sunnuntai 27. lokakuuta 2019

Pois mukavuusalueelta


On kuulemma hyväksi joskus poistua omalta mukavuusalueeltaan, sanovat viisaat, sillä ei voi kehittyä ja oppia, jos ei koskaan hakeudu itselleen epämukaviin tilanteisiin. Minä olenkin kyllä kiitettävästi tätä ohjetta noudattanut, koska esiintymiskammoisena ihmisenä joka ikinen koirieni kanssa käymä kilpailutilanne vaatii poistumisen yleiseltä mukavuusalueelta. Sinänsä onkin omituista, että minulle on valikoitunut tällainen kisatavoitteellinen harrastus, jossa on pakko olla esillä, vaikka en siitä yhtään pidäkään. Koirien kanssa kisaamisessa on tosin yksilölajeihin verrattuna se helpottava puoli, ettei ole yksin katseiden kohteena, vaan koira vie vähintäänkin puolet huomiosta.

Olen aina inhonnut sellaisia ryhmäliikuntatunteja, joissa vetäjä edessä näyttää vilkkaaseen tahtiin tehdään näin ja noin ja nuin, enkä vain pysy tahdissa ja vauhdissa mukana. Kesällä huomasin ilmaisen tanssikoulutuksen (ihan pelkkää ihmistanssia), josta mainittiin, ettei mitään tarvitse osata valmiiksi. Minua kiinnosti kovasti, ajattelin sieltä voivan saada jotain niksejä omaan liikkumiseeni koiratanssissakin, mutta yksin en olisi saanut itseäni sinne lähtemään juuri tuon ryhmäliikunta-angstin vuoksi. Äitini sattui kuitenkin olemaan juuri tuona päivänä meillä käymässä ja lähdettiin sitten kaksin kokeilemaan tuota koulutusta.

Tanssikoulutuksesta tulee sanana ensimmäisenä mieleen jonkin tietyn tanssilajin koulutustilaisuus, mutta täällä ideana oli tunnustella ja hakea sitä omaa tapaa liikkua - kaikki liike on tanssia ja kaikki tanssi on liikettä. Jokaiselle myös todellakin annettiin vapaus toteuttaa itseään juuri siten kuin haluaa, ja korostettiin, että myös paikoillaan voi tanssia, jos ei halua liikkua muiden seassa, ja jos ei tiedä, mistä aloittaisi, niin vaikka liikuttelee sormiaan jos ei muuta. Ei ollut mitään tehkää näin ja noin ja nuin, vaan jokaista harjoitusta pohjustettiin kehoituksella kuunnella musiikkia, miltä se tuntuu, miten siinä voisi liikkua, keksikää itse tai katsokaa toisista mallia, tyyli on täysin vapaa.

Tämä oli sillä tavalla hauskasti järjestetty tilaisuus, että paikalla oli livemusisoija. Yleensähän homma menee niin, että oma liikkuminen sovitetaan musiikkiin, mutta kun ajatus oli nimenomaan kannustaa keksimään oma tapa liikkua ja tanssia, niin osa tekemistämme harjoituksista oli sellaisia, joissa musiikki muuttui osallistujien liikkumisen mukaan. Siinäkin oli kuitenkin todella kivasti ajateltu monenlaisia osallistujia - jos halusi vaikuttaa musiikkiin, piti mennä tilan keskelle liikkumaan, jos ei halunnut vaikuttaa musiikkiin, sai pysytellä tilan reunoilla. Eniten pidin alun esittelykierroksesta, jossa seistiin ringissä ja jokaisen piti tehdä joku omavalintainen pieni tai suurempi liike, jonka sitten kaikki muut osallistujat matkivat soittajan improtessa liikkeeseen soveltuvat soinnut. Näitä liikkeitä ja niihin improvisoituja musapätkiä yhdistelemällä olisikin jo saanut aikaan aika kivan, erilaisen tanssin ja siihen musiikin. Koiratanssiohjelmienkin suunnittelu helpottuisi moninkertaisesti, jos saisi vain ensin päättää, että tehdään temput näin ja noin ja nuin, ja sitten joku vain säveltäisi siihen musiikin päälle.

Äkillisessä rohkeudenpuuskassa hakeuduin yksikseni kehorytmikoulutukseenkin, koska se kuulosti hauskalta. Kehorytmiikassa tuotetaan musiikkia omalla kehollaan, lähinnä käsillä ja jaloilla. Kämmeniä voi lyödä toisiaan vasten, ja siitä syntyvää ääntä saa muutettua sillä, minkälaisessa asennossa kämmenet ovat - suorassa vai kuppimaisina, ja ovatko kämmenet vastakkain vai "päällekkäin". Erilaiset taputukset saa aikaan koskiessa kämmenillä rintakehään, käsivarsiin, vatsaan, reisiin jne., joko molemmilla käsillä yhtä aikaa tai erikseen - tässä yhteydessä muistutettiin, että kehorytmiikka ei ole voimalaji, taputusten ei tule aiheuttaa mustelmia kehoon. Jalkojen tömistelyyn löytyy siihenkin useampaa erilaista tyyliä sen mukaan, millaiset rytmit ja äänet aikaiseksi halutaan. Vielä kun sekaan liitetään sormilla napsuttelu, niin ollaan monipuolisen kehoäänimaailman äärellä.

Näitä kaikkia voi tehdä yksinkin omaksi ilokseen, mutta sitä näyttävämmän kuuloista kehorytmiikka on, mitä useampi ihminen sitä on toteuttamassa. Meitä oli tässä koulutuksessa niinkin paljon kuin plus miinus sata henkeä, ja kun välillä porukka jaettiin kolmeen osaan ja yhdet teki yhtä rytmiä, toiset toista rytmiä ja kolmannet kolmatta, niin se kuulosti ihan todella makeelta. Ryhmäliikuntapelkoni tosin pääsi täällä toteutumaan, kun alussa tehtyjen helppojen harjoitusten jälkeen mentiin koko ajan kohti yhä monimutkaisempia rytmisarjoja, joissa lopulta menin ihan sekaisin. Mutta oikeasti tämä oli ihan todella hauskaa, ja olin iloinen, että uskalsin mennä mukaan. Jos kiinnostuit, niin youtubesta löytyy videoita mm. hakusanoilla kehorytmi, kehorytmiikka ja body percussion.

tiistai 22. lokakuuta 2019

Nerf EXO pallo

Pihistyslinja ei taaskaan pitänyt. En muista, kuinka monesti olen jo vuosien aikana päättänyt, että enää yhtään uutta lelua en koirille osta, mutta jotenkin sitä välillä vaan silti haksahtaa. Kuten kesällä, kun löysin muiden ostoksien yhteydessä tarjouksesta Nerfin reikäpallo, ja jollain pakonomaisella tavalla otin sen mukaani, koska reikäpalloahan meillä ei vielä olekaan. Ja oikeasti - parin euron alennus on ihan yks ja sama vaikka ei olisi alennusta ollenkaan, mutta täytyyhän sitä itselleen keksiä joku syy, millä hankinnat perustella. Tulee mieleen se vanha vitsintynkä siitä, miten nainen ostaa kahden euron arvoisen tavaran eurolla, vaikka ei tarvitse sitä, mutta koska alennus, ja miten mies ostaa kahden euron arvoisen tavaran kolmella eurolla, koska tarvitsee sitä. Tässä kävi nyt vähän niin.

Tavallisena leluhankintana tässä olisi kyllä mennyt rahat hukkaan, reikäpallo ei juurikaan kiinnosta koiria lelumielessä. Onneksi sitä voi kuitenkin käyttää myös aktivointiin tunkemalla pallon sisälle rei´istä jotain vaikeasti tavoitettavaa syötävää, antamalla sitten pallon koirille puuhasteltavaksi, vahtimalla itse vieressä ettei palloa puuhaskelun yhteydessä pureskella (sillä muutoin se olisi kyllä samantien hajalla) ja laittamalla ruokapalan useampaan kertaan takaisin palloon jos se saadaan sieltä ulos liian helposti. Aktivointileluna koirat jaksavat kiinnostua tästä todella pitkään, koska syötävä on koko ajan näkyvillä ja jopa maistettavissa, mutta ei vain aivan syötävissä. Kovinkaan monenlaista sisältöä palloon ei vain ympärireikäisen muodon vuoksi pysty laittamaan, ja itse ei taas juurikaan tule ostettua koirille mitään sellaista syötävää, joka palloon olisi soppeli pala. Kuvissa oleva luukin on kisoista palkintona saatu.








lauantai 19. lokakuuta 2019

Elekieltä

Minusta on hauska seurata Mestan ja suomenpystykorva Merin tapaamisiin liittyvää elekieltä, nämä kuvat ovat elokuulta. Meri on sellainen "perinteinen hankala nainen", se aina haluaa tehdä tuttavuutta ja lähteä leikkimään toisten koirien kanssa, mutta sitten kuitenkin äkäilee, jos häntä vähänkin lähennellään. Osittain tämä saattaa johtua Merin taustasta tarhakoirana vähin sosiaalisin kontaktein, josta omistajansa kuoleman myötä tuli isälleni muutama vuosi sitten 6-vuotiaana. Eipä niitä sosiaalisia taitoja koirat tai ihmisetkään oikein opi, jos ei ole lajikumppaneita, kenen kanssa niitä harjoitella.

Mesta on aina ollut loputtoman kärsivällinen ja rauhallinen Merin kanssa, eikä korvaansa lotkauta sen ärinöille. Toisinaan saattaa päänsä kääntää eri suuntaan, ettei aivan hammasta saa, mutta muuten Merin äksyilyt menee Mestan mielestä sarjaan "akkojen turhat höpinät". Ihailen sitä, millä taidolla ja myös sinnikkyydellä Mesta toimii Merin kanssa. Lumes on koko elämänsä vältellyt kaikenlaisia ristiriitoja, se on täydellisen kiltti koira, ja sanoo Merillekin heti heipat ja juoksee kauemmas rauhoittamaan tilanteen, mutta Mesta vain seisoo paikoillaan, että eipä tässä hätiä mitiä, suutaan akka vaan soittaa, mutta ei se mitään tee.






Meidän säännöllisen epäsäännöllisesti päivittyvällä https://www.instagram.com/teamvallattomat/ -tilillä olikin jo yhteiskuva koko nelikosta, mutta tässä vielä pelkistä lapinkoirista omansa. Vasemmalta alkaen Vallu 11v1kk (sekin kodinvaihtajana isälleni tullut), Mesta 6v7kk ja Lumes 10v9kk. Vallussa jo ikä näkyy, sekä ulospäin että käytöksessä - se on vielä rauhallisempi kuin nuorempana ja varmasti myös kyynärien nivelrikko vaikuttaa liikunnallisuuteen negatiivisesti. Flexadin-ravintolisä on Vallulla auttanut kyynärien oireiluun. Lumesta sen sijaan ei ikä eikä vaivat vielä juurikaan paina - sitä voisi käytöksensä perusteella aivan hyvin luulla ennemminkin kymmenkuiseksi pennuksi kuin kymmenvuotiaaksi veteraaniksi, ihan kuten ensimmäistä lapinkoiraani Alluakin aikoinaan. Minun on hyvin vaikea liittää Lumekseen termiä "vanha" ja ihmettelen aina ihmisiä, jotka puhuvat jo tyyliin kahdeksanvuotiaistakin koiristaan vanhuksina. Minä koen omistavani kaksi vielä parhaassa iässään olevaa koiraa ja välillä oikein yllätyn, kun jossain kohtaa muistan, että eihän ne ihan nuorukaisia enää kumpikaan ole.


Ampumaradalla (ampumakatos on kuvan alareunasta oikealle noin parinkymmenenmetrin päässä) ammuttiin tauluihin ja koiria kiellettiin tulemasta ampumapaikalle. Lapinkoirat tottelivat, kuten kuvasta näkyy, pystykorva ei, kuten kuvasta näkyy - tai siis pystykorvaa ei sen takia näy kuvassa ollenkaan. Kyllä Merikin sitten käskytettiin sieltä pois, mutta mieluiten jokainen koira olisi ollut siellä missä ihmisetkin, eli tässä tapauksessa kuuntelemassa laukauksia aivan lähietäisyydeltä. Kuvasta näkee myös, että kaikilla koirilla on iloinen ja reipas mieli paikan äänimaailmasta huolimatta. Vallu muuten on hyvä esimerkki siitä, että vaikka arkuus (myös ääniarkuus) on yksi koirilla vahvimmin periytyviä ominaisuuksia, niin silti samassakin pentueessa voi olla asian suhteen erilaisia yksilöitä. Valluhan on nimittäin itse täysin äänivarma, mutta sen täyssisko sitten onkin erittäin ääniarka (ja valitettavasti sillä on silti teetetty useampikin pentue).

torstai 17. lokakuuta 2019

Vetehisen kutsu

Aloitettiin koirien kanssa viime kesänä sup-lautailu ja tykästyttiin silloin puuhaan sen verran paljon, että piti tänäkin kesänä ostaa sarjakortti suppailuun. Harmillisesti kyllä heräsin asiaan vasta heinäkuun puolella, vaikka kesäkuun helteillä nimenomaan suppailuun yhdistetty uiminen olisi ollut Mestalle hyvää vaihtoehtoista liikuntaa. Toki koirat käyvät uimassa myös muutoinkin kesällä kuin vain hellesäällä. Oikein lämpimillä keleillä lenkkeilyn sijaan uiminen vain olisi niille terveellisempi ja turvallisempi tapa liikkua, ja sup-laudan avulla pystyn uittamaan Mestaa lelunhakuun pidempää matkaa kuin pelkästään lelua heittämällä, joten se ihan oikeasti korvaa sitä kuivalla maalla toteuttua liikkumista eikä ole ainoastaan hauska vesileikki.

Märkä-Mesta uimatreenin jälkeen.

Elokuun alussa sain jälleen olla hyvin kiitollinen siitä, että koirani ovat laukausvarmoja. Siinä rennosti seisoen meloin laudalla ja Mesta istuskeli keulilla, kun yhtäkkiä posahtaa - ja vielä siinä samalla pikkujärvellä, jossa juuri oltiin suppailemassa. Hätkähdän itse hieman ensimmäistä laukausta, koska tilanne oli täysin odottamaton, mutta Mesta ei piittaa tippaakaan. Noin muutoin oli kyllä todella epämiellyttävä tunne olla yhtä aikaa vesillä veneestään ampuvien kanssa. Siinä, kun olisi ampuja sopivasti horjahtanut, niin olisi luodit kiirineet ylöspäin menon sijasta mukavasti järvellä eteenpäin. Muutaman laukauksen jälkeen tähtäimessä ollut lintuparvi ehti kokonaisuudessaan lentää metsänpuolelle, joten venekin soudettiin rantaan ja luulin saavamme rauhan takaisin. Rauhan sijaan metsästä alkoikin kuulua varispillin rääkynää, joka on muuten melkoisen ärsyttävä ääni, ja muutama laukaus lisää. Metsästysonni taisi kuitenkin olla mennyttä, kun noin vartin päästä hiljeni ja rauha laskeutui järven lisäksi metsäänkin.


Luonnonmaisemissa on jotain sellaista, johon ei vain kyllästy koskaan. Ihan sama, vaikka se on aina ne samat metsät, joissa kulkee, ja sama järvi, jossa suppailee, niin joka kerta niitä vain ihastelee yhtä paljon. Ja miten ne jotkut hetket koiran kanssa luonnossa voikaan toisinaan olla niin rauhaa, onnea ja tyytyväisyyttä täynnä. Varsinkin peilityynellä järvellä hiljakseen eteenpäin lipuessa minulle tulee sellainen olo, että tässä on kaikki, mitä tarvitsen, voisiko aika vain pysähtyä, jotta voisin nauttia tästä hetkestä ikuisuuden. Olenkin koukuttunut suppailuun kerta kerralta vain enemmän, koska vesillä liikkuminen on niin mainio tapa päästä luontoa lähelle erilaisella tavalla maalla kulkemiseen verrattuna, ja silti suppailukin on samalla kuitenkin myös yhdessä olemista ja tekemistä koirienkin kanssa.



Viime kesänä suppailin pääosin polviltaan laudan päältä, eli jos ihan virallisen tarkkoja ollaan, niin en  kai siis suppaillut ollenkaan, koska laudan nimi SUP tulee englanninkielen seisten melomista tarkoittavista sanoista. Tällä sup-kaudella olen rohkaistunut ja seissyt laudalla vähintäänkin yhtä paljon kuin ollut polvillaankin, ja liikuntamuodon tehokkuus on tullut todenteolla ilmi. Vaikka periaatteessa suppailu on "vain seisomista" (ja ylävartalon liikettä meloessa) eikä kuulosta kovin liikunnalliselta, se oikeastaan on aika monipuolisesti lihaksistoa rasittavaa. Vedessä liikkuvan laudan päällä seisominen on vähän kuin tasapainotyynyilyä, jossa ei voi vain seistä, vaan lihaksisto tekee koko ajan töitä tasapainon säilyttämiseksi. Tätä ei huomaa niinkään siinä laudalla ollessa, jos ei ole kovinkaan kummoinen aallokko, mutta kun rantaudut vaikkapa tunnin seisoen suppailun jälkeen ja lähdet kävelemään, suppailun tuntee jaloissaan. Sitä olen pohtinut, että onkohan tämä koirillekin yhtä hyvää syvien lihasten treeniä vai miltähän sup-laudalla oleilu niistä mahtaa tuntua.


maanantai 7. lokakuuta 2019

Koiratanssin temppuharjoituksia


Koiratanssista kertominen on minulle edelleenkin vaikeaa, vaikka lajia ollaan enemmän vähemmän harrastettu kuitenkin jo muutaman vuoden ajan. Toisin kuin muissa lajeissa, koiratanssissa jotenkin tulee sellainen olo, ettei keskeneräisistä tempuista tai ohjelmaharjoittelusta halua kertoa, kun ensin haluaisi itse nähdä, mikä on lopputulos. Ja sitten taas jälkeenpäin temppujen tai ohjelmien ollessa valmiita, onkin sellainen mieli, että kannattaako näistä enää mitään selittää, kun se opettelu- ja suunnitteluvaihe vähän niin kuin meni jo. Tämän vuoksi koiratanssijutut ovatkin sitten keskittyneet lähinnä vain kisakuulumisiin.

Kuusi ensimmäistä kuvaa ovatkin jo parin vuoden takaa talvelta, niin kauan tämä aihe on vitkutellut luonnoksissa pelkkien kuvien kanssa järkevää tekstiä odotellen. Järkevyyttä aiheeseen liittyviin kirjoituksiin ei valitettavasti ole tiedossa kyllä vieläkään, niin kiva kuin se olisikin kirjoittaa koiratanssista jotain asiatekstiä, mutta saapa nyt ainakin kuvat pois lojumasta, jos ei muuta.

Joko kohta ois mun vuoro?

Kummankin koiran kanssa olen lisännyt sellaista temppuharjoittelua, jossa temput tehdään lelu (tulevaisuudessa jokin ohjelmaan liittyvä esine) suussa. Se on yllättävän hankalaa, kun koira on oppinut tekemään kaiken tyhjinsuin, tai vaihtoehtoisesti esineet tuomaan (hypyn kautta) suoraan minulle, ellei sitten ole itse leikkinyt niillä, ja yhtäkkiä aletaankin vaatimaan, että hei nää jutut pitää tehdä lelun kanssa. Se ihan kuin huomaamatta putoaa lelu suusta, kun saa jonkin toisen tehtävän. Pitäminen vain unohtuu tai ei muuten sovi kuvaan.

Siinä on sitten käyty vähän sellaista tahtojen taisteluja, tai ehkä parempi termi olisi aivojen suuremman kapasiteetin käyttöönottokeskusteluja, kun on menty eteenpäin kaavalla lelu suuhun koiralle -> käsky johonkin temppuun -> koira alkaa tekemään temppua ja lelu putoaa suusta -> käsky ottaa lelu uudelleen suuhun -> käsky samaan temppuun kuin äsken -> koira alkaa tekemään temppua ja lelu putoaa suusta -> käsky ottaa lelu uudelleen suuhun -> käsky samaan temppuun kuin äsken jne. Kerta kerralta lelu alkaa pysymään hitusen pidempään ja pidempään suussa, ja lopulta koko sen tehtävän ajan. Ja kun oppii tekemään yhden tempun lelu suussa, ja toisen ja kolmannenkin tempun, niin vähitellen taito yleistyy koiran ymmärtäessä, että moniakin asioita tosiaan on mahdollista tehdä tällaisen häiriötekijän kanssa.

Käsky oli maahan ja minä menin maahan, ja lelukin on tallella, niin mikä tässä nyt muka on vialla?

Jos olin hyvä, niin herkkuja kiitos!

Monet temput ovat sellaisia, jotka harjoitellaan aina tietyllä tavalla, ja vielä senkin jälkeen, kun koira on ne oppinut, on niiden ohjaamisessa ja suorittamisessa aina sama kaava. Mikäli jo alkuvaiheessa tietää opettavansa temppuja mahdollisesti varta vasten koiratanssia varten, kannattaisi heti siinä vaiheessa, kun koira jo vähän on jyvällä tempusta, ottaa mukaan erilaisia variaatioita, jolloin koiran on nopeampi sisäistää ne. Tässä vaiheessa, kun on iän päivät tehty temppu vain sillä tavalla, että koira ja ohjaaja ovat nenäkkäin ja lähekkäin, joutuu nähdä paljon enemmän vaivaa saadakseen koiran oppimaan, että temppu on sama, vaikka sen tekisi ohjaajan vierellä, takana tai jopa edessä nenät samaan suuntaan.

Alla olevissa kuvissa Lumes harjoittelee jo aika pitkälle edistynyttä temppujen suorittamista poikittain edessäni. Varsinkin kumartaminen oli alkuun todella vaikeaa näin ja Lumes olisi halunnut välttämättä aina kääntyä koko kropalla minun suuntaani. Oppiminen lähti edistymään, kun huomasin laittaa namipalkan Lumeksen pään suuntaan sivulle, jolloin koko huomio ei ollut minussa ja Lumes pystyi näin paremmin pysyttäytymään sivuttain.



Pystyssä seisomiseen on harjoiteltu pidempää etäisyyttä minun ja Lumeksen väliin. Temput kun olisi aina mukavampi tulla tekemään minun lähelleni, mutta kilpailuissa niitä arvotetaan sitä korkeammalle, mitä etäämpänä ohjaajasta koira ne suorittaa.


Jos ovat koirat joissain asioissa kaavoihinsa kangistuneita, niin tuleepa sitä itsekin väliin oltua ihan samanlainen. Tokoa treenatessa on ollut ihan itsestäänselvyys käyttää peiliä apuna mm. perusasennon suoruutta tarkistellessa, mutta vasta viime talvena tajusin alkaa käyttämään peiliä hyödyksi myös koiratanssitemppuja treenatessa. Jollain treenikerralla hallissa vain syttyi lamppu päähän, että tadaa, peilikuvaa katsellessa moni asia olisi tempuissakin niin paljon helpompaa. En käsitä, miten on edes mahdollista olla niin urautunut siihen omaan tapaansa treenata, ettei lajin vaihtuessa osaa käyttää samaa apuvälineistöä hyödykseen.

Erityisen avuksi peili on ollut jalkojeni välissä tehtävissä tempuissa, jolloin ei tarvitse tuijotella ensin taaksepäin nähdäkseen, onko koira ylipäätään tulossa sinne, ja sitten alaspäin nähdäkseen, nosteleeko se tassuja vai ei. Olen saanut katseeseen suoruutta, kun voi tuijottaa peiliä koiran sijasta, ja samalla voinut lopettaa varmistelun, kun näkee heti, että tekeekö koira vai.

Tässä ei nyt ihan ole malliesimerkki, kun katse on kamerassa kuvaa ottamassa eikä eteenpäin peilissä, mutta idea selviää.

Tästä kuvakulmasta tarkastellaan asiaa ilman peiliä.

Kohde-esineen käytön erotteluakin on treenailtu, kun Lumes vikkelänä omanmielenkäyttäjänä tekee nopsaan itselleen mieluisimman ratkaisun, jos en ole riittävän selkeä siinä, millaista kohdetyöskentelyä kulloinkin ollaan tekemässä. Mitä vanhemmaksi Lumes tulee, sitä enemmän se soveltelee kaikkea aikaisemmin oppimaansa yhteen ja käskysanojen erottelukin on innostuneessa mielentilassa tuntematon käsite, jonka olen tainnut itse aiheuttaa palkkaamalla Lumesta usein siitä, kun se on niin mahdottoman ihana iloisena ja yritteliäänä eikä väliä, meneekö tehty tehtävä ollenkaan yhteen sen kanssa, mikä minun ajatukseni asiasta oli.

Lumes näyttää vähän hassulta, kun se oli kuvanoton aikaan alkuvuodesta heittänyt kaiken pohjavillansa pois.

Koiratanssitemppuihin liittyvää kohdetyöskentelyä ollaan tehty usein myös tasapainotyynyllä, jolloin on saatu yhdistettyä tekniikkatreenit ja kehonhallintatreenit samaan syssyyn. Kaksinkertaisen tehokasta.

Etujalat alustalla kohteen ympäri pyörimistä.

Etutassujen nostelua vuoron perään.

Takajalat alustalla kohteen ympäri pyörimistä.

Lumeksen ja Mestan hallitreenit loppuvat lähes aina siihen, että ne saavat yhdessä juosta hallia ympäri - ja olenpa siellä usein vielä minäkin kolmantena perässä juoksemassa. Yleensä, tai tarkemmin ajateltuna kylläkin aina, Mesta juoksee lelu suussa, Lumes juoksee muuten vaan ja käy välillä minulta hakemassa namin palkaksi juoksemisesta, jota Mesta todella harvoin edes huomaa, koska on niin keskittynyt lelunsa kanssa säätämiseen, mutta jos huomaa, niin tulee myös hakemaan namin ja sitten taas juoksut jatkuvat. Loppuriehunnan idea siis on, että viimeisenä tehdään vielä yhdessä jotain tosi hauskaa ja tämä on koirien mielestä tosi hauskaa.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Nuppipalapelistä koirien aktivointipeliksi

Sain käytetyn nuppipalapelin, joka pääsi heti koirille aktivointileluksi. Tämä on vähän liian ohutta materaalia fiksaamisen kannalta, palasten alle kun pitäisi saada mahtumaat namit, mutta näin ohueen vaneriin ei pysty kaivertamaan koloja nameille. Vaikka eipä toisaalta kestä valittaa, kun ilmaiseksi sain. Kovertamisen sijaan pohjaan pitäisikin sitten jokaisen aukon kohdalle porata reiät nameille ja sen jälkeen liimata uusi tausta vaikka pahvinpalasesta ja avot - mahtuu paksumpaakin namipalaa sisään. Koirille toki kelpaa kyllä ihan tällaisenaankin paremmin kuin hyvin. Ärsyttävää tässä on palojen laittaminen takaisin paikoilleen, kun ei voi vain tunkea minne sattuu, kuten koirien oikeissa älypeleissä, vaan jokaiselle on se oma paikka, palapeli kun kyseessä on. Noh, tuleepa sitten koirien lisäksi aktivoitua emännänkin älynystyröitä.