lauantai 19. elokuuta 2017

Palveluskoirien SM-kisat

Se on ihan sama, että missä päin nettiä joku kyselee sitä, sopisiko hänelle lapinkoira, niin jos kysyjä vähänkin vihjaa siitä, että häntä voisi kiinnostaa harrastaminen lajissa x,y tai z, on heti vähintään yksi, usein useampikin sanomassa, että lapinkoiraa ei kyllä voi ottaa jos tavoitteellisesti haluaa harrastaa ja mihinkään SM-tasolle ei kannata uneksiakaan, joten suosista kannattaa kyllä ottaa joku muu rotu, jos harrastaa haluaa. Ja aina tämä sama virsi, vaikka kysyjä ei ole ehtinyt vielä edes kertoa, että kiinnostaako häntä ylipäätään edes kisaaminen vai vaan harrastelu, ja jos kisaaminen kiinnostaa, niin minkälaisin tavoittein.


Itseäni on kyllä aina kiinnostanut tavoitteellinen harrastaminen ja kisaaminen, se motivoi harjoittelemaan. SM-kisoista en ole haaveillut koskaan, mutta joskus sitä vain sattuu käymään niin, että yksi asia johtaan toiseen ja toinen kolmanteen. Niinpä sitä oltiin menneenä viikonloppuna Mestan kanssa palveluskoirien suomenmestaruuskilpailuissa todennäköisesti ensimmäisenä lapinkoirana ikinä ja sijoituttiin loppupisteissä sijalle 16/36.

Koko kesän on fiilikset näihin kisoihin osallistumisesta vaihdelleet. Vaikka olin tosi onnellinen siitä, että meille Mestan kanssa tämä ylipäätään on edes mahdollista, olin samalla ahdistunut tähän liittyvästä treenamisen pakosta ja kaikista muista oheisjutuista mukaanluettuna vielä treeni- ja reissujännitys Lumeksenkin kanssa. Pari viikkoa ennen kisoja hakutreeneistä kotiintullessa viiden päivän treeniputken jälkeen tuli ihan totaaliahdistus ja tuntui, että olen ihan loppuunpalamisen partaalla.

Suurimmat syyni ja motivaationi osallistua Mestan kanssa palveluskoirien SM-kisoihin olivat "koska mä voin" sekä halu tuoda lapinkoiraa esiin erilaisessa valossa kuin mitä ehkä yleinen olettamus rodusta on. Meillä ei ollut mitään tulostavoitteita. Toivoin Mestan tekevän sen verran töitä, että ihmiset voisivat katsoa "vau, lapinkoira noutaa" "vau, lapinkoira hyppää".


Viiden tunnin ajomatkan takia majoituttiin jo kisojen virallista alkua edeltävänä iltana Salon Cumulus-hotelliin, jossa Kennelliiton jäsenille oli huonehinnasta 12% alennus (useammassa yössä se tuntuikin jo jonkun verran) ja lemmikkimaksusta -50%. Kisa alkoi meidän osalta perjantaina aamulla ilmoittautumisella, koiran tarkastuksella (mikrosiru, puhtaat liikkeet) ja kenttään tutustumisella. Olin pelännyt kenttien olevan häiriöisellä paikalla ja useampi vierekkäin, mutta kansallisten lajien (haku, jälki, viesti, etsintä) tottelevaisuuskenttiä oli kaksi ja ne kyllä olivat vierekkäin, mutta aika hyvin omassa rauhassaan. Takaa kentät rajautuivat verkkoaitaan, jonka takana oli tie ja kerrostaloja, ja kentän meidän puolen vasen sivu oli verkon takaa jotain puistomaista puustoa, oikealla puolella se toinen tottiskenttä ja etupuolella katsomo.

Kenttääntutustuminen suoritettiin ennalta määrättyjen, numerojärjestykseen perustuvien parien kanssa ja aikaa oli 5min per koira tai 10min per pari. Meidän parina oli mukavat suursnautseri ja omistajansa, jonka kanssa jutskailtiin pitkin kisaviikonloppua, ja joka kisassa mukana olevien tuttujen lisäksi vaikutti paljon meidän hyvään kisafiilikseen, ja jonka ansiota on, että sain Mestasta vielä muitakin kisatottiskuvia Sporttirakin ottamien kuvien lisäksi.

Olin miettinyt paljon, mitä tekisin kenttääntutustumisessa. Viisi minuuttia on lyhyt aika, siinä ei hirveitä ehdi, vaikka saatiin sen lisäksi kyllä vielä pari minuuttia meidän parinkin ajasta. Tehtiin parin kanssa ensin kehän ulkopuolella "ilmoittautuminen" eli oltiin hetki vierekkäin koirien kanssa ja siitä kentälle. Olin keskiviikkona unohtanut kotona ottaa vielä viimeisen kerran noudon 2kg kapulalla, jotta Mesta muistaisi sen painon ja tarraisi kapulaan riittävällä voimalla kiinni. Otinkin sitten ensin kapulanpidon ja eteenistumisen sillä kahden kilon mötikällä ja palkkasin kahdella vinkulelulla, nameja kentällä ei saanut syöttää. Sitten viskasin jalkapallon metrisen hyppyesteen yli ja Mesta sai hypätä perään, juoksin leikkimään sen kanssa. Jos se edes menohypyn tekisi kokeessa seuraavana päivänä. Lyhyen leikin jälkeen Mesta istumaan vinoesteen (A-este) eteen, itse taakse pallon kanssa ja Mestalle kiipeämiskäsky (jos se huomennakin palaisi esteen kautta) ja esteen ylityksen jälkeen lyhyt leikki ja kävely yhdessä eteenmenon loppukohdille kentän takaosaan ja pallo sinne. Palattiin Mestan kanssa kentän etuosaan ja lähetin sen juoksemaan eteen, sinne pallolle siis, mutta Mesta kiersi vaan jotain ihme kaarrosta ja oli ihan pihalla, että minne piti juosta.

Siinä vaiheessa oli viis minsaa mennyt ja pari haki koiransa paikallaolosta ja teki oman lopputreeninsä. Sillä välin laitoin Mestan kentän ulkopuolelle makuulle ja palkkasin sitä siinä nameilla. Meidän parilla oli lyhyt treeni ja koska aikaa jäi vähäsen, vein Mestan kanssa pallon vielä uudelleenkin kentän takalaitaan ja etupuolelta lähetin sen taas sinne, mutta yhtään paremmin se ei hahmottanut eteenmenoa ja pallon sijaintiaan nytkään. Vähän jäi epätoivoinen olo.

Illemmalla alkavia avajaisia odotellessa käytiin syömässä sekä nähtävyyksiä katsomassa/geokätköjä etsimässä.

Alvar Aallon suunnittelema tuberkuloosiparantola

Geokoira työssään Pyhän Jaakobin kirkolla

Olin alunperin ajatellut, etten jaksaisi osallistua avajaiskulkueeseen tai ainakin jättäisin Mestan siitä pois, ettei se turhaan väsyisi. Sen, mitä kyselin siihen osallistumisesta, se oli hyvin vahvasti suositeltavaa ja yhtä suositeltavaa olisi pitää se koirakin mukana. Näin sitten tein ja loppuviimein olinkin tyytyväinen, että olin mukana seisoskelemassa Mestan kanssa, sillä teki sille ihan hyvää vähän rauhoittua vieraiden koirien keskellä. Ja olihan se ihan vaikuttavaa nähdä ne kaikki yli 130 osallistujaa koirineen perätysten marssimassa!

Koirakot kokoontumassa avajaiskulkuetta varten, me Mestan kanssa olemme suuntaamassa haku-kyltin jonon hännille.

Myöhemmin illalla hotellille palatessa koirista huomasi, että reissussa oleminen väsyttää ihan eri tavoin kuin kotisuunnalla touhuilu. Istahtaessani sänkyyn lukemaan, kumpikin koira hyppäsi perässä ja kävi samoin tein nukkumaan. Sängyssä ne viihtyivät muinakin päivinä normaalia enemmän, joskin sadekelien jälkeen jouduin niille moneen kertaan perustella, miksi sänkyyntulo on märiltä koirilta kiellettyä. Ehkäpä jollain seuraavalla hotellivierailulla muistan ottaa oman päiväpeiton tai vastaavan mukaan sängylle levitettäväksi koiria varten. Alkuyöstä Lumes jonkun verran meinasi vahtia ovenkolauksia ja nukuinkin sitten muutaman tunnin riiputtaen oikeaa kättäni sängynreunalta alas kosketukseen Lumeksen kanssa, jolloin se pystyi olemaan välittämättä äänistä. Herätessäni jossain vaiheessa yötä, oli Lumes vaihtanut nukkumapaikan sängyn viereltä pöydän alle.


Hotellihuoneen ikkunasta olisi avautunut koirien pikapissatuspaikka, jos vain olisi ollut ikkuna-avain mukana.

Aamiainen oli hotellilla viikonloppuisin hieman arkea myöhemmin, klo 7.30-10.30, mutta sovittaessa sai noutaa aamiaispussin ihan mihin aikaan tahansa. Kysyin lauantaille sitä mahdollisuutta, koska minun piti lähteä koepaikalle jo seitsemän jälkeen. Runsaiden tiedustelujen vuoksi (hotellissa taisi yöpyä useampi SM-kisoissa olija) aamiainen olikin aikaistettu lauantaina alkamaan jo klo 6.45, joten ehdin hyvin syödä mitä halusin ja lähteä sitten ajoissa ajelemaan Paimiota kohti.

Palveluskoirakokeissa tottelevaisuudet suoritetaan aina pareittain siten, että toisen koirakon tehdessä ns. liikkeitä, on toinen sillä välin paikkamakuussa, ja viimeisen liikkeen jälkeen vaihdetaan vuoroja. Yleensä kisanumerot arvotaan paikanpäällä, mutta näin runsaassa osallistujamäärässä järjestäjät olivat arponeet numerot jo etukäteen. Meidän numero oli 35 eli ihan loppupäästä ilmoittautuneita ollessa hakuun 39. Kolme koirakkoa perui osallistumisensa, joten kisassa nähtiin 36 hakukoiraa tekemässä tottelevaisuutta, josta 20 parhaat pisteet saanutta pääsi jatkamaan maasto-osuuksiin ja muiden osalta kisa sekä alkoi että päättyi tottikseen.

Olin toivonut meidän saavan suorittaa liikkeet ensin, mutta jo viikkoa ennen kisoja katselin, että muutaman koiran jäädessä pois menee järjestys siten, että Mesta on ensimmäisenä paikallaolossa. Mesta oli tosi skarppina, kun mentiin kehään yhdessä meidän parin kanssa eikä sitä haitannut pieni odottelu. Pysyi jopa sievästi istumassa kätellessäni tuomaria! Matkan paikallamakuupaikalle se seurasi tosi nätisti ja jouduttiin siellä merkkitötsän luona odottamaan hetkisen, kunnes sain luvan käskeä koiran maahan. Se odottelu teki Mestalle ihan hyvää, ehti rauhoittaa vähän mieltään. Mesta meni ekasta käskystä nopsaan maahan ja kävelin näkösuojan taakse piiloon. Mesta makasi ensin tosi rauhassa pää maassa, parin suorittaessa vauhdikkaampia liikkeitä se nosti päätään ja sanoi yhden vuf. Noutojen kohdalla se alkoi hiljaa vinkua. Saadessani palata takaisin Mestan luo, se nousi näpsäkästi takaisin istumaan ja kehuessani sitä lähtikin säntäämään täysillä näkösuojaa kohti - unohdin ihan, että tottakai se lähtee palkalle kuten aina treeneissäkin vapautan sen istumaannousun jälkeen... Tuli se onneksi käskystä takaisin sivulle ja mentiin yhdessä näkösuojalle odottamaan parin tekevän viimeisen liikkeensä vielä. Mesta vähän siinä sivulla alkoi minulle haukkua ja sanoin sille "hyvä poika, hienosti". Arvosana paikallamakuusta hyvä? Erittäin hyvä?

Paikallamakuupaikalla odottelemassa, etummainen tötsä uroksille ja taaimmainen nartuille. Joku fiksumpi olisi ehkä valinnut puhtaat vaatteet päälleen. :D

En ymmärrä, mitä Mestan koeseuraamiselle on tapahtunut, siis sille varsinaiselle seuraamisliikkeelle. Seuruu paikallamakuupaikalle - ei mitään ongelmaa, seuruuliike - ei paikoin seuraamisesta tietoakaan, muiden liikkeiden seuruupätkät - ei mitään ongelmaa. Koko kesä tehtiin lähes pelkkää seuruumotivaatiota, että se edes lähtis kunnolla matkaan, mutta ei, arvosanaksi tyydyttävä. Mistä se edes tietää, että mikä on se seuruuliike?

Kävelystä istuminen erittäin hyvä. Juoksusta maahanmeno ja luoksetulo erittäin hyvä, joskin koira tuli niin kovaa luokse, että ehdin jo pelätä, jarruutaako se lainkaan, mutta onneksi jarrutti. Juoksusta seisomaan jääminen ja luoksetulo tyydyttävä, Mesta otti ennen seisomaan pysähtymistä pari askelta (ihan hyvä, sillä keskiviikkona se ei pysähtynyt ollenkaan...) ja tuli luokse vielä kovempaa kuin edellisessä ja nyt se sitten jätti sen jarrutuksen väliin ja _törmäsi_ mun jalkoihin niin kovaa, että tuomarin sanoin "jos se olisi ollut rottweiler, olisit lentänyt yleisöön asti". Siis Mesta, joka ei ikinä törmää! Mutta olipahan näyttävä luoksetulo.

Tasamaanouto 2kg kapulalla erittäin hyvä, löysä ote kapulasta laski arvosanaa. Kapula lähti heiton jälkeen vielä vierimään kauemmas ja kauemmas ja hoin mielessäni, että vieri, vieri, vieri... Mitä kauempana kapula, sitä vauhdikkaampi nouto. Tuomari totesikin heiton olleen varmaan koko kisojen pisin. Hyppynouto metrisen esteen yli 650g kapulalla erittäin hyvä, löysä ote kapulasta laski arvosanaa. Mut olin ihan vautsi vau, mikä Mesta, ihan superhyper hienot hypyt ja nouto! Aivan mahtava fiilis!



Vinoestenoudossa heitin kapulan ensin liikaa vinoon ja sain uusia heiton. Koko matkan hakiessani kapulaa muistelin vain sitä, miten kaveri kertoi viime vuoden äsämmissä uusineensa vinoesteellä heiton ja koira oli sitten kiertänyt esteen. Me ollaan kyllä näitä uusintaheittoja harjoiteltu, koska ei ole kerta eikä kaksi, kun olen treeneissäkin joutunut heittoa uusimaan, joten Mestan pitäisi kyllä pysyä odottamassa ja kohdistaa takaisin esteeseen, mutta koskaan ei voi tietää. Uusi heitto onnistui onneksi hyvin ja Mesta jatkoi uskomattoman upeaa työskentelyään, arvosana erinomainen. Huh, onko tää edes mun koirani enää?!?


Eteenlähetyksestä en yhtään tiennyt, mihin suuntaan Mesta päättäisi lähteä juoksemaan, kun ei tosiaan edellisenä päivänä edes pallon perään hahmottanut suoraa juoksureittiä ja nyt ei ollut edes sitä palloakaan apuna. Virittelysanasta Mesta kohdisti katseensa hyvin eteenpäin, seurasi nätisti (ihme, ettei edistänyt, kun treeneissä tekee aina tässä kohtaa sen) ja lähti käskystä ihan täysillä juoksemaan - ihme ja kumma - suoraan eteenpäin. Saatuani tuomarilta luvan, huusin Mestalle maahanmenokäskyn ja sen toteuttamisessa oli pieni viive, mutta meni kuitenkin maihin ja hauskasti vielä naama menosuuntaan eikä kääntynyt minuun päin. Odotteli maassa kävelyäni vierelle ja käskystä nousi heti istumaan. Arvosana erittäin hyvä?

Olin niin fiiliksissä, niin fiiliksissä! Tämän takia tänne tultiin, hitsi me tehtiin ihan mahtava tottis äsämmissä! Mikä olo! Pisteistä viis, tavoitteet täytetty. Tuomarit oli vaikuttuneita Mestan työskentelystä eikä kuultu edes moitteita liikkeiden väleissä tapahtuvista haukkumisista, jotka olin itse saanut aikaan tehtyäni Mestalle koko kesän lisää draivia haukuttamalla sitä tottisliikkeiden yhteydessä. Mestan tottispisteet 85,5/100 ja loppujenkin hakukoirien suoritettua tottiksensa selvisi, että Mestan pisteet riittävät maastoon pääsemiseen ja oltiin siis jo 20 parhaan joukossa. Ihan uskomatonta!

Maastonumerot arvottiin erikseen niiden 20 koirakon kesken ja meillä kävi niin hyvä tuuri, että nostettiin numero 2 ja oltiin siis aivan alkupäässä. Esine-etsintään lähdettiin vielä lauantaina alkuiltapäivästä ja vaikka ennen meidän vuoroa tein samat valmistelut kuin aina ennenkin ennen esine-etsintää, Mesta ei ollut yhtään keskittynyt. Lähettäessäni sen etsimään esineitä, se teki vain hakupistoja ja olisi koko ajan halunnut lähteä pois ruudusta tavallaan aluetta eteenpäin. Normistihan se juoksee loivaa siksakkia esineruudussa saadakseen hajun esineestä. Ihan pihalla olosta huolimatta Mesta löysi kaikki kolme esinettä, mutta ihan pihalla olo näkyi siinä, että se ei yhtään tiennyt, mitä niiden esineiden kanssa pitäisi tehdä. Otti kyllä suuhun ekan ja vipan ja lähti vauhdilla tuomaan minua päin, mutta sitten juoksi vain sivusta ohi (oli lähdössä etsimään ihmisiä kuvittelemansa alueen toiselle puolelle?) ja piti käskeä luovuttamaan esine, vaikka normaalisti siis itsenäisesti ja vauhdilla hyppää minua päin esineen kanssa. Keskimmäisen esineen löysi, tuomarin mukaan otti suuhunkin asti, mutta joku black out sille tuli, kun jätti kuitenkin sinne ja tuli ilman esinettä pois, vaikka on supervarma tuomaan esineet. Elämä on ja pisteet esineistä 18/30.

Lähdettiin takaisin hotellille keräämään voimia huomista varten. No joo, pari nähtävyyttä käytiin kyllä tsekkaamassa taas, kun kerta uusilla huudeilla oltiin.

Cumulus-pilvien alla

N.Ä.L.K.Ä

 Lumes yritti iltalenkillä kai vihjailla jotain...

Sunnuntaina herätys oli aamuyöllä klo 3.30. Ensimmäisen 10 koiran ryhmän, johon mekin kuuluttiin, oli määrä lähteä hakumaastoihin klo 5.00 ja suoritukset alkoivat kuudelta. Meidän hotellihuone oli kolmannessa kerroksessa ja koirien lisäksi kamppeitakin raahatessa en jaksanut käyttää portaikkoa vaan kuljettiin hissillä, joten koirat saivat useamman kerran päivässä aimo annoksen kaupunkielämän todellisuutta. Meinasin ensin aamu-ulkoiluttaa koirat kaupungilla, kuten iltaisinkin olin tehnyt, mutta kaduilla oli meidän makuun vielä liikaa yöjuhlijoita, joten ajettiin suosista treffipaikkana olevan huoltsikan pihalle ulkoilemaan muita odotellessa.


Sunnuntaina satoi ja satoi ja satoi. Vaikka me ei olla koskaan hakutreenejä katsottu kelien mukaan, niin näin suurta sadetta en muista hakutreeneihin sattuneen pariin vuoteen. Oltiin ennakkoon mietitty, että hakurata äsämmissä varmasti on jotain kallioista paikkaa ja yritettiin siten treeneihin etsiä muutakin kuin tasaista varvikkoa. Lauantaina kerrottiinkin numeroarvonnan jälkeen jo ennakkotietona, että koiran tehdessä löydön, pitää ohjaajien kävellä maalimiesten (eli piilossa olevien henkilöiden) luokse, koska märät kalliot on liukkaat, oikein oltiin siis kalliomaastosta arveltu. Sadesäälle kumisaappaat olivat muuten sopivat, mutta märkien kallioiden liukkauteen halusin laittaa pitävämpipohjaiset kengät saappaiden tilalta, niissä vain ei vedenpitävyyttä ollut. Hätä keinot keksii - kakkapussirullasta pussit molempiin jalkoihin, pussitetut jalat kenkiin ja ai että, miten mukava oli olla kuivin jaloin ja hyvillä kengillä maastossa!

Meidän maastonumero oli tosiaan se kakkonen, joten päästiin hakuilemaankin aika pian. Meidät kutsuttiin radan alkuun vähän liian aikaisin ja jouduttiin useampi minuutti odotella, että päästiin suorittamaan, mutta ei Mestaa onneksi haitannut, vaikka tosi tylsää siitä olikin joutua odottelemaan. Suoritusluvan saatuamme lähetin Mestaa sinne ja tänne, sinne ja tänne. Mesta teki hyvällä asenteella hommia, ihan takalaitaan se ei joka kerralla alueella mennyt, mutta en välittänyt siitä vaan mentiin vain rataa eteenpäin. Metsässä ei ollut yhtenäistä kallioaluetta vaan sellaisia jättimäisiä kalliolohkareita siellä täällä ja jotain muutakin vaihtelevaa kalliopintaa. Mesta kiipeili tosi kivasti kallioille jyrkistä etuseinistäkin huolimatta ja yhden kerran luiskahti (onneksi matalalta) alaskin, mutta kiipesi samantien toisesta kohtaa uudelleen ylös. Eikä siltä loppunu into, työskenteli reippaasti ja halukkaasti loppuun asti.

Mesta löysi maalimiehen yksi umpipiilosta laskevan kallion alakielekkeeltä takaa ja maalimiehen kaksi avopiilosta kalliolohkareen päältä. Kolmannenkin lähellä se oli jo käynyt (ei vielä bongannut kunnolla), mutta aika oli vähissä ja olin itse puolipaniikissa, kun kolmatta ei ollut löytynyt vielä, joten sorruin siihen, mitä en koskaan treeneissä tai kokeissa tee, eli kutsuin Mestan pois, että ehtisin lähettää sitä vielä toiselle puolelle etsimään. Kiltti ja jo vähän väsynyt Mesta totteli ja sitten kohta loppuikin jo aika. Harmitti oma tyhmyys. Niin oltiin lähellä löytää se kolmaskin ja saada tulos, mutta jossittelemallahan kaikki aina onnistuisi.

Minulle jäi tosi hyvä fiilis Mestan työskentelystä ja olin koiraan todella tyytyväinen. Tuomari tietenkin peilaa sitä arvostelua ihannesuoritukseen eikä kuten minä, niin oman koirani tasoon, joten virhelista oli pitkä, mutta kehui se silti Mestan ilmaisuhaukkuja hyviksi ja että koira lähti aina sinne, mitä suuntaa minä sille osoitin, ja että ohjasin koiraa hyvin. Ja kaikki ne sata muuta hyvää asiaa koirassa tiedän itse - ja se riittää.

Ehdin hotellille syömään aamupalaa noin kahdeksaksi ja kun koirien kanssa kömmittiin takaisin meidän huoneeseen, löydettiin meidän matkaseuralainen vielä nukkumasta. Jos viisas olisin ollut, olisin kolmen tunnin yöunien jäljiltä ottanut vielä aamupäiväunet, mutta en ollut. Puoliltapäivin luovutettiin huone ja lähdettiin turisteloimaan ja syömään. Vielä mukavampi olisi ollut lähteä kotiin, mutta palkintojen- ja mikä itselle tärkeintä, eli kilpailukirjojenjako oli vasta illalla.

Halikosta löytyi Mesta.

Turunlinna pikakierrettiin läpi tunnissa, joka sekin jo tuntui liian pitkältä ajalta jättää koirat julkisessa paikassa autoon, vaikka sadesäällä niiden ei kuuma siellä tulekaan.

Paimion vanhan kirkon muistopaikka. Olen niin kade noista pensas- ja kuusiaidoista!

Palkintojenjaon alkua odoteltiin iät ja ajat. Pronssisija hausta meni meidän joukkueen koirakolle ja joukkuekisassa meillä oli sijoitus 7/21. Kotona oltiin puoliltaöin ja onneksi ei tarvinnut itse ajaa, koska jo palkintojenjakoa odotellessa ja katsellessa alkoi väsymys painaa sen verran, että melkein lähtee taju ja tulee pakkonukahtaminen, jos ei pääse silmiään vapaaehtoisesti laittamaan kiinni. Olipahan reissu ja onnellinen olen, että se tuli tehtyä! Mun lapinkoirat <3

keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Kesähevoset

Kovin harvoin kirjoittelen täällä ratsastusharrastuksestani, vaikka se on minulle alkuperäisempi ja pidempiaikaisempi harrastus kuin koirat. Meillä on kyllä kotona aina ollut koira ja olen niiden kanssa puuhaillut, mutta varsinaisesti innostuin koirista vasta kymmenisen vuotta myöhemmin kuin hevosista, joihin tykästyin kovasti jo paljon aikaisemmin isovanhempieni lähistöllä sijaitsevan pienen ratsastustallin ansiosta. Täysin säännöllistä ratsastusharrastukseni ei ole kaikkia näitä vuosia ollut ja väliin mahtuukin jokunen yksittäinen vuosi, jolloin heppailu on ollut täysin nollilla. Viimeiset reilun neljä vuotta olen käynyt ratsastamassa yhdellä ja samalla yksityistallilla. Kuvia tulee otettua kerran kesässä, joka sekin selittää, miksi aiheesta ei paljon jaksa kirjoittakaan. Ei kuvia, ei juttuja. Alla kuvassa muutaman viikon ikäinen suomenhevosvarsa äitinsä kanssa. Aivan mahdoton söpöliini tämä varsa ja tulee heti juttusille, kun niitä aidan viereen menee katsomaan.


Olen aiemmin käynyt vakiotunneilla ratsastuskouluilla useiden vuosien ajan ja toisinaan siinä sivussa ollut joku vuokraheppakin vielä, mutta kun nykyään on noita koirien treenejä vähän koko ajan, niin en pysty sitoutumaan mihinkään tiettyyn päivään ja aikaan ratsastustunteihin. Sen vuoksi hevosen vuokraaminen yksityistallilta sopii tähän "kiireiseen koiraelämään" minulle paremmin joustavuutensa vuoksi, kun voin tupsahtaa paikalle melkeinpä koska vain. Muutama vuosi sitten ratsastelin pitkään vuoroin kahdella eri hevosella, joista tämä kuva ilmeikäs kaveri oli toinen. Alkuun ajattelin, että voisin keskittyä pelkästään tällä ratsastamiseen, mutta vähitellen tykästyin kuitenkin siihen heppaseen enemmän, josta ei nyt kuvaa ole laittaa. Tuntui jotenkin, että sen kanssa oltiin paremmin samalla aaltopituudella, ja niin tällä toisella ratsastelut väheni ja lopulta loppuivat kokonaan. 


Alla kurkistelee minun tämänhetkinen ratsuni, yhteistä aikaa meillä on takana parisen vuotta. Muistan ensimmäisen ratsastukseni sillä, kun heppa kulki pää taivaissa ja tuntui muutenkin ihan omituiselta verrattuna siihen (taivaslaitumille siirtyneeseen) heposeen, jolla tätä ennen pari vuotta ratsastelin. Niin vain kuitenkin ollaan yhdessä kehitytty eteenpäin ja nykyään tykkään tästä ukkelista aivan mahdottomasti! Se on oikein mukava ratsastaa ja todella yritteliäs ymmärtämään, mitä siltä halutaan. Hauskaa on se, miten heponen on oppinut juuri minun tapaani ratsastaa ja teettää tehtäviä, ja sen, miten niistä sitä palkitaan. Se on kyllä hurmaava persoona. Tämä onkin toinen vuokrahevosen eduista, että oppii yhteistyöhön juuri sen tietyn hevosen kanssa, eikä niin, että alla vaihtelee ne ratsastuskoulun 5-10 eri hevosta, joilla vielä ratsastaa moni muukin itsesi lisäksi.

Enimmäkseen ratsastelen kentällä koulukiemuroita, jossa heposelta taipuu kaikki kolme askellajia (ihan viime aikoina on laukkakin helpompaan suuntaan alkanut sujua jo ns. oikein päin) ja on periaatteessa tasoltaan helppo C (taitavammalla ratsastajalla voisi tosin taittua helppo B:kin), mutta ylemmistä koululuokista sujuu jo ainakin pohkeenväistö käynnissä ja vähän ravissakin, peruutus ja siitä raviin, etu- ja takaosakäännökset, avo- ja sulkutaivutukset. Hyppäämisestä tykkää ja entisessä kodissa sillä on hypätty 80cm ratojakin, mutta minä en ole uskaltanut puolta metriä korkeampia esteitä viritellä ja niitäkin vain yhden kerrallaan. "Lännenratsastustehtäviä" eli trail-lajin osia tehdään myös toisinaan. Loppukäynnit käydään välillä maastoilemassa ja samalla virkistellään mieltä. Kerran vuodessa pyydän jotain valmentajaa/ratsastuksenohjaajaa pitämään kuurina muutaman kerran peräkkäin tunteja, jolloin saan uusia ideoita ratsastukseen kokonaisuudessaan sekä (lukuisat) istuntavirheeni korjaussarjaa. Tälle vuotta onkin vielä ohjaukset saamatta, josko viimeistään syksyllä olisi aikaa kysellä niiden perään. Jossain kaukana haaveissa siintää ajatus siitä, että osallistuttaisiin vielä joskus johonkin pieniin tallikisoihin yhdessä. Ehkä joskus seuraavien parin vuoden jälkeen...

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Helppo elämä

Käytiin tuossa yhtenä viikkona Seinäjoella ja kun lähdin vähän kävelyttämään koiria, niin osuttiin Törnävän museoalueelle. Oli oikein nätti paikka. Koirat, varsinkin hyvin uteliaan luonteen omaava Lumes, olivat sen verran mielissään tutustumiskohteista, että olisin melkein voinut väittää niidenkin tietävän, että nyt ollaan jossain turistikohteessa. Tuvan portaille kiivetessämme en ehtinyt edes kiss.. siis tarkoitan kieltoa sanoa, kun koirat olivat jo pirttipöydällä. Turhapa niille jälkeenpäin enää oli marmattaa, joten nappasin kuvan, pyysin koirat takaisin maantasalle ja toivoin, että tassunjäljet kuivuisivat nopeasti näkymättömiin.


Pihapiirissä oli tuvan (jossa oli ovi kiinni) lisäksi aittoja, joissa ovet olivat avoinna ja niihin sai mennä sisällekin tutustumaan. Mesta teki aina nopean vilkaisun ja oli heti sen jälkeen "nähty, ei kiinnosta", kun taas Lumes kävi joka nurkat läpi nuuskutellen "hmmm, mikähän tämä on, oi täälläpä tuoksuu mielenkiintoiselta, jaa tuollakin oli vielä jotain, nuuh nuuh".


Jokaiseen ovet auki-paikkaan ei saanut mennä sisälle ja Lumeksen kanssa sai olla tarkkana ehtiä huomata nämä ennen sitä - Lumes kun oli samantien livahtamassa sisään kaikista avonaisista oviaukoista. "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa" lieneekin yksi Lumeksen tunnuslauseista. Hevostalliin Lumeksen teki aivan hirveästi mieli mennä katsomaan, onko heppa oikea vai. Lumes-höpsäkkä kun tykkää kaikista eläimistä, myös heposista.



Kävellessämme kymmenisen metriä metsäpolkua pitkin tervahaudanhoitajan majalle, yhtäkkiä Lumeksen edestä lähti räpiköiden pomppimaan polkua eteenpäin räkättirastaan poikanen. Siinäkin sitten ajattelin, että on sitä vaan helppo elämä tällaisten koirien kanssa, joita ei mitkään luonnoneläväiset kiinnosta. Ei ollut kumpikaan koira edes huomannut lintua kuin vasta siinä vaiheessa, kun se metri pari ennen Lumesta lähti liikkeelle, ja senkin jälkeen vaan rauhassa katselivat "jahas, lintu". Samaa helppoutta ajattelin tuossa viikko pari sitten useammallakin metsälenkillä, kun koirat juoksivat polulla ja molemmin puolin polkua lakosi räkättejä lentoon, mutta koirilla ei edes pää kääntynyt niiden suuntaan.


Maakellariin ei päästy kurkkaamaan. Lämpimänä päivänä siellä olisi varmasti ollut kyllä mukava hetkisen vilvoitella omaa ja koirien oloa. Lumes olikin jo menossa sinnekin, mutta oven peijakas oli kiinni, joten ulkopuoliseen nuuskutteluun piti tyytyä. Mestaa ei olisi voinut vähempää mitkään suljetut maakellarit kiinnostaa.


En muista, mikä pikkukartano tämä oli, mutta kovat turvallisuussysteemit sillä on - oma tykistö ja valppaat vahtikoirat, vai liekö ne vahtikoirat samalla tykinkäyttäjänkin virassa, ken tietää. Lumesta kiehtonut maakellari oli tämän kanssa samassa pihassa.


Lähtiessä koirat kipaisivat vielä ohikuljetun aitan portaille poseeraamaan, tai ehkä niillä oikeasti taisi olla jokin muu asia mielessään kuin kameralle poseeraus, ne kun ylipäätään tykkäävät kiipeillä ja kiipparoida joka paikkaan, mutta poseeraamiseksi niiden puuhailu nyt kuitenkin päätyi. Taskunpohjalla taisi sentään olla pari namipalaa, joita antaa palkkioksi.


Samaisella museoalueella koettiin räkätinpoikasen lisäksi vielä toinenkin eläinaiheinen yllätystilanne. Yllätystä siinä oli lähinnä se, että heinikossa lepäävällä kissalla pokka piti, koirat eivät huomanneet koko kissaa vaikka kävelivät ja merkkailivat metrin päässä kissasta, ja minä huomasin kissan siinä vaiheessa, kun koirat olivat jo parin metrin päässä kissasta. Tässä olisi voinut olla aiheet vaikka minkälaiseen katastrofiin, mutta onneksi sattui kohdalle näin hyvä kissa sekä onni on koirat, jotka ei vaan huomaa mitään. Vastaava tilanne, ei kylläkään ihan näin rautahermoisella kissalla, muuten sattui tuossa alkukesästä kotopuolessakin lenkillä, kun Mesta jolkotteli ojanpohjaa pitkin ja yhtäkkiä melkein sen jaloista singahtaa kissa karkuun. Mesta seisahti hämmentyneenä paikoilleen "mikä se oli".


Vaihdoin koirien kanssa suuntaa, jotta kissa sai jäädä rauhassa heinikkoonsa, ja pyysin koirat vielä tuulimyllyn kanssa yhteiskuvaan. Eräs Lumes-niminen karvaturri olisi kyllä mielummin mennyt myllyn sisään seikkailemaan kuin jäänyt portaille seisoskelemaan, mutta kun kerran käskettiin, niin oltiinpa sitä siinä sitten. Tuulimyllyä vastaan ei kukaan onneksi halunnut jäädä taistelemaan, aika rauhaisa tyyppi se kyllä olikin.


Törnävän museoalueen keskuksena toimii Östermyran kartanon vanha kivinavetta, joka on melkoisen komea rakennus. Navetassa on näyttelytilat kahdessa kerroksessa, mutta niihin ei tällä kertaa lähdetty tutustumaan, kun alkuperäisenä tarkoituksena ei edes ollut ollenkaan mikään museokierros vaan ihan vain koirien ulkoilutus. Saatiin vähän vahingossa kaupanpäälle kultturellit kokemukset.


Bongatessani etäämmältä graffitimaalatun seinämän, oli pakko käydä joku kuva ottamassa sielläkin. Niinpä ihan lopuksi Mesta vielä pääsi esittämään kovista ja aika uskottavasti se tässä(kin) tehtävässään onnistui. Tämän otoksen jälkeen suuntasimme sitten suorinta reittiä takaisin autolle ja lähdimme sinne, minne olimme alunperinkin olleet menossa.


Ps. Mestalla oli treffit (kiitos seuralaiselle!) ja mikroskoopista näkyi hurja määrä pieniä uimareita.

lauantai 1. heinäkuuta 2017

Kantapään kautta

Jotkut asiat vain pitää opetella kantapään kautta. Kuten esimerkiksi se, että koirille ei todellakaan kannata jättää kaulapantoja kaulaan niiden ollessa yksin autossa. Ei edes sitä yhtä kertaa. Mesta nimittäin meinasi hakutreeneissä kuristua jäätyään pannasta kiinni takapenkkien selkänojien niskatuissa olevaan kalteriin.


Koirien jäädessä yksin kotiin, en koskaan jätä niille pantoja. Olen lukenut juttuja leikkivistä koirista, joilla on jäänyt leuka kiinni leikkikaverin kaulan ja pannan väliin. Samasta syystä en yleensä jätä niille pantoja autoonkaan, joskaan eivät ne autossa kyllä mitään leikikään, tuskin kyllä kotonakaan yksinollessaan. Tällä yhdellä kertaa sitten menin jättämään Mestalle pannan, Lumekselta vain otin pois ajatellen "ei se Lumes nyt ainakaan siellä Mestaa kaulasta pureskelemaan ala ja jää kiinni pantaan". Ei alkanutkaan ei...


Enpä tullut ajatelleeksi, että koirakalterin kalteri saattaisi sujahtaa läpi tiukasti (pörrökaulaiseen) kaulaan istuvasta pannasta. En kyllä ymmärrä, miten se edes oli tapahtunut noin niin kuin koirankaan toiminnan kannalta, mutta tapahtuipa kuitenkin. Onneksi panta ei ollut niin tiukka, että kiinnijäätyään olisi estänyt hengityksen (ainakaan kokonaan), vaikka ehkä se vieläkin tiukempana ei edes olisi jäänyt kiinni. Ja onneksi oli leveä ja pehmustettu panta eikä mikään ohut nirunaru. Ja onneksi Mesta istui vain hiljaa paikoillaan eikä riuhtonut - ainakaan silloin, kun autolle menin. Sitä en tiedä, miten kauan se siinä oli kiinnijääneenä istunut, toivottavasti ei kauaa.


Pikkupaniikki meinasi tulla, kun avasin veräjän, ihmettelin, miksei Mesta ole jo heti tulossa ulos ja sitten huomasin sen jääneen jostain kiinni. Luulin ensin, että se ei pystynyt liikuttamaan jalkojaan, mutta sitten paikallistin sen olevankin kaulastaan, tai siis pannastaan kiinni. Onneksi panta sujahti helposti pois kalterista. Mesta hengitti muutaman kerran omituisesti (unohdin jo sen oikean sanan tähän) ja tärisi, mutta jo alle minuutissa vaikutti ihan normaalilta. Sille oli aika pitkä hakutreeni suunniteltuna, joten olin valmiina keskeyttämään treenin heti, jos se vaikuttaa yhtään omituiselta. Mesta suoritti kuitenkin tehtävänsä iloisesti ja reippaasti ollen ihan oman itsensä. Mutta pantoja koirilla ei enää autossa yksinollessa tulla näkemään, ei edes sitä yhtä kertaa.

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Eturauhaskontrolli, silmätarkastus ja rokotukset

Mestallahan todettiin helmikuun puolivälissä eturauhasessa useita, pieniä kystoja eli veritäytteisiä nesterakkuloita ja lisäksi virtsa oli hyvin veristä. Hoidoksi Mesta sai 14 + 10 vuorokautta antibioottikuuria epäiltyyn eturauhasen tulehdukseen, tulehduskipulääkekuurin sekä antibioottikuurin puolivälissä Tardak-pistoksen, sillä verivirtaisuus ei ollut vähentynyt pelkällä antibiootilla. Kaksi viikkoa Tardak-pistoksen jälkeen testasin pikaliuskoilla, vieläkö virtsassa on verta, ja puhdasta näytti. Kiikutin yhden näytteen myös eläinlääkärille varmistukseen, etten näe harhoja, ja saman tuloksen saivat sielläkin.


Minun oli tarkoitus käyttää Mesta etuhauhasen kontrolliultrassa jo aiemmin keväällä, mutta se vaan jäi ja jäi. Nyt sillä oli rokotukset vanhenemassa, joten samaan syssyyn niiden kanssa sai sitten viimein tuon kontrollinkin sekä otin myös virallisen silmätarkastuksenkin. Mesta kaahasi tuttuun tyyliin vauhdilla eläinklinikan ovesta sisään, tutkimushuoneessa suoraan lääkärin syliin ja selälläänolo ultratessakin taisi olla vain hauskaa. On se höppänä pieni eläin, mutta kivahan se näin päin on, että sille on kaikki ok, selvää "piis of keikkiä".


Ultrassa näkyi enää kaksi pientä kystaa, jotka eivät todennäköisesti koiraa haittaa mitenkään, ja virtsanäytteessäkään ei ollut moittimista. Rokotusta se ei tainnut edes huomata ja silmätarkastuksen ajan seisoi hievahtamatta paikoillaan. Toisessa silmässä näkyi sama PHTVL aste1 kuin vuosi sittenkin eikä pigmentti ole lisääntynyt. Kaikki näiltä osin reilassa siis. Jalostuskäytöstä lääkäri sanoi sen verran, että helmikuisen Tardak-piikin vuoksi hän suosittelee "tavaran testaamista", mikäli astutuksia on suunnitteilla alle vuosi Tardakista.


perjantai 23. kesäkuuta 2017

Pentukoulu

Kaikki aikuiset koirat eivät suhtaudu pentuihin myötämielisesti. Tämän vuoksi olen aina tähän asti valinnut Lumeksen tapaamaan kavereiden pentukoiria, koska Lumeksen asialliseen käytökseen voin taatusti luottaa. Mestahan käyttäytyy vieraiden koirien kanssa kyllä sievemmin kuin Lumeksen kanssa, johon se ihan surutta törmäilee, varastelee lelut ja luut (Lumes kun ei yleensä puutu siihen) ja tekee muuta pientä kiusaa. Tällä kertaa päätin kuitenkin antaa Mestallekin mahdollisuuden ja kyllähän siitä aivan oivallinen leikkisetä kuoriutui, joskaan aivan kaikkea se ei pennulle periksi antanut.

Mestan vetoleikkihuijaus - tassulla päälle, niin toinen häiriintyy.

Pentu käytti pentumaisia keinoja tavoitteeseen päästäkseen ja Mesta, joka ei ikinä koskaan vapaaehtoisesti luovuta Lumekselle mitään, menetti useamman kerran lelunsa pennulle, koska pentu.

Ja sitten tuli aina hätä, että apua, sillä on mun lelu, äkkiä hankittava itselle takaisin!

"No nyt se penska pudotti mun hanskan tuonne monttuun..."

Verrattuna Lumeksen kanssa leikkimiseen, Mesta ei ollut laisinkaan niin tosissaan, antoi selvästi pennulle tasoitusta.

Halutessaan Mesta olisi helposti pystynyt pitämään lelun ihan vain itsellään, mutta antoi pennun tulla monta kertaa ottamaan hanskasta kiinni.

Lopussa, pennun kiskoessa Mestaa kauluksesta ja suupielistä, Mesta alkoi olla vähän sen näköinen, että voisiko joku tehdä tuolle penskalle jotain, kun mä en nyt oikein tiedä, miten tässä pitäisi olla.

Ja pakollinen ryhmäposeeraus.