torstai 26. maaliskuuta 2020

Opi tuntemaan koirasi

Kerroin jokin aika sitten (linkki) jo useamman vuoden jatkuneesta yrityksestäni vähentää kirjahyllyjeni kirjamäärää. Tavoite olisi, että nykyisen yhden isomman ja yhden pienemmän sijaan ne kaikki mahtuisivat siihen isompaan, ja tästä ei olla enää kauhean kaukana, kunhan vain saisin luovuttua kaikista niistä kirjoista, joista olen päättänyt luopua. Osa vaatii vielä harkinta-aikaa, vaikka päätöksen luopumisesta jo olenkin tehnyt. Piiiiitkän ajan tavoite voisi olla, että kaikki kirjat mahtuisivat siihen pienempään, mutta siitä ollaan vielä niin kaukana, että ei kannata vielä haaveillakaan.

Yksi näistä luopumispäätöksen alaisista kirjoista on David Aldertonin kirjoittama Opi tuntemaan koirasi - ymmärrä ja hoida lemmikkiäsi paremmin. Kirja on vuodelta 1998, suomenkielinen painos 1999 Kustannus-Mäkelyä oy:n toimesta.


Kirjan alkuperäinen, englanninkielinen nimi The wolf within ("susi koiran sisällä" tai "susi kanssamme") kuvaa erinomaisesti kirjan punaista lankaa, jossa muista koirakirjoista poiketen pidetään koko kirjan läpi mukana ajatus siitä, että kaikki nykykoirienkin ominaisuudet ovat lähtöisin sudesta. Eri koirarotutyyppien rakennetta verrataan susien rakenteeseen, pennuista puhuttaessa kerrotaan myös susien pentuasioista, koiran koulutettavuuden muistutetaan olevan lähtöisin susien laumaeläinperimästä, käytöskuvauksissa on mukana esimerkkejä susien käytöksestä jne. Mielestäni tämä on kiva ja toimiva ajatus, ettei anneta ihmisten missään kohtaa kirjaa unohtaa, mistä koirat ovat saaneet alkunsa ja että moni asia koirissa selittyy nimenomaan susiperimällä. Toki kaiken voisi tehdä aina paremminkin, niin tämänkin, mutta iso plussa ideasta. 

Opi tuntemaan koirasi alkaa ajatuksella, että koiran villien sukulaisten tunteminen auttaisi ymmärtämään paremmin lemmikkikoiriakin. Kirjassa esitelläänkin kattavasti erilaisia kojootti-, kettu- ja susilajeja, joista osa on jo käynyt harvinaisiksikin. Huomioni kiinnittyi mainintaan ns. tavallisen ketun (vulpes vulpes) huomattavasti sutta suuremmasta sopeutumiskyvystä, jonka vuoksi sen levinneisyys on hyvin laajaa ja kettuja asuu myös kaupunkiympäristöissä. Ensimmäinen vasta-ajatukseni tähän oli, että susien on aika vaikea edes yrittää levittäytyä asumaan asutuksen liepeille kaupungeista puhumattakaan, koska nehän ammutaan samantien pois päiviltä. Lisäksi suht suurikokoinen laumaeläin (jos ajatellaan pohjoista sutta) vaatii hieman erilaisia oloja ympärilleen kuin pienikokoisempi yksin elelevä, joten eivät ole aivan verrattavissa toisiinsa. Seuraavaksi kirjassa päästään lyhyesti koiran kehityshistorian pariin ja ensimmäisiin selkeisiin koiratyyppeihin, ja koska kyseessä on brittikirjailija, käydään läpi myös koirien historiaa Englannissa.

Vaikka kirjassa on myös joitain hassuja kohtia, kuten maininta siitä, että koiran ruoka kannattaa pilkkoa pieniksi suupaloiksi, ettei koira sotke syödessään, pidän siitä, että kaikessa ei ole menty yli aidan matalimmasta kohdasta vaan oikeasti selitetään asioita lukijalle. Hyvä esimerkki tästä on selkeä kerronta, mikä merkitys koiran milläkin ruumiinosalla on, ja miksi ja minkälaista haittaa aiheutuu  jalostuksella aikaansaaduista rakennemuutoksista esim. liian lyhyestä kuonosta tai liian pitkästä selästä. Positiivista onkin, että näitä epäkohtia nostetaan heti esiin, mutta surullista on se, että reilut 20 vuotta myöhemmin olemme edelleenkin samassa, ellei jopa pahemmassakin jamassa vaikkapa juuri niiden lyhyiden kuonojen - vai pitäisikö sanoa kuonottomuuden -  kanssa. Pelkkä puhe ei auta mitään, jos siitä ei seuraa tekoja. Näiden ulkomuotopoikkeavuuksien lisäksi lyhyesti mainitaan myös koirilla esiintyvistä erilaisista perinnöllisistä vioista ja sairauksista sekä niiden ehkäisemiseksi jalostuskoirille tehtävistä terveystarkastuksista. Wikipedia tiesi kertoa, että kirjailija olisi alunperin halunnut eläinlääkäriksi, joten ehkä tässä yksi selitys sille, miksi näistä ihmisen koirille aikaansaamista ongelmista puhutaan tässä kirjassa monia vastaavia teoksia enemmän.

Eri maanosisssa kehittyneisiin koirarotuihin luodaan lyhyt katsaus lisäyksellä, mistä susikannoista minkäkin tyyppisten koirien ajatellaan aikanaan kehittyneen - ja suuri osa koiraroduistahan on sitten myöhemmin ihan tekemällä tehty risteyttämällä jo valmiita koirarotuja ja -tyyppejä. Tätä uusien koirarotujen "valmistamista" tehdään yhä edelleen, vaikka kuvittelisi, että sadoista jo olemassaolevista roduista kyllä löytyisi jokaiselle sopiva. Kirjassa kerrotaan esimerkkinä amerikkalainen kyi leo-rotu (tai "rotu"), joka on saatu aikaan maltankoira ja lhasa apso-risteytyksillä tavoitteena seurakoira, joka viihtyy kerrostaloasunnoissa. Ottaisivat pehmolelun, sitäkin voi pitää sylissä ja silitellä, se ei hauku eikä kaipaa liikuntaa, on sisäsiisti ja kiltti, ja se näyttää söpöltä pedillä tai sohvalla maatessaan.


Koirarotujen luokittelu ei joka maassa noudata samaa kaavaa vaan sitä voidaan tehdä esimerkiksi joko rotutyypin tai käyttötarkoituksen perusteella. Suomessa noudatetaan FCI:n roturyhmäluokittelua, kirjassa taasen mennään oletettavasti kirjailijalle tutumman mukaan. Käyttökoiraryhmän, johon kuuluu mm. erilaisia metsästys- ja vartikoiria, yhteydessä mainitaan kuvan kanssa karjalankarhukoira. Muista suomalaisista roduista ei erikseen kerrota, karhukoira ilmeisesti otettu esimerkiksi rodusta, jota ei niin paljon tarvita enää alkuperäiseen työhönsä, sen yhteydessä kun kerrottiin Pohjois-Amerikkalaisen tahltaninkarhukoiran jo kokonaan kadonneen. Karjalankarhukoiriahan on vietykin ainakin Kanadaan muistaakseni karhunkarkotustöihin. Parempi onni kuin suomenpystykorvalla, jota pidetään sievänä seura- ja näyttelykoirana, jolta katkaistaan äänijänteet, niin saadaan koirista sievyyden lisäksi vielä hiljaisiakin.

Tunne koirasi ei ole miltään osin varsinainen koirarotukirja, mutta roturyhmittelyjen ohessa ikäänkuin esimerkkeinä kerrotaan hieman aina muutamasta ryhmän rodusta erikseenkin. Pidin siitä, että roturyhmien/rotujen alkuperäiset käyttötarkoitukset otettiin puheeksi, ja vaikka osan kohdalla mainittiinkin, että nykyään niitä ei siihen enää juurikaan käytetä, tehtiin kuitenkin selväksi, että tämä kannattaa huomioida koiraa hankkiessa, jottei alkuperäisen käyttötarkoituksen aiheuttamat, mahdollisesti arkielämää hankaloittavat ominaisuudet tule omistajille yllätyksenä.

Seuraavaksi kirjassa siirrytään koiran lisääntymiseen ja pentujen kasvuun, mutta tämä aihepiiri käydään läpi hyvin lyhyesti. Sopivan pennun valinnassa ohjeistetaan lähinnä ostamaan pentu suoraan kasvattajalta kotioloista, tällä viitataan oletettavasti siihen, ettei ostettaisi koiranpentua eläinkaupasta. Suomihan taitaa olla niitä harvoja maita, joissa koiria ei saa myydä eläinkaupoissa, muualla tämä käsittääkseni on ihan yleistä. Lisäksi kehoitetaan miettimään, haluaako näyttely- vai kotikoiran, tai kiinnostaako peräti kasvattaminen, ja valita pentukin sitten sen mukaan. Virkistävää oli, että koiran turvallinen matkustaminen autossa otettiin puheeksi heti pennun kotiutumista käsittelevän kappaleen alkuun. Tässähän on kovasti puutteita vielä nykyäänkin ja koiria pidetään autossa vapaina penkeillä tai liian heiveröisissä valjaissa, kevythäkeissä tai avokontissa ilman häkkiä/ koirakalteria tai liian heiveröisellä kalterilla. No toisaalta, eiväthän kaikki käytä turvavöitä edes itsellään tai lapsillaan, joten eipä kai sitä koirienkaan pidosta voi silloin suuria olettaa. Omituinen kohta sen sijaan oli maininta, jossa uusi koira kehoitettiin ulkoillessa pitämään aina ensin vain hihnassa, koska muuten se karkaa helposti. Ymmärtäisin tämän, mikäli puhuttaisiin aikuisista kodinvaihtajista, joiden koulutustaustasta ja käyttäytymisestä ei ole varmuutta, mutta en ole koskaan kuullut pikkupennusta, joka tuosta vain yhtäkkiä ottaisi hatkat ja häipyisi maisemista. Ellei Briteissä sitten ole koiranpennut tyystin erilaisia kuin Suomessa?

Olen jo maininnut muutamia mielenkiintoisia poikkeavuuksia, joita tässä kirjassa on moneen muuhun koirakirjaan verrattuna, eivätkä ne lopu vieläkään. Yleensä kirjoissa nimittäin erityisen oppivaisiksi roduiksi kerrotaan paimenkoirat, ja näistäkin vielä tietyt rodut, mutta David Alderton yllättää ohittaen kokonaan "maailman älykkäimmän koirarodun, brittiläisen bordercollien", ja sen sijaan mahdollisesti omaan koirataustaansa perustuen ottaa oppivaisten rotujen esimerkiksi lintukoirat. Eihän ne kultainen- ja labradorinnoutaja tosiaan syyttä yksiä suosituimmista koiraroduista ole.

Uudelle pennulle tai koiralle suositellaan vakuutuksen ottamista, ei ainoastaan odottamattomia sairauskuluja varten, vaan myös vastuuvakuutus siltä varalta, että koira esim. karatessaan aiheuttaa vahinkoja muille. Pennulle vakuutusta ottaessahan ei sitten kannata turhaan viivytellä, sillä ainakin osassa yhtiöitä vakuutusehdot ovat paremmat ihan pikkupennulle otettuina kuin vasta muutaman kuukauden iässä.

Luen nykyään aika vähän mitään koirakirjallisuutta, mutta olettaisin, että rankaisuun ja fyysiseen pakottamiseen perustuvat koulutusneuvot ovat uudemmassa tuotannossa ellei ihan kokonaan poistuneet, niin ainakin vähenemään päin. Voin toki olla väärässäkin, kun ei tosiaan nyt ole omakohtaista lukukokemusta aiheesta. Tässä Tunne koirasi-opuksessa niitä jonkin verran vielä käytetään, mm. vetämättä kävely opetetaan hihnasta nykäisemällä, istuminen kädellä koiran selkää painamalla (jos se ei muuten ymmärrä, mitä siltä halutaan) ja "pahanteosta" kiinnisaatua pentua rankaistaan niskanahasta ravistelemalla. Toki löytyy myös viisaita ajatuksia, esim. ihmisiä vasten hyppimisen tilalle opetaan istuminen ja luoksetuloa pitää opettaa kotiolojen lisäksi myös siellä, missä sitä koiraa halutaan pitää irti.


Kirjan neljännessä osassa käsitellään koirien viestintää ja käyttäytymistä, ja näissä toistuu sama kaava kuin koko kirjan läpi, että aloitetaan hyvää asiaa, mutta jätetään se kesken kertoakseen esimerkkejä aiheesta. Joo, kaikkea ei voi saada, ja jos kaikki kirjan asiat kerrottaisiin nykyistä perusteellisemmin ja sen lisäksi olisi vielä nuo esimerkitkin (joista kyllä pidän, käytännöllistävät faktaa), niin kirjaan tulisi heti hurumykket sivuja lisää eikä se sitten olisi enää niin helppolukuinen, mikä varmasti on ollut yksi ideoista. Ainahan se on se ongelma, että mitä pitää ainakin olla ja mitä voi jättää pois. Elämä on valintoja, kirjojenkin teossa.

Niin sanotuista haukkuherkistä roduista puhuttaessa usein unohdetaan, että koiran voi opettaa myös olemaan haukkumatta - tämä tulee joillekin ihmisille ihan yllätyksenä - mutta tässä kirjassa asia oikein erikseen mainitaan. Esiin otetaan myös haukkumisen haitat, mikäli koira vaikkapa kotona yksinollessaan pitää meteliä, ja että naapurisovun (toki myös koiran oman olon) vuoksi koira pitäisi opettaa rauhoittumaan yksinollessaan. Naurahduksen sen sijaan aiheutti koiran hyvään hajuaistiin liittyvä käytännön vinkki, jossa valistettiin siitä, että koira haistaa ruuat myös pakkausten läpi eikä täysiä kauppakasseja siten kannata jättää lattialle tai muutenkaan koiran ulottuviin. Jotenkin tuntuu hassulta, että tällaisia itsestäänselvyyksiä - koira haistaa ruuan paketin läpi - pitää erikseen kertoa, mutta ehkä oikeasti on sitten sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät tällaista tule muuten hoksanneeksi (kunnes koira sitten syö niiden lattialle jätettyjen kauppakassien sisällön). Ei sillä, meillä kyllä huoneenlämmössä säilyvät ruokaostokset voivat toisinaan olla parikin päivää kassissaan lattialla, eivätkä nykyiset koirat niihin koske, mutta entinen Luukas-koirani sen sijaan söi kyllä keittiön tasoiltakin kaiken, mitä sinne jäi (rest in peace mm sulamassa olleet torttutaikinalevyt, jotka katosivat parempiin suihin sillä välin, kun itse katsoin kymmenen metrin päässä olohuoneessa televisiota).

Kissojen ja koirien välisistä suhteista mainitaan, että näiden on mahdollista ystävystyä keskenään, mutta muista pienemmistä lemmikeistä koira kehoitetaan pitämään erossa etenkin siksi, ettei niillä kissasta poiketen ole minkäänlaisia puolustuskeinoja koiraa kohtaan. Vara on toki aina parempi kuin vahinko, mutta meillä jänismetsällä käynyt suomenpystykorvakin oppi eron lemmikkikanin ja riistan välillä (kissojen päälle se sijaan kävi mitään kyselemättä, meillä kun ei niitä ollut).

Koirien erilaisista aggressiivisuuksista kerrotaan jopa parin aukeaman verran. Tähän liittyen kehoitetaan perehtymään kaikkien itseään kiinnostavien koirarotujen historiaan ennen lopullisen rotuvalinnan tekemistä, jotta siitä sitten itselle tulevan koiran todennäköisestä temperamentista saa selvän käsityksen. Tällä peilataan siis siihen, että tiettyjen rotujen kanssa tietynlaisia ongelmia voi tulla helpommin kuin joidenkin toisten rotujen parissa. Tosin yksi yleinen syy siihen, miksi koira puree, ei ole se, että koira on vihainen, vaan sen, että koira pelkää/on epävarma.

Vaikka en pidä otsikosta "koira pahanteossa", löytyy sen alta kuitenkin ihan asiaa siitä, että koiran tullessa taloon täytyy varautua siihen, ettei kaikki enää sen jälkeen ole siistiä ja ehjää - ja että miten näihin tilanteisiin voisi varautua ennaltaehkäisyn keinoin. Erityisesti olin hyvilläni ohjeesta tarjota koiralle paljon leluja ja liikuntaa, joskin leluja-sanan olisin korvannut aktivoinnilla tai mielekkäällä tekemisellä, mutta ajatus hyvä kymppi. Tiedän kyllä, että on koiria, jotka tuhoavat paikkoja saamastaan runsaasta tekemisestä ja liikunnasta huolimatta, mutta tiedän myös, että moni koira puuhastelee omiaan juuri sen vuoksi, ettei saa riittävän paljon tekemistä ja liikuntaa. Sulamassa olleet torttutaikinalevyt syönyt Luukas-koirakin vaati joka aamu ennen yksinjäämistä tunnin reipastahtisen pyörälenkin, jotta se yksinollessaan lepäsi eikä hammastellut huonekaluja. Ja onpa Lumes ja Mestakin pentu- ja nuoruusaikanaan saaneet ihan varmuuden vuoksi 1,5h väsytyksen aina ennen kuin jäivät yksin kotiin, nykyään osaavat olla vähemmälläkin.


Kannanottoja siihen, että ihmiset ovat itse pilanneet monien koirarotujen terveyden, ja koirat menneet siinä asiassa susista huonompaan, löytyy kirjan alkuosan lisäksi myös loppupuolelta. Ei voi ainakaan keneltäkään mennä aihe kokonaan ohi, kun siitä muistutetaan siellä sun täällä. Sen sijaan susien luonteiden kehittymisestä koirissa ihmisympäristöön paremmin sopiviksi kehutaan nimenomaan jalostuksen hyviksi saavutuksiksi, ja tässä yhteydessä nostetaan esiin myös näyttelyiden merkitys luonnevaikuttajana - ja myöhemmässä vaiheessa näyttelyt ovatkin sitten pilanneet joiltakin roduilta sekä ulkonäön että luonteen.

Itse ihmettelen välillä joistakin ihmisissä kumpuavaa suurta susivihaa, miten ne voisi vaikka kaikki päästää pois päiviltään. Ilman sutta meillä ei kuitenkaan olisi koiraakaan, mutta ilmeisesti sillä ei ole mitään merkitystä, kun se koira ollaan saatu jo. Vähän sama kuin toiset ostavat mielummin halvemmalla ja helpommalla paperittoman rotukoiran, koska eivät tarvitse niitä papereita mihinkään. Ilman niitä paperillisia rotukoiria meillä ei kuitenkaan olisi niitä paperittomiakaan rotukoiria, mutta silti ei haluta tukea sen rodun kasvatustyötä, minkä rotuisen koiran haluaa, vaan mennään sieltä, missä aita on matalin. Kirjassa halutaankin useassa kohtaa korostaa ja muistuttaa koirien monien hyvien puolien olevan nimenomaan susiperimän ansiota, mm. susilla ilmenevä laumavaisto on muuntunut koiran ja ihmisen väliseksi läheiseksi yhdyssiteeksi, joka tekee yhteistyön mahdollisesti.

Siirryttäessä ruokintaa ja terveyttä käsittelevään osioon, ensimmäinen huomio tehdään susien ruokavalion ja koirien raakaruokinnan eroista. Koska sudet käyttävät hyväkseen koko saaliseläimen ruhon, ei pelkkää lihaa, ei koirienkaan tasapainoinen raakaruokinta toteudu pelkillä lihojen syöttämisellä vaan ruokavalio kaipaa vielä täydennystä niiden lisäksi. Ruokintaan liittyen olin oikein ilahtunut siitä, että lihavuus oli otettu ihan omaksi, erilliseksi otsikokseen kertoen, että yksi koiramaailman suurimmista ongelmista on nykyään liikalihavuus, ja että lihavuudella voi olla monia haittavaikutuksia koiran terveydelle. Ruuan määrän ja laadun lisäksi korostettiin riittävän liikunnan merkitystä koiran hyvässä kunnossa pitämiseen, sekä tietenkin myös juomaveden saatavilla oloa, josta mainittiin myös koiran juomamäärien tarkkailu, sillä lisääntynyt vedenkulutus voi olla merkki vakavastakin sairaudesta. Muutoin koirien terveyspulmista tuotiin esiin anaalirauhasvaivat, sydänviat,  pahanhajuinen hengitys, rokotusta vaativat tartutantaudit sekä sisä- ja ulkoloiset. Kuvien kera opastettiin kuumeen ja pulssin mittaamiseen, lääkkeiden antoon tablettina ja nestemäisenä, ja loppukaneettina käskettiin kerätä koirien jätökset eikä jättää niitä maahan lojumaan (tästä ei sentään ollut kuvaa tarjolla).

Kirjan aihejaottelu on väliin epäloogista, esim. ruokinta ja terveys-luvussa käsitellään myös koiran jättämistä hoitolaan ja sitten taas puhtaus ja hoito-luvussa (jossa mm. mainitaan päivittäinen harjaus tärkeäksi, kirppuihin toimii sähkökampa - olisikohan tämä muuten kätevä punkkeihinkin - ja pesu 2-3kk välein koiranhajun välttämiseksi) on oma osuutensa terveydenhoidolle (joka on kyllä toisaalta outo määre korvien puhdistukselle, hampaiden pesulle ja kynsien leikkuulle). Nämä nyt vain yksinä esimerkkeinä, läpi koko kirjan tulee paikka paikoin miettittyä, että aiheiden jäsentely eri lukujen ja otsikoiden alle olisi vielä kaivannut vähän lisää viilausta. Asiat toki tulevat siitäkin huolimatta selville, joka tietenkin on se pääasia.

maanantai 10. helmikuuta 2020

Operaatio kirjahyllyn kirjamäärän vähennys

Olen monesti viime vuosien aikana maininnut yrityksestäni vähentää kirjojeni määrää. Aluksi se tuntui etenevän huonosti eikä tyhjää tilaa näyttänyt tulevan ollenkaan, vaikka kiikutin kirjoja vähän väliä kirjastoon saa ottaa-hyllylle. Ahkera karsiminen alkaa kuitenkin vihdoinkin tuottamaan tulosta ja olen saanut yhden hyllylevyn verran tilaa esiin. Hommaa on hidastanut huono tapani hankkia uusia kirjoja samaisesta kirjaston saa ottaa-hyllystä sekä kirjakaupasta, jonne jostain käsittämättömästä syystä aina välillä menen, vaikka olenkin päättänyt, että mitään en tarvitse.

Olen kyllä tämän suhteen saanut kovetettua itseäni ja esimerkiksi viime vuoden kirjaston poistomyynneistä taisin ostaa vain yhden kirjan (ja jätin ostamatta - ja myöhemmin jopa ilmaiseksi ottamatta - monta kirjaa, jotka olisin halunnut, mutta joita en vaan oikeasti tarvi) ja kun viimeksi kävin kirjakaupassa sen takia, koska KAIKKI kirjat olivat -50% yhden illan ajan, niin puolen tunnin kierroksen jälkeen lähdin kotiin ainoastaan neljän kirjan kanssa, vaikka etukäteen pelkäsin paljon pahempaa. Lisäksi pyrin siihen, etteivät kaikki uudetkaan kirjat jää minulle olemaan, vaan luettuani laitan ne eteenpäin - ja oikeastaan noista ostoksistakin yksi kirja on sellainen, joka korvaa vähintää yhden, ehkä useammankin minulla jo samasta aiheesta olevan kirjan, joten voin antaa ne pois.

Vein taas tuossa noin parisen viikkoa sitten vajaat kymmenen kirjaa tuonne kirjaston saa ottaa-hyllyyn ja yksi näistä viemistäni kirjoista oli melko suurikokoinen intiaanikirja, jonka olen joskus ostanut jostain alesta enkä muuta kuin selannut läpi. Jäin samalla selailemaan muita kyseisessä hyllyssä olevia kirjoja (huom! en ottanut mitään!) ja eräs kirjastosta pois lähtevä nainen pysähtyi kohdalleni kysyen, että ovatko nämä palautuskirjoja. Kerroin kyseessä olevan saa ottaa-hylly, johon voi tuoda omia tarpeettomia kirjoja sekä ottaa toisten tuomia kirjoja. Naisen huomio kiinnittyi juuri tuomaani intiaanikirjaan, joka muita kirjoja suurempana erottui selvästi hyllystä, ja hän otti sen käteensä todeten jotain mahtavasta intiaanikirjasta, ja kysyi, että näitäkö siis saa ottaa ihan ilmaiseksi tästä. Vahvistin asian. Nainen pyöritteli kirjaa kädessään ja kertoi, että hän on lapsesta asti haaveillut olevansa intiaani, ja toisteli, miten mahtava tuo kirja on. Sitten hän sujautti kirjan kainaloonsa, sanoi ottavansa sen ja poistu kirjasto hymy huulillaan - ja hymy tarttui minuun, sillä mikä sen mukavampaa, kun nähdä oman tekonsa tuottavan toisille iloa.

Kirjojen lisäksi olen läpikäynyt lehtilaatikoitani ja selannut kriittisellä silmällä läpi kymmenisen vuosikertaa Lapinkoira-lehtiä sekä muutamia Palveluskoirat-lehtiä ja pari muuta. Lehtilaatikko keveni parillakymmenellä lehdellä, jotka annan nekin eteenpäin. Paperinkeräykseen en millään viitsi laittaa hyviä lehtiä, mutta ehkä niiden artikkeleista on vielä iloa joillekin toisille, kuten vanhoista kirjoistanikin.

torstai 30. tammikuuta 2020

Uroskoiran kastraatio ja siitä toipuminen

Ensimmäinen lapinkoirani Allu joutui aikanaan pallien poistoon eli kastraatioon 12-vuotiaana peräaukon hyvänlaatuisten kasvaimien eli perianaaliadenooman vuoksi. Kolmannella lapinkoirallani Mestalla sama homma oli edessä reilu 4,5-vuotiaana eturauhasvaivoista johtuen (linkki). Tämän vuoden tammikuun alussa toisella lapinkoirallani Lumeksella todettiin kiveskasvain - oikea kives oli suurempi, kovempi ja soikeamman muotoinen kuin vasen + ultrassa näkyi selvä muutos-  ja ainoa järkevä hoitomuoto tähänkin sairauteen on molempien kivesten poistaminen. Tämä toimenpide suoritettiin Lumekselle keskiviikkona 23.1., jota ennen olin käyttänyt sen verikokeissa, jotta näkee onko kaikki siltä osin kunnossa leikkausta ajatellen vai ei. Muutoinhan nuo olivatkin ihan viitearvoissa, ainoastaan alb, eli albumiini(?) oli hitusen koholla, joka ilmeisesti viittaa elimistön kuivumiseen. Lisäsin tulosten perään viime toukokuulla otetut verikoetulokset, osassa on näkyvissä selvää nousua/laskua tässä vajaan vuoden aikana, osa taas pysynyt melko samassa. En tosin tiedä, minkä verran ne normaalistikin vaihtelevat ja minkälaisesta muutoksesta edelliseen verrattuna voi alkaa tekemään jo jotain johtopäätöksiä.


Leikkauspäivä

Leikkauksen vaatima nukutus edellyttää noin kahdeksan tunnin syömättömyyttä, jotta pahoinvoinnin mahdollisuus vältettäisiin tai se ainakin olisi huomattavasti pienempi. Aamu olikin Lumekselle epämieluisa Mestan saadessa aamuruuan, mutta itse jäädessään ilman, vaikkakin yritin hieman huijata sitä antamalla ruokakiposta lihanokareella maustettua vettä. Meillä oli klinikalle aika klo 13.30, mutta aikataulusta oltiin hieman myöhässä ja meidät otettiin vastaan siinä 13.40 maissa. Lääkäri kuunteli Lumekselta hengityksen ja sydänäänet (olivat hyvät), katsoi limakalvot (ok) ja hampaat (vasemmalta yhdestä poskihampaasta kärki katkennut, josta olinkin aikonut kysyä samalla, mutta enpä olisi enää muistanut) ja kokeili kivekset todeten toisessa tosiaan olevan selvä kasvain (näytin myös hoitoselosteen siitä toisaalla tehdystä lääkärikäynnistä, jossa kasvain oli todettu ja kivekset ultrattu).

Kastraatio ei ole erityisen vaikea operaatio ja olisin sinällään voinut viedä Lumeksen leikattavaksi  mille tahansa klinikalle tai kunnaneläinlääkärillekin, mutta samoin kuin Mestankin kanssa, valitsin nytkin suuren klinikan sen vuoksi, että jos jotain meneekin pieleen siitä huolimatta, että kyse on ns. rutiinitoimenpiteestä, on suuremmilla klinikoilla paremmat mahdollisuudet pitää koira hengissä, ja lisäksi nukutuksen aikana elintoimintojakin tarkkaillaan toisella lailla. Lääkäri kertoilikin, että nukutus tehdään inhalaatioanestesiassa (toinen vaihtoehtohan olisi suonensisäinen anestesia), jossa unen syvyyttä säädellään hengitysilman mukana annosteltavalla anestesiakaasulla, ja että sydämen toimintaa sekä hengitystä seurataan koko nukutuksen ajan ja tarvittaessa mahdollisuus on myös avustaa hengitystä.

Kivesten poisto voidaan tehdä kahdella eri tavalla ja ilmeisesti tässä on kullakin lääkärillä se oma mieltymyksensä, kumpaa käyttää. Terveet kivekset voidaan poistaa siten, että tyhjät kivespussit jätetään jäljelle ja näin leikkaushaava on pienempi - Allun kastraatio suoritettiin tähän tyyliin ja paraneminen oli muistaakseni nopsaa eikä haava vaivannut Allua ollenkaan. Kasvaintapauksissa  on kuitenkin noudatettava kaikki pois-mallia, jottei jäljelle jää mitään, mihin kasvain voisi uusiutua, joten näin ollen Lumeksenkin kanssa noudatettiin sitä. Tämä on ilmeisesti myös muutenkin kyseisen lääkärin suosima tapa, koska myös Mestalle se tehtiin näin eikä tyhjät pussit jättäen.

Koirien kiveskasvaimet ovat yleensä hyvänlaatuisia ja tämä lääkärikin kertoi leikanneensa noin parikymmentä kiveskasvaimellista koiraa eikä yhdelläkään kasvain ollut lähettänyt etäpesäkkeitä tai muutenkaan levinnyt kivesten ulkopuolelle. Hyvän- tai pahanlaatuisuuden selvittämiseksi suositellaan kuitenkin aina molempien kivesten lähettämistä patologille tutkimuksiin ja suostuin tähän Lumeksenkin osalta, vaikka se lisäsikin laskua sadalla eurolla.

Lumeksen takajalkaan tuikattiin rauhoituspiikki (rauhoitushan on eri asia kuin nukutus, mutta nukutusvalmistelut tarvitsevat ensin rauhoituksen) ja Lumeksen alkaessa olla lötköpötkö, hoitaja nosti sen syliinsä ja minulle annettiin kehoitus tulla takaisin noin neljän aikoihin. Itse kastrointiinhan ei mene lähellekään paria tuntia aikaa, mutta koira halutaan antaa kotiin vasta sen ollessa kunnolla hereillä ja herääminen ottaa aikaa.

Sain lähtiessäni mukaan reseptin Tramal-kipulääkkeeseen, jotta voin hakea sen valmiiksi eikä tarvitse sitten Lumeksen kanssa kotimatkalla enää piipahtaa apteekissa. Tramalin vaikuttava aine kuuluu opioideihin, joiden jakelu on tarkennettua, jonka vuoksi sitä ei voi saada mukaansa lääkäristä, vaan on haettava aina apteekista ja reseptikin jää sitten sinne. Kaikki lääkärit eivät kastraarion jäljiltä anna ollenkaan näitä vahvempia kipulääkkeitä, koska leikkaus on heidän mielestään sen verran pieni, ettei siitä tule niin kipeäksi, että tarvitsisi keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä. Itse olenkin kuitenkin tyytyväinen, että annetaan mahdollisuus hoitaa kunnolla koiran kipua, koska ei kukaan voi etukäteen tietää, miten vähän tai paljon kipeä mikäkin koira mistäkin leikkauksesta on. Olen itsekin kerran ollut leikkauksessa, josta normaalisti pääsee samana päivänä kotiin ja viimeistään viikon päästä on jo työkunnossa, mutta olinkin niin kipeä, että jouduin viettämään kaksi yötä sairaalassa (enkä saanut edes  siltikään riittävästi kipulääkitystä, koska ilmeisesti minun ei uskottu olevan niin kipeä, kuin kerroin olevani, ja lääkäri toisteli vain lausetta "miksi sinä olet niin kipeä, kun kaikki meni hyvin") ja olla sairaslomalla kaksi viikkoa.

Apteekkireissulla käväisin ensin ostamassa koirien ruokavarastoon täydennystä, mutta siinä kävikin sillä tavalla nolosti, etten pystynytkään mitään ostamaan, kun kassalla huomasin maksukorttini jääneen toisen takin taskuun. Ruuista viis, mutta apteekkikäynnin lisäksi minun oli kuitenkin pakko päästä myös tankkaamaan Pulma, jotta se kuljettaisi meidät kotiin asti, joten jouduin soittamaan siskon hätiin maksuhommiin. Klinikalla onneksi on käteismaksun lisäski myös lasku-mahdollisuus, joten sen suhteen ei ollut hätää, kunhan auton ja apteekin sai hoidettua.

Aika tarkkaan neljältä palasin klinikalle ja hoitaja talutti horjuvin askelin kävelevän tötteröpäisen Lumeksen luokseni. Päästyään vähäksi aikaa makaamaan, ei uudesta liikkeellelähdöstä meinannut oikein tulla enää mitään, joten nappasin koiran syliini ja kannoin autoon, jossa poistin tötterön ja peittelin Lumeksen lämpimästi. Meillä ei normaalisti ole koirilla asiaa "ihmisosastolle" autossa, mutta samoin kuin Mestankin kastroinnin jälkeen, tein nyt Lumeksenkin kanssa poikkeuksen ja etujalkotilassa on hyvä matkustaa tokkurassa ollen samalla valvovien silmieni alla.

Matka meni Lumeksella nukkuessa, kotona nostin sen pois autosta ja käveli ihan hyvin jo sisälle, jossa puin sille Mestalle tekemäni haavapuvun (linkki) päälle. Vähän Lumes siinä ihitteli sellaista kevyttä "iih iih" ääntä illansuussa, muuten meni rauhassa peiton alla nukkuessa koko loppu päivä. Kotiutusohjeissa varoiteltiin, että nukutuksesta heräilevälle koiralle voi sattua pissavahinkoja sisälle, ja toisaalta taas kehoitettiin tarkkailemaan, että virtsaaminen/ulostaminen alkaa sujua leikkauksenkin jälkeen. Lumekselle ei vahinkoja sattunut, ja kun ilta ysiltä käytin ulkona, niin nosti koipeaan lyhyesti. Ruoka maistui normaaliin tapaan (sai Tramalin mukana) ja yönkin Lumes nukkui hyvin ensin kaulurin kera ja loppuyön puku päällä.


Päivä 1

Pissa tuli aamuseiskalta jo ihan normaalisti ja aamupäivällä lenkillä hoitui isompikin asiointi. Onneksi pitkään jatkuneiden plussakelien jälkeen vaihtui kelit pakkaselle juuri nyt, niin haava pysyy puhtaana lenkkeillessäkin. Lumes oli koko päivän pirteä ja lähes normaali käytökseltään. Pidin sillä haavapukua ja lenkkien jälkeen  tunnin verran kauluria, jonka käytöstä palkkailin nameilla. Lumes ei juurikaan ollut haavasta kiinnostunut, ihan muutaman kerran vain päivän aikana kääntänyt kuonoaan sinne suuntaan, mutta luovuttanut heti. Tramalin Lumes sai aamulla, Rimadylin päivällä ja toisen Tramalin illalla.


Päivä 2

Pientä läähättelyä lukuunottamatta Lumes on ihan oma itsensä ja ikävältä tuntuu estää siltä vapaana juokseminen, lumessa piehtarointi, riehuminen yms. mutta pitää vaan kovettaa itsensä ja ainakin viikon vielä pitää koiruus rauhassa. Päivällä annoin Lumekselle Rimadylin ja illalla Tramalin. Joillekin koirille Tramal aiheuttaa sekavuutta ja outoa käytöstä, mutta Lumeksella en ole huomannut mitään sivuvaikutuksia, samoin kuin niitä ei ole tullut myöskään Mestalle eikä nyt jo edesmenneelle Allullekaan.



Päivä 3

Haavan tarkistaminen jännittää joka päivä. Mestallahan se repesi toisesta reunaa leikkauksesta neljäntenä päivänä, joten pelkään koko ajan, että Lumekselle käy samoin. Se on helpotuksen huokauksen paikka joka kerta, kun haava on ehjä siisti. Asiaa helpottaisi koira, jolle ei olisi sallittu ihmisiä vasten hyppääminen, sohvalle hyppääminen, sänkyyn hyppääminen, omalle tuolilleen hyppääminen jne. Koko ajan saa vahtia, että koira varmasti pysyy maantasalla: sen omalle tuolille on laitettu hyppyesteitä, koirien korkealaitainen peti (linkki) on käännetty nurinpäin, olo- ja makuuhuoneeseen Lumeksella ei ole valvomatta mitään asiaa, yöt nukkuu sängynvierelle aidattuna ja minä sängynreunassa hyppyesteenä (tosin hyppäähän se kyllä päällekin, jos niikseen tulee...), ulkoilua varten remmejä laittaessa pitää käskyttää Lumesta pysymään istuallaan, ettei hyppää vasten laittamaan pantaa päähänsä ja muuta mukavaa. Aamuruuan mukana meni Tramal ja iltaruuan seassa Rimadyl.

Päivä 4

Haava näyttää edelleen hyvältä, mutta ilmeisesti kutiaa jonkin verran, koska nyt Lumes on alkanut nuolemaan/järsimään sitä haavapuvun päältä. Mestahan kyllä teki sitä paljonkin heti alusta asti, mutta mahan puolelta, johon silloin laitoin fleeceä estämään järsimisen haavaan asti. Lumes nuolee/järsii takapuolelta, jossa on pelkkää t-paitakangasta, joten täytyy fiksailla pukuun lisäpehmikettä/-vahviketta hännän aluseen, koska huomisen jälkeen joudun jättämään Lumeksen yksin kotiin päiväksi ja on liian monta tuntia aikaa hajoittaa haavansa. Tramalia en antanut enää tänään, ainoastaan Rimadylin illalla.

Päivä 5

Kauluria/haavapukua suositellaan pidettäväksi 7-10 päivää, joten ehkä aletaan jo olemaan voiton puolella, kun ollaan päästy jo edes tähänkin asti päiviä ilman haavereita, tulehduksia tai muuta sellaista. Mestalla pidin varmuudeksi pukua yöt ja yksinolot sen koko pari viikkoa, minkä ajan piti välttää riehumista, hyppyjä yms. äkkinäistä/rajua liikettä, mutta toisaalta sillehän jouduttiin laittamaan myöhemmin vielä pari tikkiä lisääkin, joka pidensi paranemisaikaa, mutta varmaan kuitenkin teen Lumeksenkin kanssa saman, vaikka sillä nyt toivonmukaan haava pysyisikin ehjänä loppuun asti. Tänään en enää antanut Rimadyliä, vaikka ohje olikin viitenä päivänä kerran päivässä, mutta vaikuttaa siltä, ettei Lumeksella kyllä kipuja enää ole, kiinnikuroutuva haava vain muuten tuntuu kummalliselta. Mahansuojalääke Pepcid nyt syötetään kuitenkin kuuri loppuun, vaikka kipulääkkeitä ei enää menekään.


Päivä 6

Ensimmäinen yksinolo leikkauksen jälkeen sujui ongelmitta, kuivasta haavapuvusta päätellen ei haavaa oltu yhtään edes puvun päältä nuoltu/järsitty. Loppupäivän Lumes saikin sitten olla kokonaan puvuton ja tötterötön, kun pidin sen aina samassa huoneessa kanssani eikä osoittanut mitään mielenkiintoa haavaan.

Tulehduskipulääkkeitä ja kortisonia ei suositella syötäväksi samanaikaiseksi, jonka vuoksi ennen leikkausta sain ohjeen pitää Lumeksella taukoa kortisonista tai ainakin vähentää määrä ihan minimiin. Lumes on nyt ollut yhdeksän päivää kortisonitta ja köhiminen/kakominen on vähitellen palautunut takaisin, joten aloitellaan tänään kortisonin syönti uudelleen, kun vasta-aiheita sille ei enää ole.


Päivä 7

Veikkaan, että paraneminen on tässä vaiheessa jo niin varmaa, ettei vastoinkäymisiä enää tule, kunhan saan vielä muutaman päivän pidettyä Lumeksen ilman hyppyjä ja riehuntaa. Oon superonnellinen, että selvittiin helpommalla kuin mitä Mestan kanssa pari vuotta sitten. Suosittelen myös lämpimästi opettamaan koiran siihen suojakauluriin jo etukäteen, on huomattavasti miellyttävämpää kaikille sillä tavoin eikä niin, että vasta leikkauspäivänä (tai milloin nyt tarviikaan syystä tai toisesta) lätkäistään ensimmäistä kertaa päähän. Meillä riitti neljänä päivänä yksi noin viiden minuutin treeni siihen, että kaulurista tuli ihan fine ja kiva juttu, laittelen siitä viedä videota myöhemmin, kunhan saan yhdisteltyä pätkät. Sopii myös ihan vaan pelkkänä tempputreeninäkin, vaikka ei tällä hetkellä tarvetta suojakaulurin käytölle olisikaan tiedossa.

Tänään tuli myös patologilta vastaus, joka kuuluu lyhyesti näin: "Kyseessä on hyvänlaatuinen Leydiginsolukasvain, mikä ei lähetä etäpesäkkeitä ja tulee kastraatiossa kokonaan poistetuksi. Jatkoseurantoja etäpesäkkeiden varalta ei ole siis tarvetta tehdä."

torstai 23. tammikuuta 2020

Koira ja kiveskasvain


Tammikuun ensimmäisenä ja toisena päivänä koirien kanssa lenkillä käydessäni huomasin, että Lumeksen kakkakikkareet olivat pieniä ja rypälemäisiä, siis ei sellainen yhtenäinen pötkö vaan monesta pienemmästä osasta koostuva pötkylä. Toisen päivän illasta Lumes myös jonkin aikaa läähätteli epänormaalisti. Toissa syksyisen ummetusepisodin (linkki) jäljiltä päätin, että heti perjantaina, eli kolmas tammikuuta, käyn apteekista hakemassa Levolacia, ettei nyt vaan tule mitään pitkää ummetusputkea. Perjantai koitti, mutta Levolacin oston sai unohtaa, sillä Lumes oli aamuyön aikana pyytänyt kolmesti ulos tarpeilleen ja aamulenkillä se oli jo ihan vesiripulilla. ja lisäksi se pissaili jotenkin oudosti. Soittelin sitten päivällä lääkäriin, en muuten, mutta kun oli viikonloppu ja vielä arkipyhämaanantaikin tulossa, ja sielläkin oltiin sitä mieltä, että voisi tulla näytille. Nappasin klinikan pihalla kauhaan pissanäytteen - Lumes oli oikein suosiollinen ja nosti koipeaan minuun päin, joten kauhalla oli harvinaisen helppo osua kohdilleen. Ennen lähtöä olin kotona puhdistanut esinahan, vinkki, jonka olen joskus joltain eläinlääkäriltä saanut, ettei näytteeseen tulisi siitä epäpuhtauksia.

"Sydän- ja hengitysäänet normaalit. Limakalvot vaaleanpunaiset, kosteat. Vatsan tunnustelussa ei selvää aristusta tai poikkeamaa. Tunnustelavat imusolmukkeet normaalit. Peräsuolen kautta tunnusteltuna eturauhanen normaali, aristamaton. Vasemmassa anaalirauhasessa hieman eritettä, oikea tyhjä.

Vatsaontelon röntgenkuvassa paksusuolessa nähdään kohtalaisesti kaasua. Muuten suolisto melko rauhallisen näköinen. Ei vierasesineeseen viittaavaa, mutta vierasesinettä ei voida poissulkea. Rakko normaalikokoinen, ei kiviä. Maksan ja pernan reunat erottuvat hyvin. Maksa iso. Munuaiset normaalikokoiset.

Virtsanäytteessä nähdään hieman punasoluja. Ominaispaino 1,014 (virtsan väkevyys) normaali. Ei bakteereja, ei tulehdussoluja. Virtsan happamuus normaali (ph7). Viljely varmistuu myöhemmin, ilmoitamme jos siinä poikkeavaa."

Sitten hoitokäyntiseloste jatkuukin tavalla, jota en ollut yhtään osannut odottaa, ja joka oli ihan vaan sattumalta tehty sivulöydös tämän muun asian yhteydessä. Lumeksen oikeanpuoleinen kives oli huomattavasti vasempaa suurempi, kovempi ja soikeamman muotoinen, joka viittaa kiveskasvaimeen. Viimeksi Lumekselta on kivekset lääkärillä kokeiltu lokakuun loppupuolella ja olivat silloin normaalit, ja oli muuten vielä sama lääkäri, jolla nytkin käytiin, mutta sitä en nyt muista, koska viimeksi olen itse niitä "käpälöinyt". Lyhytkarvaiselta koiraltahan huomaisi koon muutoksen nopsaan, kun ne keikkuvat siinä näkösällä, mutta tuuheaturkkisella on ihan sen varassa, kuinka usein niitä tarkistettua tulee. Nopeasti on kyllä kasvain kehittynyt, kun hieman reilussa parissa kuukaudessa muutos kiveksissä on näin huomattava.

Kiveskasvain-diagnoosin varmentamiseksi kivekset vielä ultrattiin: "Vasemmassa normaali rakenne. Oikeassa nähdään pyöreä tarkkarajainen muutos kraniaalireunassa. Halkaisija n. 2cm. Kastraatio suositeltava." Ero vasemman ja oikean kiveksen välillä oli niin selkeä, että minäkin sen kuvaruudulta erotin. (Tästä tuli mieleen, kun aikanaan yläasteen ysiluokalla olin koulun tet-jaksolla kunnaneläinlääkärin matkassa mukana ja yhdellä navetalla, kun tiineysultrailtiin lehmiä ja lääkäri selitti, että tässä näkyy tällaista ja tuossa tuollaista, niin isäntä siihen vitsillä kommentoi, että samaa se Seppo varmaan selittäisi, vaikka ruudulta näkyisi Kauniit ja rohkeat, arvalla vetää näkyykö vasikkaa vai ei.)

Että sellainen pommi. Kuulemma yleensä koirien kiveskasvaimet ovat hyvänlaatuisia, mutta sitähän ei tiedä ennen kuin pallit on pois ja lähetetty tutkittavaksi.

Perjantain ja lauantain välisenä yönä Lumes halusi ulos useampaan kertaan. Ripuli oli loppunut, mutta uloste oli hyvin, hyvin pientä, vähän löysää ja limaista. Sunnuntaina soittelin 24/7 päivystävälle klinikalle, koska ulosteen koostumus oli muuttunut ihan omituiseksi, ryynimäiseksi läjäksi, lisäksi muutama kirkas veritippa päällä. Ei kuulostanut heidän mielestään huolestuttavalta, käskivät syöttää vatsaystävällistä ruokaa (eli keitettyä riisiä ja kananlihaa). Meillä ei syödä riisiä vaan kotimaista vaihtoehtoa ohraa (suosittelen muillekin), joten keittelin sitä pitkän pätkän Lumekselle ja sekaan hyytymään kalkkunanjauhelihaa, lisäksi annoin Promax-annoksen (on tosi tehokas suolistovaivoihin). Maanantaina uloste oli jo parempaan päin eikä Lumes enää yölläkään pyytänyt ulos. Syötin silti ma ja ti vielä Promaxin loput annokset.

Viikko meni normaalisti, sitten uloste oli taas omituisen pieni ja osittain löysä nokare. Annoin Promaxia kahtena päivänä ja homma taas ok, kunnes jälleen viikon päästä, eli viime viikonloppuna, ihan outoa, joten annoin Promax-putkiloon jääneen kolmannen ja viimeisen annoksen. Sen jälkeen taas on kaikki ollut kunnossa, mutta täytyy nyt seurailla, että jos tuo jatkuu, niin joku syyhän sille pitää kyllä etsiä.

Toissa perjantaina käytin Lumeksen leikkausta varten verikokeissa, kaikki oli ok maksa-arvoja myöden. Tänään Lumes kastroitiin ja hengissä onneksi selvisi, vaikka ehdinkin jo etukäteen kuvitella kaikenlaista, kun kyseessä kuitenkin jo vähän iäkkäämpi (Lumes täytti viime perjantaina 11 vuotta) koira, jolla vielä pientä kremppaakin.

Kuvat tiistailta, näin "paljon" meillä on lunta pitkään jatkuneiden plussakelien ja vesisateiden jäljiltä. Ihan käsittämätöntä, että keskellä talvea on metsä sen näköinen, että pitäisi alkaa maastolajeja taas treenaamaan. Tänään tosin satoi sen verran lunta, että maa on nyt valkoinen, ja toivottavasti sellaisena pysyykin. En ole vielä ehtinyt tälle talvea kertaakaan edes hiihtämään, vaikka sen piti nimenomaan olla tämän talven juttu.

torstai 9. tammikuuta 2020

Koiran ummetus ja laajentunut eturauhanen

Palataas vanhoihin asioihin, jotka jääneet aikanaan kirjoittamatta...

Syyskuun 2018 puolivälissä Lumes alkoi läähättää ylimääräistä. Muistaakseni silloin oli ulkona vielä tosi lämmintä, koska luulin läähätyksen johtuvan vain siitä, että on niin kuuma sisälläkin. Läähätys lisääntyi ja parina yönä käytin Lumesta viileässä suihkussakin, että olo helpottaisi, ja makuuhuoneen sijaan nukuttiin toisaalla asunnossa viileällä laattalattialla. Tai siis koirat nukkuivat, minä kyllä mukavuudenhaluissani kasasin patjoista itselleni pedin.

Läähätys voimistui vähitellen päivä päivältä, joten aloin epäilemään, että nyt ei kyllä ole enää normaalia liian kuuma-läähätystä vaan jotain muuta. Muistelin Allun aikanaan saamaa paria voimakasta, shokkitilaa lähennellyttä kipukohtausta (linkki), ja huolestuin, vaikka Lumeksen läähätys ei ollut kyllä lähellekään niin pahaa, ja Lumes oli muutenkin ololtaan normaalimpi kuin Allu tuolloin. Toisena vaihtoehtona mielessäni kävi, että Lumeksen keuhkoissa on jotain pahasti vialla (kerran olen ohimennen tainnut aiemmin mainita aiheesta, linkki) ja sen takia se sitten läähättää kovasti ja herää öisinkin unestaan läähättämään-- ja kylläpä siinä itsekin unestaan havahtuu, kun koira läähättää vieressä voimakkaasti. Toisaalta taas mielessä pyöri, että kuvittelenko vain, että Lumes läähättää liikaa, onko se nyt normaalia vai eikö, huolestunko turhasta jne. Kun yhtenä päivänä sitten mittailin Lumeksen sykettäkin, niin oli jotenkin olevinaan niin tiheä, että silloin päätin soittaa ja kysäistä eläinlääkäristä, että mitä tehdään vai tehdäänkö mitään.

"Joulupukki, joulupukki, harmaakuono vanha ukki..."

Se oli jo iltapäivää ja mihinkään ei samalla päivälle enää päässyt, vasta seuraavalle, mutta olin niin huolissani mahdollisen keuhkovian vuoksi, että soittelin kauemmaskin lääkäreitä ja vaikka nykyään tuntuu, että Evidensia-ketjua parjataan paljon, niin sen ketjun klinikka oli ainoa, jolle vielä sille päivää pääsin ilta-ajalle - eikä heilläkään oikeastaan olisi ollut aikaa tämän verran työläältä kuulostavalle potilaalle, mutta lupasivat silti, että saadaan tulla. Meni muuten melkein puoli tuntia sulkemisajan jälkeen, kun vasta Lumeksen kanssa sieltä lähdettiin pois...

" Yleistutkimuksessa limakalvot vaaleanpunaiset ja kosteat. Hammaskiveä jonkin verran. Silmät ja korvat siistit. Päälaella pieni 3mm halkaisijaltaan oleva uudismuodostuma, aristamaton, kellertävä. Syke 120, ei sivuääntä sydämessä. Hengitysäänet normaalit. Ei arista vatsaontelon palpaatiota. Verinäytteissä puna- ja valkosoluarvot normaalit, samoin sisäelinarvot (mm. maksa- ja munuaisarvot). Röntgenkuvissa sydän ja keuhkot normaali. Kuvassa osittain henkitorven päällä varjo, mutta henkitorvi ei vaikutta kapealta. Vatsaontelossa paksusuolessa paljon kaasua, ohut suolessa jonkin verran kaasua. Maksa jonkin verran suurentunut. Peräsuolessa nähtävillä paljon ulostemassaa. Vatsan etuosassa, maksan takana sameampi kohta. Läähättäminen voi johtua kivusta. Aloitetaan Lumekselle Omeprazoli-lääkitys mahdollisiin maha-suolikanavan haavaumiin. Lisäksi Tramal-lääkitys kivunhallintaan. Jos oireet eivät helpota, ottakaa uudelleen yhteyttä eläinlääkäriin jatkotutkimuksia varten!

Arveltava diagnoosi oli siis ummetuksen aiheuttama kivulias tila suolistossa ja siitä johtuvaa kipuläähätystä. Sovittiin, että seuraavalle päivällä toisaalle sopimani lääkäriaika käytetään vielä varmuudeksi jatkotutkimuksiin maksan ultrauksen verran. Lumes syö kortisonia, josta maksa ei oikein aina pidä. Sitä hieman ihmettelin, ettei Lumesta kipulääkitty paikanpäällä, enkä kyllä itsekään sitä tajunnut pyytää, vaan annettiin resepti vain kouraan ja kehoitus käydä apteekissa, jotka siltä päivältä olivatkin sitten jo kiinni. Onneksi kotoa löytyi Tramalia jonkun aiemman tarpeen jäljiltä, joten Lumes sai helpotuksen kipuun jo yötä vasten ja läähätys väheni sen seurauksena huomattavasti.

Yllätyin kyllä tuosta pahaksi käyneestä ummetuksesta, sillä en ollut huomannut mitään siihen viittaavia oireita. Uloste on ollut koostumukseltaan ihan normaalia, joskin koko/määrä pieneni aika paljon jo alkuvuodesta 2018 siirtäessäni Lumeksen kokonaan raakaruualle, mutta sama kävi Mestalle aikanaan, joskin ohimenevästi. Samaten tuotoksia oli tullut joka päivä 1-2 kertaa, mutta ilmeisesti sitten ulos ei kuitenkaan ole tullut tavaraa samaan tahtiin, kuin mitä sitä on kertynyt lisää sisältä päin. Akuutin ongelman tilanteeseen aiheutti todennäköisesti liikunnan tilapäinen vähentyminen olemattomaksi syyskuun alussa tapahtuneen loukkaantumiseni vuoksi.

Pelattaisko pesäpalloo?

Seuraavan päivänä sitten toiselle klinikalle vähän lähemmäs, jossa kerroin heti mennessä, että oltiin käyty jo eilen illalla lääkärissä, ja että mitä tuloksia ja jatkotutkimusohjeita sieltä saatiin. Lääkäri kuitenkin halusi ensin kokeilla eturauhaset, ja nehän tutkitaan sormella tunnustelemalla peräaukon kautta, ja jos niissä on jotain häikkää, niin sen voi joskus tuntea tai sitten koira reagoida kipuun. Lumes vingahteli kovaäänisesti ja lääkäri vain toppuutteli, että oletpas sinä nyt herkkä. Lumes, ns. maailman kiltein koira, jopa haroi hampaillaan päätäni, joten siihen täytyi sattua kovasti. Luulin lääkärin siis edelleen kokeilevan eturauhasta ja että se tekee Lumekselle kipeää, joten niissä on vikaa, mutta sitten hän tyytyväisenä vetää sormen ulos mukanaan pieni kokkare ulostetta ja toteaa, että on tämä uloste vähän kovaa. Sitä se siellä siis kaivoi niin, että koira kiljui. Ja parasta oli, että tämän jälkeen hän sanoo, että laitetaanpas rauhoituspiikki, kun lähdetään ultraamaan, niin ei kiusata koiraa enempää. Siis hän koko ajan oli rauhoittamassa koiraa ultrausta varten (josta minun koirani suoriutuisivat kyllä ihan hereilläkin täysin moitteetta), joten miksi ei voinut tehdä sitä peräsuolenkaivelua, joka oli koiralle se pahin osuus, vasta rauhoitettuna...

Tällä lääkärillä on ennenkin ollut tämä asenne, että joka ikiseen toimenpiteeseen (paitsi näköjään ulosteen kaivamiseen koiran persustasta) pitää koirat rauhoittaa. Kerran kyseenalaistin sen, jolloin vaihtoehdoksi annettiin "ole hyvä ja kävele sitten koiriesi kanssa ovesta ulos". No, piikki tökättiin nytkin, Lumes nukahti, ja lähdettiin ultraamaan sitä. Ultrauksen jälkeen minun käskettiin mennä odotushuoneeseen odottelemaan, että hän ottaa vielä röntgenkuvatkin, kun ultrassa näkyi "kaikutigeä" joka sopisi virtsakiveksi tai sitten olisi vain harhaa (artefakta). Lääkäri nosti Lumeksen röntgenpöydälle, minä poistuin huoneesta vastahakoisesti ja hetken päästä näin lääkärin viipottamassa toiseen huoneeseen ja mietin vain, ettei se nyt toivottavasti kuitenkaan jättänyt Lumesta yksin olemaan sinne röntgenpöydälle, rauhoitetut koirat kun joskus saattavat ykskaks herätäkin kesken ja onpa sitten kiva rojahtaa puolitajuttomatta pöydältä lattialle... (No olihan se jättänyt...)

Kun lääkäri saa hommansa tehtyä, saan mennä Lumeksen luo odottelemaan sen heräämistä. Lääkäri sanoo ottaneensa neulalla vatsapeitteen läpi vielä virtsanäytteenkin, vaikka siitä ei ollutkaan mitään puhetta, mutta kun röntgenkuva oli virtsarakon osalta puhdas, niin hän silti edelleen epäili, että virtassa olisi jotain vikaa. Mietinpä vain, että kun minä olin koko ajan ollut viereisessä huoneessa, niin miksi ei tultu infoamaan heti siitä minulle. Ja tämän lääkärikäynnin jälkiseuraamuksina Lumekselle valitettavasti jäi mielikuva, että lääkärillä aina sattuu, josta johtuen ei enää ole ollut yhtä rauhallinen tutkittava kuin aina aiemmin.

"Lumes tuodaan jatkotutkimuksiin kipukohtausten takia. Ultrassa ja rtg kuvissa näkyy suurentunut eturauhanen, peräsuolessa paljon, kovahkoa ulostetta. Virtsa tutkitaan, sillä ultrassa näkyy rakossa kaikutigeä alue joka sopisi kiveksi. Sedimentti kuitenkin aivan puhdas, eikä näy mitään rtg kuvissa. Epäilynä artefakta. (Voidaan magneettikuvissa varmista tai kontrolloida uudestaan ultralla myöhemmässä vaiheessa) Hoito: Suosittelen ehdottomasti kastrointia. Lääkehoito aloitetaan tänään: spasmium injektio, kipulääkitystä jatketaan, ypozane 1 tabl 1 x päivässä viikon ajan, Cothrim 1 tabletti 23 x päivässä 10 päivää, kuitulisää ruokaan Fibor, paraffiiniöljyä tarvittaessa."


Pehmotassut.

(Nyt täytyy myöntää, että minulla ei ole enää mitään muistikuvaa tuosta eturauhasjutusta, mutta kai se pitää paikkansa, kun papereissa näin lukee. Taas sitä näkee, että pitäisi tänne blogiin kirjoittaa kaikki asiat, jotka haluaa muistissa pysyvän, tai sitten vaihtoehtoisesti pitää jotain perinteistä päiväkirjaa, johon kirjaa koirien kaikki lääkärikäynnit ym merkittävät asiat....)

Parafiiniöljystä ei ollut mitään apua ummetukseen. Öljy kyllä tuli läpi, mutta ei se mitään muuta tuonut tullessaan. Lisäsin Lumeksen ruokaan enemmän kasviksia, taisin kaurapuuroakin keittää, ja lisäksi se sai lääkärin määräämää kuitulisää. Itse en tosiaan pystynyt koiria normaalisti tuolloin lenkittämään, mutta sain Lumekselle järjestettyä ylimääräisiä kävelytyksiä pari kappaletta per päivä, joka hieman helpotti tilannetta. Viikko eteenpäin ja mielestäni tilanne ei ollut kuitenkaan riittävästi mennyt eteenpäin, joten kävin lähilääkärissä otattamassa röntgenkuvat suolistosta.

"Röntgenkuvissa ei enää havaittu kaasua epänormaaleja määriä. Ulostetta oli edelleen runsaasti tulossa, minkä vuoksi aloitetaan Levolac-kuuri annoksella 4ml 2 kertaa päivässä. Levolacin voi antaa 1-3 kertaa päivässä ja jos kahdesti annettu annos ei riitä helpottamaan tilannetta, voidaan lääke antaa kolmestikin. Jos uloste menee liian löysäksi, siirrytään kerta päivässä annosteluun tai lopetetaan lääke kokonaan. Nesteen saannista huolehditaan, ja kävelytys muun voinnin mukaan."

Levolac toimi ja suoli alkoi tyhjetä normaaliksi. Jatkossa pidin, ja pidän edelleen, Lumeksella kasvisten osuuden ruuassa hieman aiempaa suurempana ihan ennaltaehkäisynä, ja toki ulkoiluttamisenkin tilanne parani, kun jalkani toipuminen alkoi edistyä ja pystyin kävellä pidemmällekin kuin 50-200 metriä.

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Jäykkäperä, täpäri vai läski?

Jäykkäperä = jäykkäperäinen maastopyörä eli siinä on iskunvaimennus vain edessä. Täpäri = täysjousto maastopyörä, jossa on siis iskunvaimennus sekä edessä että takana. Läski = läskipyörä/fatbike/fättäri eli erittäin leveärenkainen maastopyörä, jossa voi olla iskunvaimennukset takana tai edessä ja takana, tai olla olematta.

Ostaessani Porkkanan (linkki), joka on jäykkäperä, päätin, etten tule kokeilemaan täysjousto- tai läskipyöriä, vaikka siihen joskus tarjoutuisi tilaisuus. Tämä siksi, jotta minulle ei tulisi harmitus siitä, että olisinkin tykännyt niistä Porkkanaa enemmän. Päätös piti muutaman kuukauden, tai no, tarkasti ottaen oikeastaan ei pitänyt ollenkaan, koska heti ensimmäisen tilaisuuden tullen, Porkkanan oltua minulla muutaman kuukauden, kävin koeajamassa sekä täpärin että läskin. Tämä tapahtui nuku yö ulkona- tilaisuudessa (linkki), jossa alkusyksystä olimme.

Porkkanan ja Mestan kanssa metsälenkillä, näin kapea puiden väli on yhdessä kohtaa polkua ja joka kerta minua kesällä jännitti ajaa siitä.

Tuonne nuku yö ulkona-tapahtumaan oli tosiaan muutama järjestäjätahon henkilö tuonut pari läski- ja täysjoustomaastopyörää yöpyjien testailtavaksi. Tämä olikin yksi niistä syistä, jonka vuoksi menimme nukkumaan ulos juuri tähän kyseiseen tapahtumaan. Emme kuitenkaan olleet ainoat pyörien testailusta kiinnostuneet, sillä ne eivät illan mittaan ehtineet paljoakaan tuvanseinää vasten levähtää, kun polkijoita riitti. Taisi suosio yllättää pyörien omistajatkin.

Valittiin ensimmäisenä allemme läskit, saatiin pikainen käyttöopastus ja lähdettiin polkemaan poluille. Ja voi että oli kuulkaa mukavaa! Leveiden renkaidensa ansiosta pyörät olivat todella tukevat ja vakaat ajaa, siis oikeasti aivan todella tukevat ja vakaat olematta kuitenkaan raskaat (eivätpä tosin tainneet mitkään ihan halpisläskit ollakaan). Tuli sellainen olo, että niillä voisi ajaa ihan mistä vaan ja silti pyörä vain hurahtaa kaatumatta tai pysähtymättä eteenpäin kuin ei mitään. Ja niinhän niillä vähän oikeasti voikin. Ajeltiin läskeillä ehkä joku sellainen kilometri polkuja eteenpäin, jonka jälkeen käännyttiin takaisin, mutta niin kevyttä ja pehmeää - jopa hauskaa - se ajaminen oli, että olisi tehnyt mieli vain jatkaa matkaa loputtomiin. (Tiesittekö muuten, että läskipyörät on kehitetty alunperin umpihangessa liikkumiseen (linkki) ja sitten huomattu, että nehän ovat loistavat myös sulanmaan maastoajoon.)

Pyörälenkkipolkua kotopuolesta, harmaat läntit polulla ovat kohollaan oleva kiviä. 

Heti perään käytiin polkemassa sama lenkki täpäreillä ja eihän siitä tullut sellaista samanlaista vau-fiilistä kuin mitä läskeillä, vaikka olihan nuo täysjoustopyörätkin kyllä todella miellyttäviä ajaa maastossa, kun kaikki tärinä oli vaimennettua ja olo oli kuin olisi pilven päällä istunut. Huomattavasti ketterämpiähän ne kyllä on, se yksi syy, miksi itsekin tavis maastopyörän ostin enkä läskiä. Näillä tavis maastureilla en vain uskalla lasketella alamäkiä niin kovaa kuin pyörästä pääsee, pelkään eturenkaan tökkäävän johonkin, vauhdin pysähtyvän siihen ja lentäväni komeassa kaaressa pyöränkeulan yli. Läskillä sen uskalsin tehdä, mennä niin kovaa kuin alamäki vie, ja yhtään ei ollut turvaton olo.

No alkoiko harmittaa? Ei oikeastaan. Kyllähän sitä toki mielellään ottaisi ainakin sellaisen täysjoustopyörän, säästäisi takamusta, selkää ja käsiä juurakkoisilla ja kivikkoisilla poluilla. Toisaalta läskillä taas olisi ehkä varmin fiilis ajella hankalia maastoja, kun ei tarvitsisi niin paljon pelätä vauhdin tyssäämistä ja ilman iskunvaimentimiakin se on paksujen renkaidensa ansiosta pehmeä ajaa. Mutta maksaisinko tonnin lisää Porkkanan hintaan, että saisin täpärin tai läskin? En. Porkkana riittää ainakin toistaiseksi minun ajoihini vallan mainiosti, ja vaikka se noihin toisiin verrattuna tuntuu "huonommalta", niin täytyy muistaa, että minun kuuluisi verrata sitä vanhaan pyörääni - ja siihen verrattuna Porkkana on ihan hirmuisen pätevä ja mukava ja kaikin puolin täydellinen "maastomopo".

Metsäpeurojen ruokintapellolla keskellä heinäkuista metsää.