sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Ohukainen ja paksukainen

Keskellä tammikuun kovimpia pakkasia Lumes-reppana heitti turkkinsa pois ja paljasti, miten pieni koira siellä karvojen alla oikeasti onkaan. Kaapin perukoilta piti häthätää kaivaa sille jotain lämmikettäkin päälle, kun eihän se täysin vailla pohjavilloja ja vielä osin päällyskarvattomanakin meinannut oikein tarjeta sellaisissa reilut -20 asteen pakkasissa.

Mesta näyttää hormonihirviöturkissaan järkyttävältä läskipunkerolta Lumekseen verrattuna, vaikka oikeasti koirilla ei ole kokoeroa juuri ollenkaan ja painavatkin saman verran. Paksu ja pitkä turkki hämää todella paljon. Lumes tuntuu myös käsiin todella laihalta, koska olen tottunut kokeilemaan kylkiluut turkin läpi, ja nyt ne tuntuvatkin paljon aiempaa selvemmin. Vaatii vähän opettelua tottua ohutkarvaiseen koiraan...

Toivottavasti Lumes säilyttää tämän nykyluukkinsa kesästä läpi ja kasvattaa vasta syksyllä uuden pohjavillan. Vaikka Kalju K Kojootti-look oli näin talvella vähän järkytys, niin kesäturkkinahan tuo olisi hyvinkin mainio!

perjantai 22. maaliskuuta 2019

Hiihtokuume

Syksyllä loukkaamani polvi (linkki) ei ole tykännyt talvesta. Askeleiden vähäinenkin painuminen lumeen rasittaa polvea ja tekee sen kipeäksi, jota polvi onkin sitten enemmän ja vähemmän ollut koko tämän lumisen ajan. Loppusyksyn melkein normaalista lenkkeilystä ei ole tullut pitkään aikaan enää mitään, sillä polvi kestää vain puolen tunnin kävelyjä, ja jonain päivänä liian pitkälle lenkille erehtyessään saakin sitten pari seuraavaa päivää käydä vastaavasti vain ihan lyhyillä kävelyillä. Olen siten kokenut kannattavimmaksi pysytellä kiinni puolen tunnin säännössä.

Viime viikonloppuna, koko talven erilaisia hiihtoaiheisia päivityksiä Facebookissa ja blogeissa seuranneena, tuli mieleeni, että olisikohan hiihtäminen polviystävällisempää kuin käveleminen. Hiihtäessä polveen ei ainakaan kohdistuisi samanlaista rasitusta, joten olisi vallan mainiota, jos sillä tavoin pystyisin tehdä koirien kanssa pidempiä lenkkejä kuin kävellen. Sunnuntaina ryhdyin tuumasta toimeen- onneksi olen ollut kaukaa viisas ja säilyttänyt hiihtotarvikkeet, vaikka niitä viimeksi onkin käytetty vuonna 2010 ja silloinkin vain yhden urheilukentän kierroksen verran, ja tätä ennen olen ollut suksilla viimeksi talvena 2002.

Kamppeet päälle ja koira mukaan, Mesta pääsi koekappaleeksi, suksittiin tien yli metsään laduille ja voi että, kun hiihtäminen olikin mukavaa! Herää kysymys, miksi en ole kaikkina näinä vuosina käynyt talvisin koirien kanssa hiihtämässä, kun ladut lähtee kotipihan vierestä ja hiihtäminen on niin helppo ja kiva tapa liikkua? Ja muuten - polvi ei tullut hiihtämisestä yhtään kipeäksi, vaikka käytiin pidemmällä kuin pitkiin aikoihin kävellen! Olihan se toki hyvä tajuta tässä vaiheessa talvea, kun hiihtokelit ovat juuri loppumaan päin, mutta jospa ensi talvena sitten viisaammalla päällä.

Maanantaina nousikin sitten kuume, joka tiistaina oli huippulukemissaan 38,4 astetta ja olo sen mukainen. Kuumetta seurasivat nuha, yskä, kurkkukipu ja äänenmenetys, joten juuri syttyneestä innostuksesta huolimatta tällä viikolla ei olla hiihdetty, eikä kyllä myöskään kävelty.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Tuunatut tiskirätit

Kun kaupoista ei löydy sitä, mitä haluaa, pitää itse tehdä sen, mitä haluaa, ja kun itse tekee, saa sellaista, kun sattuu tulemaan, ja jos hyvin käy, sattuu tulemaan sellaista, mitä haluaa. Piirrokset on tehty valkoisille, painamattomille tiskiräteille, joita löytyy myynnistä juuri tällaisia omia tuunailuja varten, ja piirtämiseen on käytetty graffiti-tusseja, jotka kuivuttuaan ovat vedenkestäviä.


tiistai 12. maaliskuuta 2019

Saksanpaimenkoira-kirja vuodelta 1965

Yksi pitkäaikaisimmista kirja-aarteistani on tanskalaisten Borge Rasmussenin ja O. Bertelsenin Saksanpaimenkoira vuodelta 1965. Kyseessä on ilmeisestikin kirjan ensimmäinen suomalainen painos, Tanskassa kirja on julkaistu alunperin nimellä Schaeferhunden vuonna 1961. Googletuksen perusteella kirjan myöhemmissä suomalaisissa painoksissa saksanpaimenkoirien suomalaisen historiaosuuden on kirjoittanut Sirpa Pellikka, joten voisin uskoa hänen olevan myös tämän ensimmäisen painoksen kirjoittajissa, vaikka nimeä ei missään mainitakaan. Ajallisestikin se sopisi yhteen, sillä Pellikan Sissinheimon-kennelin ensimmäinen saksanpaimenkoirapentue syntyi vuonna 1962.

Kirja on periytynyt minulle isäni kirjahyllystä. Hän taisi joskus aikoja sitten haaveilla saksanpaimenkoirasta, vaikka omaksi rodukseen valikoituikin lopulta yhden sekarotuisen jälkeen suomenpystykorva. Tätä kirjaa saksanpaimenkoirista olen lapsena lukenut läpi monet kerrat ja sitten myöhemmin itsekin kyseiseen rotuun ihastuneena vielä entistäkin intensiivisemmällä otteella. Minunkaan "the roduksi" ei sitten loppuviimein saksanpaimenkoirasta ollut, joskin yhden sellaisen olen omistanut, mutta ehkä juuri sen vuoksi kirja on säilynyt minulle tärkeänä. Kirja on osa niitä muistoja, kun lapsuudessani koirien kouluttamisesta ja omasta koirasta haaveilin, sekä osa niitä muistoja, miten hieno koira se oma saksalainen oli.

Nyt olen kuitenkin päättänyt, etten tarvitse tätä kirjaa enää. Olen säilönyt sitä jo monta vuotta tunnearvon vuoksi, mutta jos yritän saada kirjahyllyä edes vähän lisää tyhjättyä, joistain kirjoista vain täytyy luopua. Sitä täytyy vielä miettiä, että vienkö tämänkin kirjan kirjastoon saa ottaa-hyllylle, kuten suurimman osan muistakin viime vuosien aikana luopumistani kirjoista olen vienyt, vai olisiko tälle yksilölle muunlaisiakin markkinoita.


Saksanpaimenkoira jakautuu kahteen pääteemaan, joista ensimmäisessä Rasmussen käy läpi saksanpaimenkoiraa rotuna ja toisessa Bertelsen käsittelee saksanpaimenkoiran kouluttamista. Rasmussenin osuus alkaa lyhyellä katsauksella kesykoirien kehittymiseen, josta jatketaan kohti saksanpaimenkoiran alkuperää ja rodun historiaa kotimaassaan. Nykypäivän saksanpaimenkoiria katsellessa usein unohtuukin rodun alkuperä nimenomaan paimenkoirana, josta kirja antaa hyvän kuvauksen: "Se on palvellut paimenkoirana, pysynyt uskollisesti isäntänsä rinnalla kaikissa säissä, pitänyt kurissa usein vauhkot lampaat ja tarpeen vaatiessa suojellut laumaa sekä kaksi- että nelijalkaisilta rosvoilta ja varkailta. Koko päivän se oli liikkeessä, säännöllisesti ravaten se kierteli laiduntavan lauman ympärillä estääkseen sitä pääsemästä kielletyille alueille, ja tottelemattomat saivat silloin tällöin nopean ja tehokkaan näykkäisyn muistutukseksi siitä, että niiden olisi pysyteltävä laumalle määrätyllä laitumella." Kuvituksena on valokuvia mm. ensimmäisestä rotukirjaan merkitystä saksanpaimenkoirasta, ja osa kuvien koirista muistuttaa ulkonöltään täysin nykypäivän käyttölinjaisia saksanpaimenkoiria sekä ns. normaalirakenteisia näyttelylinjan koiria.

Kun on luotu silmäys siihen, miten keski- ja länsisaksalaisista paimenkoirista tuli saksanpaimenkoira, on kirjassa seuraavana vuorossa saksanpaimenkoiran rotumerkit. Tämä olikin mielenkiintoinen kohta, kun nyt lukiessani kirjaa vertasin siinä olevia vanhoja rotumerkkejä nykyiseen rotumääritelmään. Saksanpaimenkoiran ensimmäiset rotumerkithän vahvistettiin syyskuulla 1899, mutta rotumääritelmään on sen jälkeen tehty muutoksia peräti yhdeksän kertaa ja viimeisin FCI:n (kansainvälisen koiranjalostusliiton) hyväksymä rotumääritelmä on vuodelta 2010. Ensimmäinen ero löytyy jo uusimman lyhyestä historiakatsauksesta, jossa rodun kerrotaan kehitetyn keski- ja eteläsaksalaisista paimenkoirista, kirjassa kun tosiaan mainittiin etelän sijaan länsisaksalaiset koirat. Säkäkorkeuden ihanne on pysynyt samana, uroksilla 60-65cm ja nartuilla 55-60cm, mutta jotenkin minulla olisi sellainen mielikuva, että moni nykysaksanpaimenkoira olisi kyllä hyvästi suurempikin? Sallitun säkäkorkeuden ylittäminen tai alittaminen yhdellä senttimetrillä mainitaan rotumääritelmässä hylkääväksi virheeksi, mutta en mitenkään usko, että tuomarit näyttelyissä noudattavat tätä. Mitataanko koiria edes lähellekään joka kerta vai arvioidaanko korkeudet mutu-tuntumalla.

Luonteesta puhutaan suunnilleen samoin ajatuksin, joskin termistöä on nykyaikaistettu, mutta ihmettelen, miksi jo vuonna 1961 rotumääritelmässä on käyttötarkoitusten kohdalla maininta myös seurakoirasta, kun ideana on kuitenkin ollut jalostaa käyttökoiraa? Ellei entisajan seuranpito-ominaisuuksilla sitten tarkoiteta käyttökoiran työn ulkopuolelle jäävää aikaa perheen parissa, mm. lasten kanssa toimeentulemista on kirjassa toisaalla korostettu, kun taas nykypäivän seurakoira nimenomaan on vain seurakoira. Vuoden 1961 rotumerkeissä saksanpaimenkoiralle luetellaan kolme eri hyväksyttyä turkinpituutta: keskipitkä suorakarvainen, pitkähkökarvainen ja pitkäkarvainen. Jossain myöhemmässä vaiheessa pitkäkarvaiset on sitten pukattu rotumääritelmästä pois, kunnes joitain vuosia sitten ne hyväksyttiin omaksi rotumuunnoksekseen, kun ei pitkä karva ollut rodusta mihinkään kadonnut, vaikka sitä ei rotumääritelmässä hyväksyttykään.

Lainaus kirjasta: "Selkä, johon kuuluu myös lanne, on suora ja voimakkaasti kehittynyt eikä sä´än ja ristin väli saa olla liian pitkä. Rungon pituuden tulee olla suurempi kuin säkäkorkeus. Lyhyitä, kulmikkaita, korkeatyyppisiä koiria ei sallita. Lanne on leveä ja voimakas. Ristin on oltava pitkä ja loiva." Lainaus voimassaolevasta rotumääritelmästä: "Kaulan tyvestä alkava ylälinja kulkee korkean ja pitkän sään ja suoran selän kautta hieman laskevaan lantioon asti katkeamatta. Selkä on kohtalaisen pitkä, kiinteä, voimakas ja lihaksikas. Lanne on leveä, lyhyt, voimakas ja lihaksikas. Lantion tulee olla pitkä ja hieman laskeva (n. 23°) ja se liittyy ylälinjan katkeamattomana jatkeena hännäntyveen." Olisi mielenkiintoista tietää, minä vuonna rotumääritelmään on tehty mitäkin muutoksia, ja milloin rotumääritelmää on alettu tulkita sillä tavoin, että enemmän on parempi, ja näyttelyorientoitunut väki (tuomarit + kasvattajat) on alkanut suosia yhä laskevampaa ja laskevampaa selkälinjaa ym. rakenteen ylilyöntejä? Vai tarkoittaako "suora" sitä, että laskeva selkä on linjaltaan suora eikä notko tai ylöspäin kaareva? Niitä kaarevaselkäisiäkin saksanpaimenkoiria tosin on runsaasti.

Ja kun rotumääritelmän tarkoitus, tämä ihan lukee sekä vanhassa että uudessa, on määritellä saksanpaimenkoiran ominaisuudet, jotka tekevät siitä kykenevän vaativiin suorituksiin, niin miksi näyttelymenestyjäsaksanpaimenkoirat, eli ne, joiden pitäisi olla eniten rotumääritelmää vastaavia ja siten kykeneviä vaativiin suorituksiin, eivät näy missään harrastuskentillä tai kokeissa tekemässä niitä vaativia suorituksia? Kirjassa muuten yleisvaikutelman kohdalla sanotaan näin: "Tulee pyrkiä miellyttävään ulkonäköön, mutta se ei saa vaikuttaa koiran käyttöominaisuuksiin." " Katsellessaan rotutyyppiä vastaavaa saksanpaimenkoiraa saa vaikutelman alkuvoimaisesta, älyn ja joustavuuden sopusointuisesta yhdistelmästä. Koiran liikkumisesta ja käyttäytymisestä näkyy helposti, että siinä on terve sielu terveessä ruumissa ja että sillä on ne ruumiilliset ja sielulliset ominaisuudet, jotka tekevät siitä erittäin kestävän käyttökoiran."


"Tell näyttää kulmikkaalta ja hieman korkeajalkaiselta" - no, niin näyttää tuo yllä olevan kuvan ensimmäinenkin rotukirjaan merkitty saksanpaimenkoirakin, vaikka 60-luvun rotumääritelmä ei enää siitä pidäkään.

Saksanpaimenkoira Suomessa- otsikon alla esitellään sekä Suomeen tuotuja että suomalaisia saksanpaimenkoiria vuodesta 1907 alkaen, jolloin koiranäyttelyssä Helsingissä esitettiin ensimmäiset saksanpaimenkoirat. Nämä koirat olivat Saksasta tuodut uros Tussow ja narttu Lotte von der Eilenriede. Rodun kasvatukseen Suomessa merkittävästi vaikuttaneista kenneleistä ensimmäisenä mainitaan Von Jonien, jonka perusti eläinlääkäri Johan Bruning ja myöhemmin kennelin toimintaan tuli mukaan hänen poikansakin. Kaksikymmenluvulla saksanpaimenkoirien suosio kasvoi vahvasti ja myös viranomaistahot huomasivat rodun omiin käyttötarkoituksiinsa sopivaksi. Kasvatustyönsä näin ollen aloittivat myös Suomen Armeija (kennelnimi SA), Valtion Poliisikoirakoulu (VPKL), Sotakoirasuojeluskunta (Sota) ja Ikämiessuojeluskunnan koiraosasto (Ikämies). Piti mielenkiinnosta vilkaista KoiraNettiä näiden kenneleiden osalta, mutta kävikin ilmi, ettei näin vanhoja tietoja sieltä löydy. SA-kennelin ensimmäinen KoiraNetissä näkyvä pentue on vasta vuodelta 1984, ja nuo muut tahot ovat lopettaneet kasvatustoiminta niin kauan aikaa sitten, ettei KoiraNetin hakutoiminto tunnista kennelnimiä ollenkaan. VKPL:n nimistä tosin löytyy yksi pentue vuodelta 2003, mutta koska kasvattajan tietoja ei näy, ei voi olla varma, onko kyseessä poliisikoirakoulun kasvattama pentue vai onko tuo kennelnimi jollain uusiokäytössä. Kyseisen pentueen emä näkyi kuitenkin olevan opaskoirakoulun omistama, pentueen lähes kaikki koirat luustokuvattu, yksi opaskoirakoulun omistuksessa ja osalla kisattu menestyksekkäästi palveluskoiralajeissa, joten ehkä nämä seikat voisivat viitata johonkin yhteistyöpentueeseen opaskoirakoulun ja poliisikoiralaitoksen välillä?

Kirjan Suomi-osuus päättyy seuraavaan toteamukseen: "Saksanpaimenkoira on ollut Suomessa aina eräs suosituimmista roduista. Toivokaamme, että se järkiperäisen kasvatustyön avulla pysyy yhtä kauniina ja miellyttävänä sekä yhtä uskollisena ja pelottamana luonteeltaan kuin se on ollut kuluneina vuosikymmeninä." Tämän jälkeen on vielä listaus Suomessa valionarvon saavuttaneista  noin 170 saksanpaimenkoirasta, joista hieman yli puolet oli käyttö-/kaksoisvalioita, loput muotovalioita. Valiokoirien omistajista 50 oli Helsingistä, olettaen että Helsinki ja Hki tarkoittavat samaa asiaa, vaikka onkin omituista, että osalla omistajista paikkakunta ilmoitettiin lyhenteenä ja toisilla taas ei. Lukuisia koiria oli myös Helsingin nykyisistä kaupunginosista - en jaksa googlata, ovatko aina olleet kaupunginosia ja vain tilastoituneet niiden nimillä eikä varsinaisella paikkakunnalla, vai ovatko ne olleet joskus aikanaan itsenäisiä kuntia. Seuraavaksi eniten, 20kpl, oli koiranomistajien kotipaikoiksi merkattuna Lahti ja Ruotsi. Ruotsin osalta piti vielä erikseen tarkistaa, että ovatko tosiaan ahkeroineet koiriensa kanssa Suomessa käyttökokeissa, mutta eivät olleet, kaikki ruotsalaiset valiokoirat olivat pelkkiä muotovalioita lukuunottamatta yhtä kaksoisvaliota.

Tämä Udo on Suomessa vaikuttaneita saksanpaimenkoiria.

Siitos ja kasvatus- otsikon alla muistutetaan heti ensimmäisenä siitä, että kasvatustyön lähtökohdan pitää olla asiallinen, ei huvin tai rahan vuoksi pentujen teettäminen. Valitettavasti hyvin ajankohtainen aihe nykyäänkin sekä saksanpaimenkoirien että monen muunkin rodun, kuten esimerkiksi suomenlapinkoirien, kohdalla. Tähän liittyen myös seuraavaksi korjataan vanhoja käsityksiä siitä, miten jokaisen koiran hyväksi on, että se saisi pentuja, tai miten urokset rauhoittuvat päästyään astumaan, tai miten nartut komistuvat pennut saatuaan. Vastaavin harhaluuloihin törmää yhä edelleen, onneksi silti vähenemässä määrin.

Koiranruokinnan perusteista kerrotaan järkevästi, monipuolisesti ja perustellusti, joskaan ihan kaikkea en nykypäivän näkemyksien perusteella allekirjoittaisi. Muistutuksen siitä, miten ennen kaikki oli erilaista, tuo myös pohdinta raakojen teurasjätteiden, joiden mainitaan olevan "mainota ja halpaa ravintoa", säilyttämisestä. Nykyään ehdotettaisiin vain oman pakastimen hankkimista koirien ruuille, mutta tässä kirjassa ei siitä puhuta sanaakaan, ja jääkaapinkin käytettävissä oleminen kyseenalaistetaan. Sen sijaan teurasjätteet kuulemma säilyvät kesäkuumalla viikonkin tuoreina pitämällä niitä vanhassa maitopystössä (ilmeisesti sama asia kuin maitotonkka), joka on kaivettu maahan ja kaadettu kurkkutorvien, sisälmyksien, liharippeiden ym. päälle kuorittua maitoa (piti googlata, eli maitoa, josta on kerma erotettu pois).

Teollisesti valmistetut koiranruuat alkoivat yleistyä tuohon aikaan: "Viime aikoina on kauppaan tullut erilaisia koiranruokatiivisteitä, joiden avulla ruokinta järjestyy entistä helpommin. Niitä mainostetaan hyvin monipuolisina. Olen itse viime kuukausina kokeillut erästä tällaista uutta ravintoainetta. Se on kuivattua häränlihaa, joka oltuaan muutaman tunnin liossa muuttuu houkuttelevan näköiseksi; koirat syövät sitä halukkaasti ja näyttävät tulevan sillä mainiosti toimeen. Näitä tiivisteitä on saatavissa sekä täysikasvuisia koiria että pentuja, kantavia koiria ja imettäviä narttuja varten." Luulin ensin, että tässä puhutaan muroista/nappuloista/papuista/millä nimellä kukakin niitä kutsuu, mutta sitten juttu jatkuikin: "Erästä toista äskettäin kauppaan tullutta koiranruokaa myydään pillereinä ja sekin sisältää kaikki koiralle välttämättömät ravintoaineet. Myös tämä ruoka on liuotettava veteen, ja siitä tulee pian puuromaista massaa, jota koirat myös syövät halukkaasti."


Yleisen näyttelyosion jälkeen käydään monen sivun verran läpi saksanpaimenkoiran näyttelyarvosteluperusteita. Aluksi kuitenkin jälleen korostetaan sitä, mistä kaikki rodun kohdalla lähti: "Saksanpaimenkoiraa yksityiskohtaisesti arvostellessa on pidettävä mielessä, että sitä on arvosteltava ennen kaikkea käyttökoirana; tämä on rodun alkuperäinen tehtävä ja sellaiseksi sitä on pyritty kehittämään siitä lähtien, kun rodun jalostaminen aloitettiin n. 60 vuotta sitten. Sen vuoksi on harkittava, mitkä edut ja mitkä puutteet ovat merkityksellisiä koiran ulkoisille ominaisuuksille, sen kestävyydelle ja käyttökelpoisuudelle, ja mitkä taas vaikuttavat koiran kauneuteen." Tämän toteamuksen jälkeen päästään sitten itse asiaan, eli pureudutaan saksanpaimenkoiran rakenteeseen pala palaselta ja sitä mukaa, kun selviää, miten ulkomuotoa arvostellaan, selviää sekin, miltä rodun pitäisi mistäkin kohdasta näyttää, ja myös se, miltä sen ei pitäisi näyttää.

Saksanpaimenkoirien yleisimpiin sairauksiin tehdään kirjassa lyhyt katsaus. Mainittuina ovat lanneniveldysplasia (vanha nimitys lonkkaniveldysplasialle), piilokiveksisyys, sukkulamato ja penikkatauti. Lonkkavian esille nostaminen näinkin vanhassa opuksessa on sikäli mielenkiintoista, että monien mielestä lonkkavika on nykyajan vitsaus koirissa eikä sitä ennen aikaan esiintynyt. Kuitenkin kirjassa aiheesta puhutaan näin: "Lanneniveldysplasia on vaiva, josta nykyään paljon puhutaan saksanpaimenkoiraväen keskuudessa joten aloitettakoon siitä. Kysymys lannenivelmuutoksesta, joka pahimmassa tapauksessa voi aiheuttaa invaliditeetin ja on viimeisten 10-15 vuoden aikana käynyt yhtä tavallisemmaksi." Ja tämä kirjahan on siis tosiaan  alunperin julkaistu vuonna 1961, joten jo 40-luvun lopulla ja 50-luvulla on lonkkaviasta rodun parissa keskusteltu. Kivesviasta taas lausutaan näin: "Nykyiset tietomme perinnöllisyyslaeista tekevät mahdolliseksi päästä tästä vaivasta, mikä tapahtuu sulkemalla järjestelmällisesti ne eläimet pois siitoksesta, joiden tiedetään välittävän taipumusta." Vaikka kivesvikaisuus on niitä harvoja koirilla ilmeneviä vikoja, joista taitaa vallita aika suuri yksimielisyys, ettei kivesvikaisia uroksia käytetä jalostukseen, ja monissa/joissakin maissa se taitaa ainakin nykyään olla kiellettyäkin, niin silti tästä(kään) viasta ei olla päästy eroon. Henkilökohtainen mielipiteeni tosin on, että kivesvika on vika pienimmistä päästä, sillä se ei sentään tiettävästi tee koiraa millään tavoin kipeäksi, kuten moni huomattavasti väheksytympi vika tekee.

Tässä vaiheessa kirjaa teema vaihtuukin sitten saksanpaimenkoiran kouluttamiseen. Johdannossa käsitellään syitä, miksi koira tulisi kouluttaa, ja loppukaneettina todetaan lause, joka lienee yksi syy rodun suureen suosioon: "Mutta jos saksanpaimenkoiraa käsittelee oikein, ei sen parempaa ja uskollisempaa toveria saa mistään, ja joka ainoa sen kanssa vietetty tunti muodostuu pelkäksi iloksi." Johdannosta jatketaan luovutusikäisen pennun kotiinsaapumiseen. Nimen keksimisestä koiralle neuvotaan näin: "Nimen tulee olla lyhyt ja mielummin yksitavuinen. Sellaisen koira oppii nopeimmin tuntemaan, sillä on helpompi kutsua eikä se myöhemmin koulutuksen kestäessä aiheuta väärinkäsityksiä isännän ja koiran kesken." Muistelisin joskus lukeneeni jostain muualta, että koiran olisi helpoin oppia tunnistamaan kaksitavuiset sanat, ja sitä paitsi niitä on kyllä paljon helpompi huudellakin kuin yksitavuisia. Tuon väärinkäsitysten vähemmän todennäköisyyden yksitavuisen nimen kohdalla ymmärrän sikäli, että useimmissa normielämässä käytetyissä sanoissa on enemmän kuin yksi tavu, joten sinänsä yksitavuinen nimi ei tosiaan sekaannu niin helposti muihin sanoihin. Joskin pidän sitä hieman outona perusteena, koska eihän nimeksi, tai käskysanoiksi muutenkaan, kannata valita sellaisia, jotka muistuttavat jotain yleisesti muussa käytössä olevaa sanaa, ja toisaalta, kun nimen tai käskysanat oikeasti kunnolla opettaa koiralle, sekaantumisen vaara muutenkin pienenee. Tokossa ainakin nykyään tehdään ihan sellaisia häiriötreenejäkin koirille, että koira ei saa reagoida edes vieressä olevan toisen ihmisen sanomaan samaan sanaan, kuten vaikkapa maahan, vaan ainoastaan oman ohjaajansa sanomaan maahan-käskyyn.

Jotkin koirankoulutustavat istuvat kummallisen sitkeästi ihmisten mielissä. Jo tässäkin kirjassa opastetaan sisäsiisteyden kohdalla, ettei pennun kuonoa saa työntää sisälle sattuneeseen pissalätäkköön, mutta silti edelleenkin törmää ihmisiin, joilla tämä "koulutustapa" on käytössä. Tokihan se on paljon helpompaa laittaa pissa- ja kakkavahingot pennun syyksi "kato nyt, mitä sä teit", kun ottaa syy omalle niskalleen, että ei ole kuskannut pentua ulos niin paljon kuin olisi ollut tarpeen. Tosin, kirjassa kylläkin käsketään moittia pentua tarpeiden teosta sisälle, jota sitäkään ei nykyään enää suositella, mutta sentään myös kehua ulostehdyistä tarpeista. Mitä pidemmäs koulutusosuutta lukee, sitä enemmän ja enemmän eteen tulee vanhentuneita käsityksiä koirien kouluttamisesta. Yksinolon opetus perustetaan siihen, että käydään sanomalehdellä läimäisemässä pentua, jos se ääntelee, jotta se oppii, että metelöinti ei kannata, koska siitä tullaan rankaisemaan. Irti-käskyn opettamisen tavoitteena on, että koira yhdistää käskyn kipuun, ja päästää mielummin irti ruuasta/tavarasta kuin haluaa kokea kipua. Sieltä täältä löytyy sentään järkeviäkin ajatuksia: "Koirien kasvatusta harjoitettaessa on erittäin tärkeää, ettei koiraan kiivastu tai raivostu, sillä siten se tehdään vain pelokkaaksi. On esiinnyttävä rauhallisesti ja hillitysti, niin että koira oppii luottamaan isäntäänsä, sillä tällainen luottamuksellinen suhde vie kasvatuksessa pisimmälle."

Ennen oltiin tyylikkäitä koiran kanssa harrastaessakin, nykyään ei tunnista ihmisiä ilman koiratreenivaatteita...

Kauniisti hihnassa kävelyn harjoittelussa otetaan puheeksi piikkikaulain, joka kuulostaa kyllä hyvin rajulta koulutusvälineeltä puhuttaessa vielä kuitenkin pentujen kouluttamisesta. Kirjoittaja itse tosin ensisijaisesti suosittelee nahkaista tai metallista kuristuskaulainta, mutta kertoo joidenkin päätyvän piikkikaulaimen käyttöön, koska eivät osaa kouluttaa koiraansa tavallisilla pannoilla, joten siksi hän infoaa lyhyesti myös piikkikaulaimen käytöstä: "Se on kuitenkin tehokas vain, jos sitä käytetään samalla tavon kuin kuristuskaulainta, siis antamalla ensin löysää ja sitten tempaisemalla voimakkaasti. Näin koira saa nykäisyn, joka tekee sen kaulaan kipeää. Parhaaseen tulokseen päästään kuten sanottu käyttämällä piikkikaulainta tilapäisesti, sillä jokapäiväinen käyttö kovettaa kaulanahan ja tekee kaulaimen tehottomaksi." Selostus pennun tarvitsemasta liikunnasta vapaana ja erilaisiin ympäristöihin totuttamisesta on hyvää tekstiä ja voisi lukea suoraan jossain nykypäivän koulutusoppaassakin, joskin luoksetulon opetuksen neuvoja hieman kaunistaisin, mutta niissäkin periaate sinänsä on asiaa, toteutuskeinot vain hieman liioitellun vahvoja. Täysin eri mieltä olen kuitenkin lauseesta "tietenkin on myös luonnostaan tottelemattomia pentuja", sillä ollakseen tottelematon, pitäisi pennun ensin tietää, mitä sen halutaan tekevän, ja olla motivoitunut tekemään se, ja jos se siitäkään huolimatta ei tekisi, kuten haluttaisiin, voisi kyse olla tottelemattomuudesta. Toki pentuja on eri luonteisia ja toisille on helpompi opettaa jotain juttuja kuin toisille, mutta ei se tee pennuista syntyjään tottelevaisia tai tottelemattomia.

Saksanpaimenkoiran peruskoulutuksen ollessa esiteltynä, siirrytään kirjassa koetavoitteelliseen käyttökoiran kouluttamiseen, joka kehoitetaan aloittamaan 10-12kk ikäiselle koiralle. Siinä yhteydessä esille tulevien silloisten koesääntöjen lukeminen onkin mielenkiintoista, sillä paljon on muuttunut muutamassa kymmenessä vuodessa. Palveluskoirakokeissa on ennen muinoin voinut kilpailla joko lajeittain, jolloin on suoritettu sekä maasto- että tottelevaisuusosuudet, tai pelkästään tottelevaisuusosuudessa.  Siitähän oli muistaakseni viime vai toissa vuonna keskustelua, jos tuo pelkkä tottiksessakin kisaamisen mahdollisuus tulisi takaisin, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut. Alokasluokan tottelevaisuusosuuteen on 60-luvulla kuulunut luonnenäyte eli ampuminen 20m päästä koiran ollessa ohjaajan vieressä (nykyiselläänhän laukauksensieto testataan seuraamisen yhteydessä), seuraaminen kytkettynä ja taluttimetta (nykyisellään vain taluttimetta), istuminen ja maahanmeno, paikalla pysyminen maaten 5min (nykyisellään toisen koirakon muun suorituksen ajan) ja siitä luoksetulo (nykyisellään maahanmenon yhteydessä), jonka jälkeen takaisin paikallaolopaikalle meno (tätä ei ole enää ollenkaan), seisomaan jääminen 3min (nykyisellään vain ylemmissä luokissa ja ainoastaan sen verran, että ohjaaja kävelee 15 askelta pois ja takaisin), irtaantuminen ohjaajasta (eri tavalla kuin nykyään), noutaminen 30m päästä (nykyisellään ohjaajan heiton verran), risuestehyppynouto 110cm (nykyisellään kiinteä hyppyeste 100m), lankkuseinähyppynouto 140cm (nykyisellään vinoestenouto 180cm). Avoimessa luokassa paikalla pysymisen aika oli 8min, noutoesine 50m päässä, lankkuseinähyppynouto 160cm ja lisäksi koiran piti osata haukkua käskystä (ei tarvitse nykyään). Voittajaluokassa paikalla pysyminen oli 10min ja se suoritettiin ryhmässä (ei ole ryhmäpaikallaoloa nykyään), tasamaanoudossa sai valita puisen ja metallisen kapulan väliltä, metallisesta sai enemmän pisteitä (nykyään on aina puinen, mutta paino nousee luokkia ylöspäin), lisäksi lankkuseinähyppynouto oli 180cm ja uutena esteenä tikapuut (ei ole enää nykyään) ja liikkeenä ryömiminen.

Seuraamisen perusasennon opetusta.

Seuraamisen opettelu jatkuu lenkillä taluttimisessa kulkemisen yhteydessä kerrotulla tekniikalla, mutta nyt vain tehdään asiat vielä tarkemmin "koiraa nykäistään muutaman kerran tuntuvasti taluttimesta, jos se kulkee liian paljon edessä tai takana" ja otetaan mukaan koiran istuutuminen aina ohjaajan pysähtyessä "käskemällä sivulle koetetaan saada koira istuutumaan. Ellei koira ole halukas siihen, otetaan talutin oikeaan käteen, tempaistaan sitä hieman ylöspäin ja painetaan samalla vasemmalla kädellä koiraa ristin vasemmalta puolen alaspäin". Harjoittelusta ei kuitenkaan haluta tehdä koiralle liian ikävää, koska seuraavaksi sitten ohjeistetaan näin "Jos se näyttää kyllästyneen harjoitukseen, keskeyttäkää se ja antakaa sen leikkiä välillä tai tehdä jotain muuta, mistä se pitää enemmän." ja näin "Harjoitus ei nimittäin saa ikävystyttää koiraa, vaan sen tulee olla iloinen seuratessaan ohjaajansa kuten pitääkin." Kuitenkaan ei osata ajatella niin pitkälle, että tehtäisiin siitä kouluttamisesta koiralle mukavaa, vaan tiedostetaan koulutuksen ikävyys, jonka vuoksi koiran pitää sitten antaa välillä huvitella muuta, jotta pääkoppa kestää koulutuksen. Minkäänlaista muuta palkkaamista tässä seuraamisen opettelussa ei kirjan mukaan käytetä, kuin äänensävyn ystävällisyyttä koiran tehdessä oikein.

Seuraavaksi käsitellään seisomaan jäämistä, jonka opetusohje on tasoa lyö koiraa kädellä kuonolle, jotta se tajuaa pysyä aloillaan. En muistanutkaan, että kirjassa on näin monessa kohtaa fyysiseen rankaisuun perustuvaa koirankoulutusta. Sinänsä ristiriitaista, että kirjailija kyllä toisaalta tuntuu ymmärtävän positiivisen vahvistamisenkin päälle, koska mm. noutaminen, hyppääminen ja käskystä haukkuminen kehoitetaan ensisijaisesti opettamaan hauskanpidon kautta ja jopa namipalkasta puhutaan, mutta sitten taas toisissa kohden koira pakotetaan tekemään asioita. Punaisena lankana ilmeisesti kulkeekin ajatus siitä, että ne asiat, mitä ei pakottamalla pysty saada aikaan, tehdään hyvällä, ja ne, mitkä onnistuvat pakottamallakin, tehdään pahalla. Tätä mallia tukee sekin, että viesti ja jäljestäminen on neuvottu positiivisin menetelmin ja vielä korostettu, että pakottamista ei saa käyttää, koska muuten koira voi lakata kokomaan tekemästä haluttua asiaa. Ei tämä kirja kyllä taidakaan sopia kirjaston saa ottaa-hyllyyn, koska on riski, että joku alkaa kouluttamaan koiraansa kirjan opein, vaikka nykypäivänä tällä opuksella on arvoa enää historiikkina menneiltä ajoilta.

Tätä kuvaa ihailin lapsena ja haaveilin koirasta, joka osaisi saman tempun.

Maahanmenoon käskettiin liittämään käsimerkiksi ylhäälle nostettu käsi, tämä oli opetettu lapsuuden kotini koirillekin.

Koulutusosion viimeisenä  aiheena käsitellään suojelun/ipon/mikälie koulutusta ja samalla kävi ilmi mielenkiintoisia seikkoja lajin alkuperästä, jota en ole ennen sen kummemmin ajatellutkaan. Suojeluhan on siis se palveluskoirakoemuoto, jossa koira kiertää kentällä pystyssä seisovia, takaa avoimia pressupiiloja vuorotellen kentän vasemmalta ja oikealta puolelta, ja viimeissä on ns. maalimies, jota koiran tulee alkaa vartioida ja sitten myös purra suojattuun hihakäteen. Näin niin kuin lyhykäisyydessään. Kirjassa vaan ei puhuta mitään kentästä ja piilojen kierrosta, vaan suojeluristeilyn opettamisesta maastossa, eli sitä, mitä nykykokeissa hakukoirat tekevät juosten metsässä vasemmalle ja oikealle puolelle aluetta tarkistamaan, ja ihmisen löydettyään alkavat haukkua. Huomattavasti vaativampaa siis kuin vakiomuotoisten piilojen kiertäminen kentällä. Ilmeisesti aikanaan suojeluun on kuulunut myös suurien esineiden etsimistä ja vartiointia, koska opetusohjeissa mainitaan myös seisomaan jääminen polkupyörän yms. löydettäessä. Kiinnikäyminen-otsikon alla käydään läpi vielä nimen mukaisesti koiran opettamista käymään kiinni, eli puremaan koko suun otteella, avustajan "maalimiehen" kädessä olevaa suojeluhihaa.

"Jälkien seuraamiseksi ihmisiä tai esineitä etsittäessä tarvitaan tietty lähtökohta. Useimmissa etsintätehtävissä sellaista ei kuitenkaan voida osoittaa, vaan ainoastaan määritellä alue, jolla etsittävän arvellaan olevan, ja niin etsiminen suoritetaan ristiin rastiin. Tällöin on isännän kädenliikkeillä ohjattava koiraa niin, että se hajuaistillaan keksii, jos alueella on jotain erikoista. Jos koira löytää jotain, sen on kaulansa ojentamalla kutsuttava ohjaaja, ja jos kysymys on henkilöstä, myös vartioitava näitä, kunnes ohjaaja saapuu paikalle."

"Kun maastossa olevaa koiraa on opetettava juoksemaan kouluttajan toivomaan suuntaan, on käytettävä käsimerkkejä kahdesta syystä: ensinnäkin, koska koira matkan päästä ymmärtää kädenliikkeitä paremmin kuin huutamalla annettuja käskyjä, ja toiseksi, koska harjoitus menettäisi poliisitutkimuksissa merkityksensä sen takia, että käskyhuudot varoittaisivat mahdollisesti etsittäviä rikollisia."

"Koiran on siis opittava puolustamaan isäntäänsä vastahyökkäyksellä hyökkääjää vastaan ja - jos tämä lähtee pakoon - lähtemään jäljestä, pysäyttämään hänet ja pidättämään häntä siksi, kunnes isäntä tulee paikalle. Onpa hyökkääjällä ase tai ei, koiran on tehtävä hänet vaarattomaksi pureutumalla hänen oikeaan käsivarteensa ja pitämällä siitä kiinni, kunnes isäntä saapuu ja käskee päästämään irti."

"Maastoon sijoitettu avustaja ampuu kouluttajaa ja koiraa kohti ("koirapistoolilla" eli jokin starttipistoolin tyylinen oletettavasti), minkä jälkeen koiraa käsketään käymään avustajan kimppuun. Koiran juostessa häntä kohti hän ampuu vielä laukauksen koiraa päin noin 20m päästä, mutta siitä huolimatta koiran on pysäytettävä avustaja ja pureuduttava hänen oikeaan käsivarteensa, kunnes kouluttaja saapuu paikalle." Kyllä on ipo ollut hurjaa 60-luvulla...

Loppusanoissa tulee kirjan huvittavin osuus: "Monilla ihmisillä on se käsitys, ettei koiraa voi kouluttaa ilman pakkoa ja kuritusta. Toivon edellä olevassa pystyneeni muuttamaan tätä käsitystä ja lukijoille selvenneen, että hyviin tuloksiin päästään ainoastaan osoittamalla koiria kohtaan ymmärystä ja hellyyttä." Tämä kirja taisi siis ollakin vielä kesyä tekstiä koirankoulutuksesta.

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Kaniton koti

Viime vuonna toukokuun viimeisenä päivänä antaessani kaneille iltaruokaa, Nafta ei tullut ollenkaan syömään. Täydellinen ruokahaluttomuus oli huolestuttava merkki, sillä Nafta oli hyvin ahne kani ja varsinkin herkkuja oikein syöksyi syömään. Epäilin ummetusta, kaneilla jokseenkin yleistä vaivaa, mutta totaalisyömättömyys ja kyyhöttäminen tekivät tilanteesta vakavamman. Lieviä ummetuksia, joita Naftalla ja Neidillä oli pari kertaa aikaisemmin ollut, olen hoitanut ananasmehun (säilykeananaksen mehua, ei purkkimehua) pakkojuottamisella ja parafiiniöljyn pakkosyöttämisellä, ja ne ovat aina tehonneet. Nyt olin kuitenkin sen verran huolissani, että heti seuraavana aamuna soittelin eläinlääkäriin, sillä Nafta oli edelleen yhtä vaisu ja syömätön kuin illallakin. Naftan vointi tuntui mielestäni jopa niin huonolta, että pelkäsin, että sen elämä oli tässä.

Iltapäivällä lääkärissä Naftaa kopeloitiin ja sen suolistoääniä kuunneltiin. Suu, hampaat ja peräpää olivat ok, vatsa pehmeä. Papanoinnista kysyttäessä en oikein osannut vastata, sillä mistäpä minä yhdessä asuvista kaneista tiedän, mitkä papanat ovat Neidin ja mitkä Naftan jäljiltä. Lääkäri kuitenkin tuli kanssani samaan johtopäätökseen, että oireet viittaavat ummetukseen, ja ehdotti lääkehoidon aloittamista ja antamani tukihoidon jatkamista tai vaihtoehtoisesti suoliston letkutusta rauhoituksessa ja mahdollisesti röngenkuvaustakin tukosten poissulkemiseksi. Jälkimmäinen hoitovaihtoehto olisi ollut kanille, varsinkin iäkkäälle sellaiselle, rankka koettelemus. Valitsin näin ollen lääke- ja tukihoidon testaamisen ja vasta sitten, mikäli Naftan vointi ei alkaisi parantumaan, harkitsisin järeämpiä toimia.

Nafta sai lääkärillä kipulääkepistoksen ja pahoinvointilääke Primperan-pistoksen, joka kuulemma jostain syystä kaneilla toimii ruokahalua vahvistavana aineena. Kotihoitona antamani ananasmehun ja parafiiniöljyn tueksi Naftalle annettiin mukaan nestemäisessä muodossa kipulääkettä (Meloxoral 0,5mg) 2x päivä ja Primperania 3x päivä, sekä kanien tukiruokintaan suunniteltua jauheseosta, jonka voi liottaa veteen ja pakkosyöttää ruiskulla. Olisin halunnut mukaan millilitran vetoiset ruiskut, jotka ohuina ovat helppokäyttöisiä kanien pakkosyötössä/-juotossa, mutta pyynnöstäni huolimatta sain isot 10ml ruiskut "kun onhan se pää niissäkin ohut", joten kävin sitten vielä apteekista ostamassa niitä millin ruiskuja pari lisää. Skeptisenä eläinlääkärin kaniasiantuntemukseen piti vielä kotona googlata Meloxoral ja Primperan kaneille tarkoitettuna, mutta aivan oikein lääkäri oli niistä puhunut. 

Toivottavasti lääkäri jatkossa silti punnituttaa pienlemmikitkin eikä mene mutu-tuntumalla lemmikin painon ja siitä seuraavan lääkeannostelun kanssa. Naftalle hän meinasi antaa kolmikiloisen kanin annokset lääkkeitä, mutta onneksi tajusin alkaa kysyä, että pitäisikö se kuitenkin punnita, koska ei se kyllä paina kuin maksimissaan pari kiloa - ja juuri näin olikin. Oli jotenkin todella omituista, että lääkeannosten määrittelyä varten kani punnittiin vasta omistajan pyynnöstä, kun samalla klinikalla kuitenkin koira-asiakkaat halutaan puntarissa käymään heti ensimmäisenä, kun ovesta sisään odotushuoneeseen astuu. Olisin myös odottanut kaneille ja jyrsijöille (ja kissoille) olevan oman puntarin hoitotilassa, mutta siellä samassa odotushuoneen isossa lattiapuntarissa piti käydä kanikin punnitsemassa.

Iltaa kohden sain ilokseni huomata, että Nafta oli piristynyt paljon ja tuli jo syömäänkin, joskaan ei vielä ihan normaalilla innolla. Aamuun mennessä se oli jo täysin oma itsensä, joten päätin jättää lääkekuurit kesken tarpeettomina. Se oli hyvä päätös, sillä pari viikkoa myöhemmin Neiti tuli vaisuksi ja syömättömäksi, mutta Naftalta ylijääneillä lääkkeillä Neiti piristyi yhtä nopsaan kuin Naftakin, eikä tarvinnut tehdä stressaava kierrosta eläinlääkärin kautta.

Neiti ja Neidin pyrstöhaituvat karvanlähdönaikaan...

Nafta ja Naftan pyrstöhaituvat karvanlähdönaikaan...

Toissailtana Neiti oleskeli jotenkin kummallisen näköisesti korituolin alla. Kävin kevyesti tuuppaamassa sen liikkeelle, jotta näkisin, onko se normaali vai ei, ja Neiti otti yhden kummallisen näköisen loikan. Huolestuin, onko sen toisessa takajalassa jotain vikaa, joten kaappasin pupun syliin ja vein sen keittiöön antamaan paremman liikkumisnäytteen. Neiti lähti pomppimaan keittiössä ja liikkuminen näytti täysin normaalilta. Pian se oli jo ruokapöydän alla ja liikkui sielläkin hyvin, vaikka ei ollut edes mattoja tassujen alla. Päättelin korituolin alla kummallisesti oleskelun johtuvan taas vain alkavasta ummetuksesta, joten etsin parafiiniöljypullon ja syötin Neidille millilitran öljyä, jonka jälkeen päästin sen takaisin niiden omaan huoneeseen. Neiti loikki reipasta vauhtia huoneen poikki, mutta hupsista sentään, sehän piteli vasenta takajalkaansa ylhäällä, eli sillä sittenkin oli jalka kipeä, vaikka keittiössä liikkuessaan käytti kyllä vasentakin jalkaansa.

Kani takaisin syliin ja vääntelin ja kääntelin sen takajalkoja, painelin niitä eri kohdista ja yritin saada esiin eroja vasemman ja oikean jalan kesken, mutta en onnistunut. Neiti on niin kova hyppelemään huoneessaan, että arvelin sillä menneen jonkin hypyn hieman pieleen ja jalka olisi venähtänyt tms. Muistin kesältä jääneen pullon pohjalle vielä hieman Meloxoral-kipulääkettä, joten annoin sitä Neidillä vähäsen toivoen, että aamulla jalka olisi jo parempi.

Koska viikonloppu oli tulossa, päätin eilen aamulla soittaa kuitenkin eläinlääkäriinkin, ettei tarvitsisi viikonlopun yli odotella, jos jalka ei olekaan parempi. Saatiin aika puolenpäivän paikkeille ja pakkasin varuilta molemmat kanit koppaan mukaan, jos Neidin jalka olisikin poikki ja olisi parempi päästää se tuskistaan, niin Nafta saisi lähteä samalla. Sehän on Neitiäkin vanhempi, arempi ja vielä puolisokeakin, ja asunut Neidin kanssa yhdessä lähes kahdeksan vuotta, joten en todellakaan halunnut, että se joutuisi jäämään yksin, mikäli Neiti ei enää tulisikaan takaisin kotiin. Koppaan laittaessa annoin Neidin ottaa itse muutaman loikan nähdäkseni, onko jalka parempi, mutta nyt näytti siltä, että myöskään oikea jalka ei olisi ihan kunnossa, koska Neiti ei pystynyt enää ottamaan tukevia kolmen jalan loikkia, kuten vielä illalla, vaan loikat olivat horjuvia. Tämä huolestutti minua tietenkin aika paljon.

Lääkärissä näytin ensin, miten Neiti liikkuu, jonka jälkeen lääkäri pitkän aikaa paineli ja venytteli kumpaakin takajalkaa yrittäen saada niissä jotain eroja aikaan, mutta yhtä vaikeaa se oli kuin minullakin illalla. Ainostaan vasemman lonkan kohdalta painellessa oli ihan kuin iho olisi värähtänyt enemmän kuin oikealla puolella, mutta muuten ei mitään eroavaisuuksia jaloista saatu löytymään. Halusin otettavan röntgenkuvat murtumien vahvistamiseksi/poissulkemiseksi, mutta en halunnut, että Neitiä rauhoitetaan kuvia varten, koska pelkäsin, ettei se siitä enää heräisi. Kaneillehan rauhoitukset ja nukutukset ovat riskialttiimpia kuin vaikkapa koirille, ja Neidillä oli vielä ikääkin jo runsaasti. Jotain hyötyä siitä on, että opettaa lemmikkinsä hyvin käsiteltäviksi ja ihmisiin luottaviksi, sillä niin vain saatiin Neidiltä lonkkakuvat otettua hereilläkin. Lääkäri vielä kehui, miten yllättävän suorat ja hyvät kuvat tuli hereillä kuvatuksi, ja hoitaja kommentoi heti lonkkia, että onpa tosi siistit. Murtumia kuvissa ei näkynyt, mutta vasemman lonkkamaljan ympärillä oli samentumaa, joka saattoi olla joko kuvaharhaa tai luukasvain.

Keskusteltiin vaihtoehdoista, että mitäs nyt. Väärin ei olisi luovuttaa heti, koska kyseessä kuitenkin jo iäkäs kani ja vaiva oli pahentunut edellisestä päivästä kipulääkkeestä huolimatta. Toinen vaihtoehto, koska murtumia ei näkynyt ja Neiti on muuten mainiossa kunnossa ikäisekseen, olisi kokeilla kipulääkekuuria, jolla katsoa ensin tilannetta yhden yön yli, ja jos huononee ->lopetus (joka on sanana niin tyly), jos pysyy samana tai paranee, seurataan viikonlopun yli. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, koska halusin antaa parantumiselle mahdollisuuden ja koska tämä tuli niin yhtäkkiä, en yhtään ollut osannut varautua, että kaneista voisi aika jättää nyt, tällä tavalla ilman mitään ennusmerkkejä. Neiti sai kipulääkepistoksen ja lähdettiin kotiin mukana kipulääkepullo mahdollista kuurin jatkamista varten.

Viedessäni kaneille iltaruokaa, Neiti ei tullut syömään. Yritin houkutella sitä liikkumaan ja järkytyin, kun sen kumpikaan takajalka ei enää kantanut, vaan se raahasi etujaloillaan itseään eteenpäin. Aamun ohjelma oli sillä selvä. Tänään klo 08.01 soitin lääkäriin ja kerroin, että Neiti on mennyt vieläkin huonommaksi. Klo 08.33 oltiin lääkärillä ja siitä noin tunti eteenpäin kumpikin rakas jänöjussi oli päässyt vihreämmille nurmille loikkimaan.

Koti on tyhjä ja outo. Viimeiset 16,5 vuotta elämässäni on katkematta ollut kani tai kaksi, ja nyt yllättäen ei yhtään. Minulla on jo ikävä pieniä pitkäkorviani.

Salakuva Neidistä ja Naftasta eiliseltä. Nafta ei poistunut Neidin viereltä kuin syömään.

Eilen päivällä (kuvassa) Neiti vielä näytti pirteältä. Tänään aamulla katsekin oli tyhjä, kipeä.

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Elukat - Kevätpäivä ihmispuistossa

Joskus aikoja sitten on ilmestynyt lehti nimeltä Koirat ja se on minullekin tilattuna tullut vuoden tai pari. Ainuttakaan lehteä minulla ei ole jäljellä, ne ovat muuttojen myötä jossain vaiheessa tippuneet kuormasta pois tarpeettomiksi todettuina, mutta tilaajalahjana tullut Elukat-sarjakuva-albumi vuodelta 1997 on säilynyt näihin päiviin saakka. Ei sillä, että sekään niin tarpeellinen olisi ollut, mutta olen ajatellut, että niitä sarjiksia voisi olla kiva joskus lueskella.

Iänikuinen projektini kirjahylly(je)n kirjojen vähentämisestä on nyt kuitenkin koituva Elukoiden kohtaloksi ja näin ollen se on kohta puolin löydettävissä kirjaston saa ottaa-hyllystä, josta muuten Kuinka fiksu koira sinulla on-kirja (linkki) katosi alta aikayksikön. Ennen kirjastoon vientiä näpsäisin muistoksi kuvat muutamasta sarjakuvasta, tekijät, kuten koko albumissakin, ovat Vesa Ilmaranta ja Arto Nyyssönen.