivälistä alkaen minulla on ollut uskollisena kuljettimenani yksi ja sama 3-vaihteinen Helkaman ”peruspyörä”. En ole koskaan kaivannut pyörältäni yhtään enempää, kuin mitä tämä kyseinen yksilö on pystynyt tarjoamaan, ja näin ollen tuossa muutamia vuosia sitten mieheni ehdottaessa minulle uuden pyörän hankintaa, tyrmäsin ajatuksen täysin. Helkaman reppana on ollut niin huonolla hoidollakin, ettei sille ole juuri muuta tehty kuin poljettu menemään. Kaikki pesut ja huollot ja muut ovat jääneet vuosien aikana olemattoman vähiksi, mutta siitä huolimatta Helkama Sweet Power on porskuttanut moitteetta. Yksi puhjennut rengas siihen on vaihdettu ja muistelisin, ettei vaihteisto tai ainakaan se vaihdevipu ole enää alkuperäinen, polkimetkin on jossain vaiheessa ostettu uudet syystä, josta minulla ei ole mitään muistikuvaa. Se on ollut erinomaisen hyvä pyörä, jolla olen vaivatta polkenut sellaisia max 15km matkoja yhdistelmää asvalttiteitä, kovapohjaisilla hiekkateitä ja luonnonpohjaisia, helppokulkuisia metsäteitä.

Viime syksyisen tapaturman seurauksena sivusidevaurion saanut oikea polveni kipeytyy edelleenkin vähänkin pidemmistä kävelylenkeistä ja niinpä talven vaihtuessa kevääseen aloitin Mestan kanssa jälleen pyörälenkit muutaman kerran viikossa kävelyjä korvaamaan. Jossain vaiheessa kevättä päädyimme Helkamani kanssa ensimmäistä kertaa metsäpoluillekin, kun mietin, että olisi mukava käydä joskus pyöräilemässä muuallakin kuin aina niitä iänikuista kahta samaa reittiä. Polkuajo yllätti minut hauskuudellaan ja toi ajamiseen ihan erilaisen fiiliksen kuin teitä pitkin polkeminen. Muutama ensimmäinen kerta oli tosin alamäkeen vähän pelonsekaisen hauskaakin, kun ajamani polku oli täynnä juurakoita ja kiviä, joista johtuen meno oli melkoisen rytisevää – ja ylämäkeen samaa polkua pitikin sitten pyörää suuren osan matkasta taluttaa, koska ne juurakot ja kivet. Tulin nopeasti huomanneeksi, ettei pientä Helkamaani ollut oikein tehty tällaiseen rankempaan ajoon. Parhaimmassa tapauksessa se tekisi maastoajosta vain jonkin verran raskaampaa, vaikeampaa ja epämukavampaa, mutta pahimmassa tapauksessa se hajoaisi kesken hurjastelun ja lentäisin päistikkaa päin kiviä tai puita. Niinpä syntyi ajatus, että mitäs jos hankkisin oikean maastopyörän, jotta voitaisiin tosissaan Mestan kanssa laajentaa näitä pyöräilymaastoja ja vielä kokea se miellyttäväksikin.


Tuumasta toimeen. Nykyistä Helkama-pyörääni mukaillen ensimmäisenä ajatuksenani oli, että ostaisin suomalaisen firman maasturinkin. Helkama-polkupyöristähän edelleenkin suurin osa jopa valmistetaan Suomessa Hangon tehtaalla, joten kyseessä ei ole ns. valesuomalaisuus (markkinoidaan kotimaisia mielikuvia tuotteesta, joka onkin tehty jossain muualla), mikä on nykypäivänä valitettavan yleistä. Selaillessani netistä maastopyöränhankintaohjeita ja maastopyörämallistoja päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että ehkä tässä hankinnassa nyt sittenkin katselisin muitakin valmistajia sillä silmällä. Markettien halpispyörät kylläkin unohdin heti, mutta toisaalta en ollut valmis laittamaan liikaakaan rahaa kiinni ostokseen, jonka lopullisesta käyttömäärästä ja -tyylistä ei vielä ole varmuutta, vain ajatus, että haluan enemmän kuin yleis-Helkamani tarjoaa. Suosiotaan koko ajan nostavat läskipyörät rajautuivat ostoslistani ulkopuolelle, koska hyvä (hyvyys on toki aina suhteellista) läskipyörä maksaa vielä enemmän kuin hyvä tavallinen, etujousitettu maastopyörä, ja toisaalta halusin kyllä myös ketterämmän pyörän kuin mitä ”fättis” on.

Vaikka netistä tosiaan löytyy osto-oppaita moneen lähtöön, halusin niiden lisäksi saada henkilökohtaistakin palvelua (ja maksaa siitä) ja siten tehdä ostokseni polkupyöriin erikoistuneesta kivijalkaliikkeestä piittaamatta siitä, että netistä tilaamalla voisikin saada halvemmalla. Ehdottomasti halusin myös päästä kokeilemaan pyörää ennakkoon enkä ostaa sikaa säkissä. Koska minulla ei ollut mitään must have-pyörämerkkiä, vaan olin kaikelle avoin, tein päätöksen, että ostan pyörän liikkeestä, josta saan parasta palvelua – ja josta toki sen lisäksi myös löytyy se minulle sopiva maasturi. Laitoinkin huhtikuun lopulla liikkeeseen nro1, jonka valitsin sen perustella, että heiltä on mahdollista myös vuokrata erilaisia polkupyöriä (ajatuksenani oli, että voisin autokyyditä pyörän kotiin ja testailla Mestan kanssa näissä meidän omissa maastoissa), seuraavanlaisen Facebook-viestin: ”Heips! Olen suunnitellut uuden, paremmin maastopyöräilyyn sopivan kulkupelin hankintaa, mutta onko niin, että niissä on kaikissa vain käsijarrut? Pyöräilen koiran kanssa ja metsässä se juoksee vapaana edellä, mutta tiellä mennessä pidän remmiä oikeassa kädessä ja välillä vain vasen käsi on pyöränsarvessa, jolloin jalkajarru on paljon helpompi ja turvallisempi käyttää. Tyssääköhän minulla nyt pyöränhankinta tähän jarruasiaan?” Tämä viestissä mainitsemani asia tosiaan huoletti minua, koska koko ikäni olen jalkajarrullisella pyörällä ajanut ja se yksi kerta, kun vuosia vuosia sitten jouduin pakon edestä koiran kanssa tekemään muutaman pyörälenkin ainoastaan käsijarrullisella pyörällä, on jäänyt mieleen huonona kokemuksena.

Odotin inspiroivaa viestiä, jossa ongelmani ratkaistaisiin, mutta vastauksessa vain todettiin maastopyörissä ja ylipäätään ketjuvaihteisissa pyörissä aina olevan vain käsijarrut, ja napavaihteisissa (3 tai 7 vaihdetta), yleensä ns. city-pyörissä, olevan myös jalkajarru. Siinä se, ei mitään muuta. Vähän jäi hölmistynyt ja tyhjä olo. Kiitin vastauksesta ja totesin, että varmaan täytyy sitten tyytyä nykyiseen pyörääni. Tämän jälkeen laitoin saman pohdintani liikkeeseen nro2, Facebookin kautta sinnekin. Ilokseni tässä liikkeessä paneuduttiin asiaan hieman enemmän, ja sen lisäksi, että todettiin maastopyörissä tosiaan olevan vain käsijarrut, myös kerrottiin, että käsijarrut ovat muuttuneet paljon aikojen saatossa eikä niitä kannata verrata kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden taakse, ja että ne ovat tutkitusti turvallisemmat ja tehokkaammat käyttää kuin jalkajarrut. Ehdotettiin myös, olisiko siitä apua, jos taka- ja etujarrukahvojen paikkoja vaihdettaisiin keskenään, jolloin takajarru olisi vasemman käden käytettävissä. Lisäksi kyseltiin, olisiko mahdollista kiinnittää koira jotenkin muutoin kuin pitää remmiä kädessä, jolloin käteni olisivat vapaina ja jarrutilanne ratkeaisi sillä. Lopuksi minut toivotettiin tervetulleeksi myymälään juttelemaan asiasta lisää, sillä en kuulemma ole ainoa, jota siirtyminen käsijarruihin on huolettanut, mutta aina on päästy ratkaisuun.

Yhtenä päivänä sitten tupsahdin sisään kyseiseen liikkeeseen, kerroin myyjälle (joka oli eri kuin Facebookissa viesteihini vastannut) ongelmani ja sain vielä Facebook-vastauksiakin yksityiskohtaisemman selvityksen nykyaikaisten käsijarrujen helppokäyttöisyydestä ja turvallisuudesta varsinkin maastopyöräilyssä, ehdotettiin myös sitä jarrukahvojen siirtoa päikseen yhdellä kädellä jarruttamista varten, jos takajarrua olisi mukavampi käyttää siinä. Näiden selostusten jälkeen myyjä arvioi pituuteni (meni muuten puolensentin tarkkuudella oikein), valitsi minulle yhden maastopyörän jarruttelutestiin, kantoi pyörän pihalle, antoi ohjeet jarrujen ja vaihteiden käyttöön (korostaen, että yksikin sormi riittää jarruttamiseen ja muut voivat pitää sarvesta kiinni), sääti istuimen sopivalle korkeudelle ja käski ajella parin korttelin ympäri. Olin todella skeptinen ja täysin varma siitä, että palaan liikkeeseen todeten, ettei tule mitään, hyvästit, mutta sen sijaan sainkin todeta pyöräliikkeen henkilökunnan olleen täysin oikeassa. Jarrut olivat juuri niin kevyet käyttää, kuin he olivat kertoneetkin, tehokkaat (huomasin, ettei kannata painaa jarrukahvaa pohjaan asti, ellei halua äkkipysähdystä) ja kätevät. Testasin yhdellä kädellä ajaessa jarruttamistakin eikä siinäkään ongelmia ollut ainakaan ilman koiraa. Palasin liikkeeseen tyytyväisenä ja kerroin jarruongelman olevan selätetty, joten voisin siis todellakin ostaa maasturin. Myyjä esitteli toiveisiini ja budjettiini sopivia pyöriä kertoillen eri mallien eroista niin, että minäkin ymmärsin, mistä puhutaan. Sanoin miettiväni vielä sitä, minkä pyörän ostaisin, ja palaisin asiaan.

Viikon verran vertailin netissä pyöriä ja luin lisää mielipiteitä maastopyörän hankinnasta. Huomasin, että kysymyksissä ja vastauksissa oli suurta samankaltaisuutta koirarotukyselyjen ja vastauksien kanssa. Esim. tyyppi x on ostamassa ensimmäistä maastopyöräänsä työmatka-ajoon teillä ja helppoon maastoiluun, kertoo miettineensä merkkien y ja z malleja i ja u, sekä mainitsee etsivänsä hieman edullisempaa pyörää, kun ei ole varma, minkä verran maastopyöräilyä kuitenkaan loppuviimein toteutuu. No miten himofillaristit vastaavat? Tietenkin kehoitetaan unohtamaan mallit i ja u, koska niistä ei ole tosikäyttöön ja melkein pitäisi olla kyllä täysjoustopyöräkin (eli iskunvaimentimet edessä ja takana), jos kuitenkin haluaa vähän rankempaan maastoon, ja sitten ehdotetaan reilusti yli budjetin olevia pyöriä ”koska halvemmilla ei tee mitään”. Tai tyyppi q on ostamassa ensimmäistä koiraansa lenkkikaveriksi ja vähän kokeillaan ehkä harrastuksia a ja o, ja hän on miettinyt rotuja t ja h. No mitä koiraväki vastaa? Tietenkin kehoitetaan unohtamaan rodut t ja h, jos haluaa harrastaa, kun ei niiden kanssa pärjää huipulla, ja sitten ehdotetaan tilalle rotuja m ja n, että niillä riittää potentiaalia vaikka mihin. Eikä ole kumpaakaan esimerkkiä yksi eikä kaksi kertaa, kun näitä on saanut lukea, ihan vakiokaava tuntuu olevan ohittaa kysyjän toiveet ja vastata omista lähtökohdista tai suureellisista mielikuvista käsin. Paras löytämäni pyöränhankintaohje kuuluikin lyhykäisyydessään näin: ”Jos se on huono ajaa, se on huono pyörä, älä osta sitä, vaikka muut miten kehuisivat. Jos se on hyvä ajaa, se on hyvä pyörä, osta se, vaikka muut miten haukkuisivat.”

Liike, jossa Facebook-viestinvaihdon jälkeen kävin paikanpäälläkin asioimassa, edustaa maastopyörissä lähinnä Trek-merkkiä. En löytänyt ympäri nettiä olevista erilaisista maastopyöränhankintakyselyistä montaakaan Trekin suosittelua, mutta jostain luin, että Trekin yleisyyden vuoksi osa pyöräharrastajista hieman sorsii sitä. Tiedä häntä, mutta minusta Trek tuntui luotettavalta merkiltä nettisivuilta löytyvien tietojen (mm. pitkät takuut), kisakäyttöön satsaamisen ja juurikin sen yleisyyden, myös pidempään harrastaneilla, vuoksi. Pyörittelin mielessäni Trekin edullisimman maastopyörämalliston kalleimman pyörän ja seuraavaksi kalliimman malliston halvimman pyörän välillä entten tentten laskien ja ihan faktavertailujakin tehden. Nettifoorumeiden keskusteluiden ja joidenkin artikkeleiden yleiseltä tuntuva linjaus, ettei alle tonnin maastopyörää kannata ostaa, sai minut silti hetken aikaa miettimään, pitäisikö sittenkin laittaa muutama satanen lisää ja ostaa kalliimpi pyörä kuin olin ajatellut. Päätin kuitenkin tässä asiassa luottaa myyjään, jolla pyöriä katsellessamme olisi ollut mahdollisuus tarjota minulle niitä vähän kalliimpiakin pyöriä, koska määrittelin budjetiksini tonnin, mieluiten vähän vähemmän. Silti myyjä eniten suositteli minulle sitä halvimman malliston kalleinta pyörää, vaikka vielä kysyin, että onko nämä halvemmat nyt sitten ihan paskoja, ”kun kaikki sanoo niin”, eikä myyjä edes tässäkään vaiheessa todennut, että no tosiaan, kyllähän se kannattaa se tonnin pyörä ostaa, jos hyvän haluat. Niinpä siis alustavasti päädyin Trek Marlin seiskaan.

Laittelin jälleen face-viestiä tiedustellen, olisiko mahdollista tehdä jokin 15-20 minuutin testiajo tuolla miettimäni mallisella pyörällä, jotta pääsisin vähän käsitykseen ajotuntumasta, että sopisiko ko pyörä minulle ja viihtyisinkö sen satulassa. Saatuani myöntävän vastauksen, taas päivänä eräänä astelin paikalle asiani kertoen. Minulle katseltiin sopivan kokoinen Marlin seiska (pituuteni arvioitiin jälleen oikein puolen sentin tarkkuudella) ja ulos päästyämme sain viime kertaista vielä tarkemman perehdytyksen vaihteisiin sekä vinkin maastoisista paikoista pyörän testaamiseen kehoituksen kokeile rauhassa-kera. Ajelin pyörällä läpi kaikista mahdollisista eteen tulevista nurmialueista, kummuista, kivetyksistä, poluista, röykyistä, juurakoista jne. Hymyilytti - ja tämän kerroin koeajolta palattuanikin, kun minulta kysyttiin, että miltäs se pyörä tuntui. Kuten aiemmin mainitsin, olin päättänyt ostaa pyörän liikkeestä, josta saan parasta palvelua. Ensimmäinen yhteydenottoni saanut liike ei tosiaan päässyt jatkoon, mutta jo heti tässä seuraavassa asiakaspalvelu oli niin hyvällä tasolla, etten kokenut enää tarpeelliseksi testata muitakin alueen pyöräliikkeitä. En siis ole täysin varma, sainko nyt parasta tarjolla olevaa palvelua vai olisiko joku taho kenties pystynyt vielä laittamaan paremmaksikin, mutta niin hyvää palvelua sain ja löysin mieluisen pyörän, että kaupat tuli. Marlin seiskan värivaihtoehdot olivat harmaa, punainen ja oranssi, valitsin näkyvimmän eli oranssin, jonka myötä nimesin tämän uuden kulkupelini Porkkanaksi. En ollut varautunut saamaan pyörää, joka toki oli täysin valmiiksi koottuna, heti mukaani, mutta myyjä vakuutti, että se mahtuu autooni ja oikeassa oli - eturengas irtosi näppärästi pikakiinnikkeestään (ja minulle näytettiin kädestä pitäen, miten se laitetaan takaisin paikoilleen) ja niin Porkkanana sujahti sisälle autoon.

Ostopäivän Porkkana sai levätä, mutta heti seuraavana päivä jo lähdimme Mestan kanssa testiajolle. Oltiin molemmat ihan että jes, tää on mahtista! Ja onhan se aika herkullinenkin tuo meidän uusi Porkkana.

maanantai 17. kesäkuuta 2019

Kiva koirakansalainen-testissä

Kiva koirakansalainen-testi perustuu American Kennel Clubin järjestämään Canine Good Citizen-testiin, ja yhdystahona Suomessa toimii KIVA-team ry, jolta testipaketteja saa hankkia. Testin tarkoitus on olla koiranomistajien apuna osoittamassa, missä vaiheessa sen oman koiran koulutus on ja millä alueilla olisi vielä parantamisen varaa, kannustaa koirien kouluttamiseen yhteiskuntakelpoisiksi ja diplomin saaneiden koirien kohdalla myös todistaa, että ainakin kyseisellä hetkellä koira on osoittanut monipuolisesti hyvää yhteistyötä omistajansa kanssa.

Kiva koira-testi ei ole kilpailu eikä sen suorittamisessa vaadita sellaista täydellisyyttä kuin esim. tottelevaisuuskokeissa. Koiralle saa jutella, käskyjä saa toistaa, käsi- ja vartaloavutkin ovat sallittuja, mutta nameja ei hyväksyttyyn suoritukseen saa käyttää.

Diplomin saadakseen koirakon tulee suorittaa hyväksytysti kaikki testin kymmenen kohtaa.
1. Vieraan ihmisen hyväksyminen
2. Koira istuu kauniisti siliteltävänä
3. Tutkiminen ja hoitaminen
4. Vetämättä kävely
5. Ihmisjoukon läpi kulkeminen
6. Istuminen, maahanmeno ja paikalla pysyminen
7. Luoksetulo
8. Koirien kohtaaminen
9. Koiran reaktio häiriöön
10. Omistajan odottaminen

Tarkemmin testin sisältöön voi tutustua Kiva Teamin sivuilla (linkki).

Lumes, ja nyt jo edesmennyt Allu, ovat molemmat suorittaneet testin hyväksytysti elokuulla 2011. Niiden kanssa tämä oli sellainen ihan must-juttu ja olin tosi ylpeä läpi menneistä testeistä. Kirjoittelin tästä aikanaan seuraavaa:

"Sivupalkissa vasemmalla lukee blogin kuvauksessa seuraavaa: 17.1.2009 syntyneen, meille 3,5kk ikäisenä tulleen suomenlapinkoiran elämän seurailua matkalla kunnon koirakansalaiseksi, sekä toivonmukaan agility-, toko- ja palveluskoiraksi. Tähänastisina tuloksina luuston terveydestä polvet 0/0, kyynärät 0/1 ja lonkat C/B, tokossa ALO1. Matkasta kunnon koirakansalaiseksi on saavutettu puoliväli (BH vielä tavoitteena tältä saralta), sillä Lumes on nyt todistetusti Kiva Koirakansalainen! Yhdessä kaikki on hauskempaa, joten siispä myös Allusta leivottiin tänään samanmoisen kunniamaininnan saaja!

Lumes oli hauska, kun se koko testin ajan odotti, että alettais tehdä jotain. Se ei huomannut mitään erikoista tapahtuvan, välillä vaan kävi joku täti silittämässä ja kampaamassa ja sitten käveltiin sinne ja tänne tai oltiin paikoillaan, mutta missään välissä ei Lumeksen mielestä varsinaisesti tehty mitään. Yritti hömpötellä siinä jotain ja tarjota seuraamista, kaivaa kuoppia, saada mua leikkimään, odotti käskytyksiä yms. ja oli lopuksi vähän ihmeissään joutuessaan takaisin autoon, vaikka sillä oli tekemisenvirta vielä päällä. Allu taas oli tyynen rauhallinen ja odotti vain koko ajan saavansa namia testaajalta, joka vähän väliä kopeloi taskuistaan testitarvikkeita."

Mestalla on jo muita koetulossaavutuksia sen verran, ettei siinä yksi kiva koira-testi paljon paina, mutta käytin sen nyt kuitenkin sen vuoksi, kun lähellä oli, ja koska Allu ja Lumeskin ovat käyneet. Ja onhan se aina ihan mukava nähdä, miten se oma koira käyttäytyy uusissa tilanteissa. Mestalla oli testistä vähän sama fiilis kuin Lumeksellakin silloin vuosia sitten, "tämänkö takia me nyt tänne tultiin". Mesta suoritui testikohdista muutoin oikein mainiosti, mutta tutkimis ja hoitamis-kohta oli vähältä mennä hylätyn puolelle, kun Mesta kiepsahti selälleen maahan ketarat pystyssä ja meinasi nautiskella vieraan ihmisen huomiosta siinä... Onneksi sain sen nopeasti uudelleen pystyyn ja se oli sitten ihan asiallisesti, joten päästiin nipin napin tästäkin läpi.

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Pyöräilykypärän istuvuuden parantaminen

En ole pyöräillessä käyttänyt kypärää sitten ala-asteen jälkeen, koska enhän minä tunaroi. Tämä (ja/tai se, että kypärä joidenkin mielestä näyttää nololta tai typerältä) lienee muillakin se yleisin syy olla käyttämättä kypärää - ihan kuin kukaan mihinkään onnettomuuteen tahallaan joutuisi. Muutama vuosi sitten ostaessani uutta ratsastuskypärää ja miettiessäni valintaa myös turvallisuusseikkojen kannalta, tulin ajatelleeksi, miten typerää oikeasti onkaan olla käyttämättä kypärää pyöräillessä, kun kuitenkaan hevosen selkään ei tulisi mieleenkään mennä ilman kypärää päässä. Enhän minä hevosen selästäkään koskaan tarkoituksellisesti ole pudonnut (lukuunottamatta sitä yhtä talvea, jolloin heppa kerran liukastui ja oli lentää kyljelleen, jolloin liu´uttauduin selästä alas, jotta en jää hevosen alle, jos se kaatuu) vaan ne ovat johtuneet hevosen käytöksestä. Ihan samoin, vaikka en itse aiheuttaisi kaatumista polkupyörällä, sen voi tehdä jokin ulkopuolinen taho, tilastollisesti useimmiten varmaankin auto. Päädyin ratsastuskypäräostoksen lisäksi siten hankkimaan myös pyöräilykypärän, joka siitä lähtien onkin aina pyöräillessä ollut käytössä.

Yritin tuolloin googletella parempia (ts kalliimpia) pyöräilykypäriä, kun ratsastuskypärissäkin riittää valinnanvaraa, mutta ilmeisesti hakusanani olivat jotenkin vääriä, koska tietoa ei löytynyt. Nyt, kun googlaan, löydän monista eri hintaluokista kypäriä heti vaikka millä mitalla. Päädyin tosiaan kuitenkin silloin ostamaan äkkiä vain jonkun kypärän, vaikka minua alusta asti häiritsikin se, että pyöräilykypärä pyöri päässä, vaikka koko oli sopiva, eikä se tuntunut yhtään niin vakaalta ja turvalliselta kuin uusi ratsastuskypäräni. Ratsastuskypäriä tosin olin käynyt sovittelemassa viidessä eri liikkeessä, kunnes löysin sellaisen, jonka voisin kelpuuttaa, ja siitäkin päädyttiin vielä tilaamaan hyllyssä ollutta pyöreämpi malli.

Viime syksyn ratsastusonnettomuuden (linkki) ja sitä seuranneen omakohtaisen aivotärähdyskokemuksen (linkki) jälkeen päätin päivittää pyöräilykypäränikin sellaiseen, joka oikeasti pysyy päässä, jos joskus tilanne tulee, että sitä tarvitaan. Kävin urheiluliikkeessä sovittelemassa kypäriä ja kaikissa oli jotenkin sama vika, että eivät istu kunnolla vaan pyörivät, kuten se minulla jo olevakin. Viimeisenä testasin ns. pottamallin kypärää, joita skeittaillessa ilmeisesti enemmän käytetään, ja se oli ainoa, joka pysyi paremmin päässä. Kotona sovittelin vuoronperään pyöräily- ja ratsastuskypärää pohtien, miksi ratsastuskypärä pysyy niin tukevasti päässä, mutta pyöräilykypärä ei, ja tajusin lopulta syynkin – pyöräilykypärässä oli olemattomat pehmusteet, ratsastuskypärässä niitä kiersi ympäri koko kypärän.

Koska syksyn onnettomuuden jäljiltä olin joutunut uusimaan ratsastuskypäräni, testasin leikata siitä iskun saaneesta yksilöstä osan pehmusteista irti ja siirtää ne uuteen pyöräilykypärääni. Hieman jouduin vaihtelemaan niiden sijaintipaikkaa, kunnes osui kohdilleen ja tadaa – tämäkin kypärä istuu päässä kuin tatti! Ei heilu eikä keiku ei eteen, ei taakse, ei sivulle, vaikka tönisi kämmenellä. Tiesittehän muuten, että kypärissä leukahihna on vain lisäapu kypärän päässäpysymiseen onnettomuustilanteissa, mutta kypärän tulee pysyä päässä ilman leukahihnaakin, vaikka kumartuisi pää alaspäin ja heiluttelisi päätään puolelta toiselle? Testasin myös siihen vanhaan pyöräilykypärään nämä pehmusteet, mutta se kypärä on malliltaan korkeammalla päässä oleva, eikä sitä saanut tukevaksi edes lisäpehmuisteilla. Sille tuloksena siis ei jatkoon.

Ratsastuskypärä, josta on leikattu reunapehmusteiden ohuempi kerros irti. Punainen väri on liimaa.

Pyöräilykypärä, johon on istuvuuden parantamiseksi siirretty reunapehmusteet ratsastuskypärästä.