keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Hyvä paha etäpalkka

En ole juuri koskaan Lumekselle käyttänyt treeneissä tai kisoissa etäpalkkaa muualla kuin agilityssa, jossa siinäkin se oli pitkään vain treenijuttuna ja vasta meidän viimeiseen viralliseen agikisaan tajusin laittaa etäpalkan vauhtia lisäämään. Näiltä pohjilta en muista ollenkaan, mistä syystä päädyin aikanaan Lumeksen ensimmäiseen koiratanssikisaan laittamaan kehän vierelle etäpalkan odottamaan. Ehkä se oli jotain uuden lajin kisajännitystä. Siitä se kuitenkin muodostui tavaksi niin, että sekä koiratanssia harjoitellessa että jokaisessa kisassa on Lumeksella ollut pienempi tai suurempi etäpalkka odottelemassa. 

Etäpalkkaa voidaan käyttää useammallakin eri tavalla, mutta minulle etäpalkan idea on se, että koira pääsee sinne heti tehtyään vaaditun suorituksen - oli se sitten joku yksittäinen pieni juttu tai isompi kokonaisuus. Käytän sitä siis samalla tavoin kuin jos palkkaisin koiraa kädestä nameja antamalla, eli siis aina kun haluan palkata koiran, se saa luvan juosta etäpalkalle. Toisinaan treeni siis on sitä, että jätän etäpalkan, teen parin sekunnin pikkujutun koiran kanssa, vapautan sen palkalle, juoksen perään ja jätän uuden etäpalkan, teen parin sekunnin pikkujutun koiran kanssa, vapautan sen palkalle jne. Tämä systeemi on toiminut Lumekselle hyvin niin treeneissä kuin koiratanssikisoissakin, joissa sillä tosin tietystä syystä on suorituksen päätteeksi kova kiire kehästä pois.


Mestan aloittaessa koiratanssissa kisaamisen, otin sillekin etäpalkan käyttöön, kun se kerran Lumeksella oli toiminut niin hyvin. Vähän outo logiikka jälleen itseltäni, sillä ei Mestalla ollut minkään muun lajin kisoissa tai treeneissäkään mitään etäpalkkaa ollut käytössä. Kahdessa ensimmäisessä tanssikisassaan Mesta ei tajunnut koko etäpalkkaa (ei ihme, kun ei sitä ollut harjoiteltukaan). Kolmannessa tanssikisassaan Mesta muisti sen kehästä poistuessamme ja neljännessä se muisti etäpalkan koko ajan ja kisasuoritus menikin osittain siihen palkasta haaveiluun eikä liikkeitä siten suoritettu yhtä hyvällä keskittymisellä kuin aiemmissa kisoissa. 

Silloin tajusinkin sen eron, että Lumes kisaa koiratanssissa seuraamisessa, jossa koira on koko ajan ohjaajan vieressä ja tekee hallittua työskentelyä, jolloin keskittyminen pysyy paremmin kasassa. Mestalla taas oli allaan temppuohjelmat, joissa on paljon enemmän vaihtelua kuin seuraamisessa ja koira suorittaa liikkeitä myös kauempana ohjaajasta. Tähän, kun vielä muistelin, niin Lumeksen käymä ainoa freestyle-kisakin kyllä meni nimenomaan liiankin vauhdikkaaksi etäpalkan takia, että ei se silläkään toiminut temppuihin samalla tavoin kuin seuraamiseen. Mestan ensimmäisen tanssikisan jälkeen olin ottanut etäpalkan tanssitreenikäyttöön silläkin ja siinä se toimi ihan hyvin, mutta palkkahaaveilukisan jälkeen tein päätöksen, että etäpalkan käyttö freestylessä loppui tähän molemmilta koirilta. Koulutuskysymys, juu, mutta olen sen verran laiska kouluttaja, että en jaksa alkaa opettamaan etäpalkasta luopumista kisatilanteessa, joten helpompi luopua kokonaan sen etäpalkan käytöstä.


Niin tuli seuraavat kilpailut, mutta miten kävikään päätökselle, että etäpalkka on sitten menneen talven lumia? Kävelin namipurkki kädessäni Mestan kanssa kisakehän laidalle ja jätin purkin siihen odottamaan. Ei kai se mitään haittaa, kun en avannut sitä valmiiksi... Tuloksena koira, joka monta kertaa kisaohjelman aikana vilkuinee purkille päin, keskittyminen prakaa ja temppuja jää suorittamatta ja kaiken huipennuksena yksi komea syöksy suoraan kehän kulkuaukolle päin. Enhän minä sitäkään ole vielä oppinut, että pitäisi ymmärtää suunnitella temput sillä tavoin, ettei minusta pois päin suuntautuvia liikkeitä tehdä kulkuaukon suuntaan vaan ihan johonkin muuhun kohtaa kehää.... Todella hienosti Mesta kuitenkin aina jatkaa hommia ja tekee tosi kivasti kaiken sen, minkä tekee. Yli puolet ohjelman tempuista oli uusia, joten siihenkin nähden en voi olla kuin tyytyväinen, että ne onnistuivat myös kisatilanteessa.

Tämähän oli nyt meidän uuden ohjelman ensiesitys, kevät sitä on värkätty ja väännetty. Oli onni, että en jatkanut vanhalla vaan tein uuden, koska muuten kisoissa olisi ollut kaksi samantyyppistä leijonaohjelmaa. Eihän se nyt sinänsä mitään olisi haitannut, mutta kivempi näin. Minulla oli alunperin ajatuksena tehdä ohjelmasta keskiaikaistyylinen ja tekaista itselleni siihen aikakauteen sopiva mekko, mutta totesin sen sittenkin epäkäytännölliseksi pitkän helman takia ja päädyin nykyaikaan. Yhtään en vain tullut ajatelleeksi, että miekka ja kilpi eivät sitten enää sovikaan kuvioon, tai vaikka olisin tullutkin ajatelleeksi, en tiedä, olisinko malttanut jättää niitä pois, koska olen tuohon miekkaan ihan in lööv. Seuraavaan kisaan taidan kuitenkin joutua jättämään kilven pois ja ottaa miekan tilalle vaikka kukkasen, sniif.

Jos ei Mesta ollut täysillä keskittynyt temppuiluun, niin en kyllä itsekään pystynyt antamaan lähellekään parastani, kun piti niin kovasti keskittyä siihen, että ohjelma etenee kaikista harhailuista huolimatta, joten liikkumiseni oli tosi epävarmaa ja tönkköä, käytän hirveästi vartaloapuja jne. enkä tee oikein mitään sillä tavoin, kuin olin harjoitellut. Mutta tykkään tästä musasta ja ohjelmasta kovasti ja siitä tulee niin kaunis, kun toivottavasti joku kerta kaikki palaset loksahtavat kohdilleen. Kovasti olenkin jo saanut vinkkejä, miten ohjelmaa kehittäisi eteenpäin. En tiedä, vieraileeko vinkkien antaja joskus täällä, mutta kiitos hälle kuitenkin vielä tätäkin kautta. Harjoitukset on jo aloitettu.

Tässä valittuja palasia Mestan ohjelmasta. Mietin pitkään, julkaisenko siitä mitään, kun minulla on niin suuri kynnys näiden kisavideoiden näyttämiseen, mutta siinä on kuitenkin niin paljon hyvää koiran tekemisessä ja kivoja temppuja, joten päätin olla rohkea. Itseäni en valitettavasti saanut deletoitua videolta pois...


Ja sitten joitain lisähuomioita (niitä on kyllä vielä pitkä lista lisää näidenkin lisäksi) ohjelmasta tuossa edellä kertomieni lisäksi: * Mestalle jokin sopiva asuste. * Kilvellä tehtävät jutut ilman kilpeä eli hypyt mun kädelle tmv. ja opetukseen eteenpäin kulku ilman kohdetta (pk-tottiksen eteenmenonhan Mesta kyllä osaa, mutta siinä se juoksee montakymmentä metriä eteenpäin ja kovaa, joten ei ihan sovi tähän) ja etänä paikoillaan pyöriminen * Musiikki lyhemmäksi (se onkin kyllä vähän turhan pitkä avoimeen luokkaan, mutta sitä ei saanut oikein järkevästi lyhennettyä niin, että lopputemppu sopisi kuvaan, joten siksi pidin sen näin pitkänä) * Alun ryömintään muunlainen käsiohjaus (tai sit pitää opettaa se onnistumaan ilman käsiohjausta ja voin tehdä jotain ihan muuta). * Kilven päällä makaaminen ei kuulunut ohjelmaan, mutta sitä on opeteltu, joten Mesta tarjosi sitä. * Vauhdikasta seuraamista esim. edessä laukaten voisi sopia johonkin kohtaan. * Jotain söpöilyä kukan kanssa (jos sellainen ohjelmaan esineeksi tulee) esim. Mesta antaa tassua ja minä nuuhkaisen kukkaa. * Temppujen sovittelua vähän eri kohtiin ohjelmaa paremmin musiikkiin sopiviksi. * Lopussa olevan juoksuosuuden jatkaminen sen musakohdan loppuun asti tai jotain muuta vauhdikasta lisäksi, ettei liike lopu kesken, kun musa on vielä menevä.


Lumeksen kanssa kehään mennessä muistin olla ottamatta namipurkkia mukaan. Tämä olikin aika ratkaiseva asia ohjelman sujuvuuden kannalta, sillä Lumes oli ilman etäpalkankin jättämistä aivan täpinöissään ja jos sille olisi jätetty purkki kehän laidalle, niin oltaisiin taidettu taas olla ylivireyden puolella kuten siinä ensimmäisessä freestyle-kisassamme. Ei sillä, että Lumes olisi unohtanut sellaista asiaa kuin etäpalkan olemassaolo kisoissa. En nimittäin ottanut sitä hallintaan esityksemme päätyttyä (virhe), joten koira juoksi yksin kehästä ulos kuvittelemalleen palkalle ja minä tipsutan perässä "Lumees". Siinä kehän vieressä se remminsä luona sitten odotti minua ja oli ihan sen näköinen, että nyt jotain puuttuu, missä on kissanruokapurkki, joka on AINA ollut odottamassa... Sen virheen kyllä sitten tein, että laitoin Lumeksen remmiin ja juoksin sen kanssa väkijoukon läpi meidän tavaroiden luo nameja syömään - että mitenkäs se menikään ollaan rauhallisia ja cool, ei mitään etäpalkkaa, näinhän sille nyt opetin, että etäpalkka on meidän tavaroiden luona...

Mutta se tunne Lumeksen kanssa kisakehässä <3 <3 Tässäkin oli melkein puolet tempuista uusia, mutta niin vain Lumes handlasi ne myös intopiukeana ollessaan. Ehkä sillä oli osuutta asiaan, että ollaan tässä kevään mittaan nyt harjoiteltu paljon ohjelman palasia peräkkäin ja muutamaan kertaan tehty koko ohjelmakin läpi, niin on saatu varmuutta temppujen perättäiseen suorittamiseen, joka on ollut se haaste Lumeksen kanssa. Ja kyllä Mestankin kanssa, jolle on tehty ihan samaa ketjutusharjoitusta ohjelman liikkeistä ja se on tuntunut toimivalta, koska koiran on ollut helpompi tehdä vaikeampiakin juttuja, kun se koko ajan sitten tietää, mitä tulee seuraavaksi.

Tässä vielä tämä Lumeksenkin ohjelma. Tämähän on siitä messarin rotunäytöstä (linkki) varten tekemäni esityksen pohjalta freestyle-ohjelmaksi muokattu.

torstai 14. kesäkuuta 2018

Yhden ilmeen koira

Kun koirista ottaa lähinaamakuvia, Mestalla on aina vain se yksi ja sama ilme, jota sitä on todella vaikea saada vaihtamaan. Joskus yritän ohjeistaa/kannustaa Mestaa vähän erilaiseen ilmeeseen, mutta silloin Mesta yleensä vain tympääntyy minun säätämiseen eikä sen jälkeen näytä enää edes tätä yhtä nättinaamaposeeraustaan, joten olen tyytynyt osaani ja annan Mestan olla yhdeen ilmeen koirana - taito se on sekin.




Lumeksesta sen sijaan on lähes mahdotonta ottaa kuvia, joissa sillä olisi sama ilme koko ajan. Se tuo tosin omat haasteensa kuvaamiseen, kun kameran tarkennus ei pysy samaan tahtiin perässä, mutta onpahan kuitenkin joku ilo räpsiä monta kuvaa peräkkäin, kun kahta samanlaista ei tule. Lumes on aina ollut vähän tällainen fiilistelijä.







tiistai 12. kesäkuuta 2018

Alku aina...

Jatketaas historiankirjoituksia ajasta ensimmäisen, oman autoni kanssa. Tempun hankinnasta (linkki) olen kirjoitellut muutama vuosi sitten, joten onkin jo korkea aika kertoa, miten yhteinen elomme alkoi sujumaan.

22.9.2005 Aamulla lähdin töihin Tempulla. Tai siis yritin lähteä, ja lopulta kyllä lähdinkin, mutta ei siitä hommasta aluksi meinannut tulla yhtään mitään. Temppu ei millään pysynyt käynnissä. Heti tuli mieleen, että mitä se nyt oikein temputtaa, minähän teen kaiken oikein. Ja niin teinkin, vaan en tarpeeksi hyvin, vaikka oikein olikin. Tempun kytkin on niin jäykkä, ettei toista (eikä se haittaa, saa ollakin, sen ansiostahan sitä ei ensimmäinen katsoja ollut ostanut ja se säästyi minulle). Minä painoin kytkimen pohjaan ja käynnistelin autoa, mutta se vain sammui. Ja sammui ja sammui ja sammui. Sammui kuin saunalyhty. Ei tuu, ei mee, ei tutise. Vihdoin sitten Temppu pysyi sen verran pienen hetkisen edes hyrinöissä, että ehdin vaihdetta peruutukselle laittaa. No, auto sammui ja vaihde sanoi rumasti. Siinä vaiheessa tuli mieleeni, että kytkin ei taida ollakaan ihan paikoillaan asti ja kun sen sinne sain polkaistua, niin johan lähti Temppu komeasti liikkeelle ilman mitään muuta mielessään.

Töistä sain lähdettyä hyvin, tosin seuraavalla etapilla parkkeeratessa huomasin, että käsijarru oli (taas) jäänyt päälle. Sinänsä ihmeellistä. Miten auto voi liikkua käsijarrun ollessa päällä, koska eikö käsijarrun tehtävä juuri ole estää liikkuminen? Seuraavasta paikasta lähtiessäni olin kovin ylpeä, sillä sain Tempun peruutettua toisten autojen välistä ihan ilman kolhuja tai muutakaan mielipahaa. Että kun tunsin itseni taitavaksi!

Tulihan niitä ongelmiakin jälleen, kun toista kertaa elämässäni olin tankkaamassa autoa ja ensimmäistä kertaa asialla yksin. Jätän ensin Tempun parkkiin ja käyn lukemassa automaatin ohjeet. Ei vaikuta ylivoimaisen vaikealta. Palaan takaisin Tempun luo ja valmistaudun lähtöön. Tempulla taisi olla kova nälkä, kun ei meinannut taas käynnissä pysyä. Vihdoin se onnistuu, mutta mitä näenkään - joku röyhkimys ajaa juuri sille tankille, jolle ajattelin Tempun kanssa hurauttaa. Odotan. Odotan. Mies tuntuu kokeilevan jokaista hallussaan olevaa korttia automaattiin. Päätän kokeilla sitten toista tankkauspuolta ja Temppu osuukin hienosti kohdilleen. Teen tarvittavat korttihommelit ja aloitan ruuanjakelun Tempulle.

Mutta mitäs mitäs, mitään ei tule! Tuijotan näyttöä, jossa pitäisi vilistä litrat ja eurot. Hinta: 0,20€. Mikäs tässä nyt mättää. Saan jollain ihmeen konstilla edes kolmisen litraa ainetta Tempun sisään, mutta olin kyllä ajatellut antaa sille hieman enemmänkin nesteytystä. Yritän ja yritän, kahva pohjassa ja eri kohdissa tankin suuta. Ei onnaa. Huikkaan apuun jonkun kauppaan menossa olevan miehen, joka ensimmäisenä epäilee tankin olevan jo täynnä. Mutta kun ei se ole! Mies kokeilee itse tankkaussysteemiä Tempulle ja kas kummaa, bensaa tulee niin että lorisee. Vaihdetaan kahvaa ja kokeilen itse, mutta ei tipu, ei lirise litraakaan. Mies kokeilee uudelleen ja taas bensaa tulee kuin vettä vaan. Totean, ettei se taida vain haluta toimia minulla. Mies toteaa, että samallahan hän nyt tankkaa tässä loppuun, että sitä vartenhan miehet ovat, auttamiseen. Se on oikeaa puhetta. Kiittelen kovasti avusta ja lähden matkaan Tempulla, joka tällä kertaa ei temppuile laisinkaan.

maanantai 11. kesäkuuta 2018

Koiratanssivalion oheistilpehöörit

Kai se oli jo aika ottaa Lumeksesta koiratanssivaliokuvat, kun valioitumisesta on jo hyvästi puolisen vuotta aikaa, jos lasketaan näyttelytuloksesta, ja vielä enemmän aikaa, jos lasketaan kolmannesta tanssisertistä. Oheishärpäkkeinä kuvissa on rotuyhdistyksen lahjoittama valiolautanen (ihan kiva muistaminen valiokoiralle), kalliilla Showlinkistä ostettu koiratanssin htm-valioruusuke (pitäähän sellainen nyt olla...), kalliilla Omakoirasta tilattu valiodiplomi (pitäähän sellainenkin olla...) ja superhyper kallista shampanjaa (sitä nyt ainakin pitää olla...). Nyt, kun kuvat on saatu otettua eikä rekvisiittoja tarvitse enää varjella, taidetaan Lumeksen kanssa illanratoksi kilistellä valiolasilliset kuplivaa.





sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

Kammi-kylä

Törmäsin keväällä Facebookin uutisvirrassani lehtijuttuun Kauhajoen Nummijärvellä olevasta Kammi-kylästä. Paikka vaikutti mielenkiintoiselta ja lisätietoa googletellessani vahvistui ajatus, että sinne pitäisi mennä käymään. Paikka löytyy muutaman mutkan takaa Jokelantieltä, jonne kannattaa tulosuunnasta riippumatta kääntyä Nummijärventieltä, ei Sarantieltä, mikäli haluaa välttää pidemmän matkan ajamista hiekkatiellä. Kammi-kylän pieni parkkipaikka on merkattu tien varteen teeman mukaisella kyltillä, kannattaa ajella rauhallisesti ja vilkuilla ympärilleen, jottei se jää huomaamatta. Kammi-kylä on aina avoin ja siihen saa vapaasti käydä tutustumassa, esittelykierrokset, saunomiset ja muut tilaisuudet on varattava kyläyhdistykseltä.

Kammi-kylän sisäänkäynti

Kaiffari-niminen hahmo tervehtii Kammi-kylään tulijoita.

Kammi-kylä on rakennettu suolle ja sinne kuljetaan pitkospuita pitkin muutama sata metriä. Nyt sateiden puutteessa oli suo tosin niin kuivunut, että perille asti olisi päässyt vaikka pikkukengillä pitkospuiden vierustaakin kulkien. Kylän on rakentanut paikallinen ideanikkari ja tästä taidonnäytteestään hän on saanut Suomen Valkoisen Ruusun I luokan kultakoristeisen mitalin puusepäntyöstä. Mielikuvitus ja luovuus ovat kyllä kukkineet kädentaitojen lisänä paikkaa rakentaessa, niin täynnä pieniä, tarkoin harkittuja yksityiskohtiakin se on. Kammi-kylä on ehdottomasti tutustumisen arvoinen paikka, lisäbonuksena sieltä tietyn lajin harrastajille löytyy myös geokätkö, joka osaltaan tuo paikkaa tutuksi myös niille, jotka eivät sinne muuten eksyisi.

Turvekammi

Turvekammi

Paikanpäällä minua harmitti, että olin etukäteen netistä katsellut Kammi-kylästä niin paljon kuvia ja löytänyt jopa videomateriaaliakin. Tuntui jotenkin omituisen lattealta olla itse siellä, kun oli ammattilaisten ottamien kuvien ja videoiden perusteella luonut tietyn mielikuvan paikasta eikä se ollutkaan sitten jotenkin niin hohdokasta enää omin silmin todeta, millaista siellä on. Olisin nauttinut vierailusta enemmän, mikäli minulla ei olisi ollut mitään ennakko-odotuksia. Tätä ei pidä ymmärtää väärin, että olisin pettynyt paikkaan, olin pettynyt nimenomaan omaan ennakkoasenteeseeni, jota ilman Kammi-kylä olisi tuntunut enemmän elämykselliseltä. Nyt olin jo nähnyt kaiken etukäteen ja tässä tapauksessa se ei ollutkaan hyvä juttu. Ehkä oma osansa oli myös kuivuudella, jonka vuoksi maisemassa ei ollut niin vahvaa soista tunnelmaa.

Savukammi

Näkymää savukammin parvekkeelta

En tiedä, miten suosittu kohde Kammi-kylä on, mutta ennakkoon toivoin, että saisimme vierailla siellä oman porukan rauhassa. Parkkipaikalla oli kuitenkin tullessamme jo kolme muuta autoa ja ehdinkin huokaista pettymyksestä. Saimme kuitenkin saapua hiljaiseen ja tyhjään kylään, sillä yhden auton väki poistui paikalta juuri meidän ollessa lähtövalmiita ja niiden kahden muun auton kyytiläisiä emme nähneet missään, heidän retkeilynsä oli parkkipaikkavalinnasta huolimatta tainnut suuntautua johonkin toisaalle. Matkalla Kauhajoelle aiheuttivat edessäpäin näkyvät tummat pilvet meille huolta, mutta muutaman pisaran vain Kammi-kylän kohdilla ripautti ja muuten saimme nauttia poutapilvisestä säästä.

Nevansaarta ympäröi uimakierros, johon rannalta meni portaat.

Julumetun tupa

Kammi-kylän rakennuksia ovat Julumetun tupa (juhlatilat), turvekammi (kaksi saunaa) ja savukammi (savusauna), joiden lisäksi löytyvät astioidenpesukatos, puuliiveri sekä puucee. Piipahdimme päärakennusten sisällä tutustumassa tiloihin ja Julumetun tuvan totesimme erinomaiseksi paikaksi evästelyyn. Yleensä meillä on retkeillessä ollut nuotiolla paistettavaa syömistä ja täältäkin löytyy nuotiopaikka Nevansaaren keskeltä. Päädyimme tällä kertaa kuitenkin muihin eväisiin metsäpalovaroitusten ollessa voimassa ja oikeastaan se olikin aika onnekas sattuma, sillä Julumetun tuvan sali (joka kuvien näkymästä poiketen oli todella valoisa) oli oikein hieno paikka piknikille ja meillä oli mukavaa herkutellessamme pannareilla hillon kera, patongeilla erilaisine päällisineen, muffinsseilla, kekseillä, vaahtokarkeilla ja monenlaisella mehulla. Nuorimmalle retkeilijälle kaiken kruunasi hälle yllätykseksi ostamani karkkipitsa, jonka ansiosta hymy taisi olla leveä kotiin asti.

Julumetun tupa

 Julumetun tuvan salin erkkeri

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Uusi perheenjäsen








Ensin täytyy kai toivotella pahoittelut heille, jotka ehtivät jo innostua, että meille on tullut koiranpentu, ja kiinnostua, minkä rotuinen kaiffari mahtaa olla. Samalla voin tarjoilla helpotuksen huokauksen niille, jotka ehtivät jo ihmetellä, että olenko oikeasti vaihtanut rotua, vaikka olen niin puhunut lapinkoirien puolesta. Kuvien pentu oli meillä vain käymässä - tosin, jos Mestalta kysyttäisiin, niin sille olisi kyllä leikkikaveri kelvannut pidemmäksikin aikaa (Mesta on ihan sikahyvä leikkisetä!) ja täytyy sitä itsekin myöntää, että aika kivanoloinen tyyppi tuo pienokainen kyllä oli ja vähäsen taisin ihastua. En kyllä taitaisi nyt kuitenkaan jaksaa pentuelämää vielä pariin vuoteen ainakaan, on noitten aikuisten kanssa vaan niin helppoa, vaikka eipä niiden kanssa mitään ongelmia pentuinakaan ollut - mutta siitä joskus tulevasta uudestahan ei tiedä. Meidän ihan oikeasti uusi perheenjäsen näkyy alla olevassa kuvassa, aika söpö pieni sekin. Iisakki Newton on 4kk ikäinen kesyhiiri.