keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Maastopyöräilyn tekniikkakurssi aloittelijoille


Epätoivoinen yritys kiriä kiinni kaikkea kesän aikana tapahtunutta jatkuu, nyt palataan niinkin kauas taaksepäin kuin alkukesään. Ehkä päästään jossain vaiheessa taas takaisin nykypäivään. 

Jo ennen Porkkanan hankintaa (mikä Porkkana, linkki) olin tullut huomanneeksi ilmoituksen alkavasta maastopyöräilyn tekniikkakurssista aloittelijoille. Koska kurssin nimessä mainittiin sana aloittelijoille, se kuulosti kuin juuri minulle tehdyltä, ja uskalsin lähteä kurssille mukaan, vaikka ensimmäinen kerta jäikin välistä. Pakkasin Porkkanan autooni, jonka sisälle se sujuvasti mahtuu pikakiinnitteisen eturenkaan ansiosta. Pulmassa kun ei ole peräkoukkua, johon saisi pyörätelineen, eikä kattokaiteissa ole taakkatelineitä, joihin saisi pyörätelineen, niin auton sisällä kuljettaminen eturengas irrotettuna on tällä hetkellä ainoa ratkaisu. Se huono puoli siinä kyllä on, että koirat eivät mahdu samaan aikaan kyytiin Porkkanan kanssa, joten halutessa pyöräilemään lähipolkuja kauemmas, täytyy sinne lähteä ilman nelijalkaista seuraa. No, kurssille olin jokatapauksessa menossa ihan yksikseni, joten sille reissulle ei koirattomuus ollut haittana.

Olin Porkkanan oston jälkeen lueskellut netistä erilaisia vinkkejä maastopyöräilyyn, joten minulla oli jonkinlainen mielikuva siitä, mitä kurssilla mahdollisesti voitaisiin tehdä. Kokoontumispaikkana toimi urheilualueen parkkipaikka. jonka vierestä pääsee pururadalle, ja olin ajatellut, että ehkä siinä parkkipaikalla tehdään ensin jotain harjoituksia, jonka jälkeen käydään vähän testaamassa niitä käytännössä. Alku menikin ihan ennakko-odotuksieni mukaisesti.

Hyvin mahtuu kyytiin autosta takapenkit kaadettuna ja Porkkanasta eturengas irrotettuna.

Kerroin vetäjälle, ja sen kuulivat myös muut osallistujat, että pyörä oli ollut minulla vasta viisi päivää, ja että olen käynyt sillä ihan vain lähipoluilla testailemassa jotain parinkymmenen minuutin lenkkejä. Porkkanan penkinkorkeus tarkistettiin ja sen todettiin olevan minulle oikeissa säädöissä. Lisäksi sain pikaselostuksen pyörän pesusta ja huollosta, jotka oltiin käyty läpi kurssin ensimmäisellä kerralla edellisellä viikolla. Tämän jälkeen vetäjä esitteli ensimmäisen harjoituksen, joka oli parkkipaikan viereen hakepohjalle vietyjen parin laudanpätkän ylitys keulien. Idena oli opetella ajaessa käyttämään eturengas ilmassa, jotta poluille kaatuneet puut voitaisiin ylittää pysähtymättä ja pyörän selästä nousematta. Takarengas kun kuulemma tulee yli kaikesta mistä eturengaskin, niin jos eturenkaan saa nostettua esteen päälle ja menemään siten esteestä yli, niin takarengaskin tulee perässä.

Eturenkaan nostelu lautojen yli kävi Porkkanalla helposti. Olin oikeastaan juuri edellisenä päivänä sitä muutaman kerran kokeillut jonkin maastopyöräilyvideon innostamana. Loputtomalta tuntuvan ringin ajamisen jälkeen harjoitusta vaikeutettiin ja myös takarengas pitäisi saada nostettua laudasta yli. Esteiden ylittäminen molemmat renkaat vuoronperään yli nostamalla syö vauhtienergiaa vähemmän kuin jos takarengas vain tulee itsestään perässä. Vetäjällä oli omassa pyörässään lukkopolkimet, jolloin tämä takarenkaan nostaminen on paljon helpompaa, mutta hän näytti sen onnistuvan myös ilman lukitusta, joten kai oli uskottava sen olevan mahdollista. Suureksi hämmästyksekseni sain kuin sainkin Porkkanastakin takarengasta edes jonkun sentin verran ilmaan ja lautojen ylitykset näin ollen suoritimme lopulta täysin ilman kosketusta lautaan. Takarenkaan nostaminen vaati paljon enemmän rohkeutta kuin eturenkaan hyppyyttääminen, enkä olekaan siinä kertaakaan tämän kurssin jälkeen enää onnistunut, kun rohkeus pettää kesken.

Treeni oli ihan mukava, vaikka en nyt kyllä heti ajatellutkaan alkavani mitään kaatuneita puunrunkoja ylittämään. Muutaman kymmenen harjoittelukierrosta tosin riitti jo vähän liiankin hyvin ihan senkin vuoksi, että pehmeällä pohjalla ajaminen alkoi käydä pidemmän päälle raskaaksi. Viimein vetäjä totesikin keulimisten ja takarenkaannosteluiden (onko tällekin joku vastaava ilmaisu kuin eturenkaan osalta keuliminen?) riittävän ja voidaan siirtyä seuraavaan puuhaan. Vieressä oli jotain keppejä pystyssä pujottelureitin tyyppisesti ja tiukkojen käännösten harjoittelu olisi kyllä ollut minulle tarpeen, mutta vetäjällä olikin aivan eri asiat mielessä, lähtisimme nimittäin pururadalle tositoimiin.

Tämä kuva kotipoluilta, yksi meidän vakioreiteistä. Mestan suuntaan ylämäkeä, Porkkanan takana alamäkeä.

Eipä siinä mitään, olinhan uumoillutkin, että niin saattaisimme tehdä, mutta reittivalinta vähän järkytti, kun lähdimme suurimman ylämäen kautta hakepohjaiselle pururadalle. Kaikki muut kaahottivat läskipyörillään tottunein elkein (myöhemmin minulle paljastuikin, että olin kurssin ainoa oikeasti aloittelija, muut olivat maastopyöräilleet jo muutamasta kuukaudesta pariin vuoteen) ja minä veivasin mäkeä tuskanhiki otsalta valuen. Yksin olisin luovuttanut jo ennen puoltamatkaa mäkeä ylös, mutta kun kaikki muut porhalsivat niin helponnäköisesti, niin olihan minunkin pakko päästä mäki ylös edes sitten vaikeannäköisesti, kunhan ei vain taluttamaan sortuen. Mäelle ensimmäisenä päässeet vetäjä mukaanlukien eivät tokikaan jääneet odottamaan hitaampia, vaan antoivat mennä vauhdilla alamäkeen ja kääntyivät polkujen risteyksestä oikealle ja katosivat näkyvistä. Mahtavaa.

Yksi naisista jäi kanssani peränpitäjäksi ja juttelin hänen kanssaan siitä, että tulin kurssille, kun luulin, että se oli nimenomaan aloittelijoille. Kyllä se kuulemma aloittelijoille onkin ja jossain kohtaa sitten kärkijoukko odottaa hitaampiaan - ja odottihan se muutaman minuutin matkan päässä, joskaan ei sen takia, että olisi hyvää hyvyyttään pysähdytty meitä odottamaan, vaan sen takia, että odotuskohdasta vaihdettiin pururadalta metsäpolulle. Metsäpolku, jolle menisimme, olisi noin 50m pätkä erittäin kivikkoista ja juurakkoista maastoa, jossa olisi hyvä päästä käytännössä testaamaan niitä renkaannostotaitoja, joita kentällä harjoittelimme. Pyysin pientä lepotaukoa ja kerroin pyöräilykuntoni olevan vielä huono, kun tosiaan olen vasta ihan tuore maasturin omistaja. Lehvähdettiinkin sitten hetki, tosin ihan vain pieni hetki, jonka jälkeen vuoronperään lähdettiin ajamaan haastepolkua läpi.

Onneksi meidän lähimetsässäkin oleva polku on kivikkoinen ja juurakkoinen, joskaan ei lähellekään niin kivikkoinen ja niin juurakkoinen, mitä tämä haastepolku oli, mutta sen ansiosta minulla oli sentään jotain kokemusta kivikossa ajamisesta, jonka vuoksi pystyin selviytymään haastepolustakin, vaikka vaikeaa olikin. Enkä kyllä todellakaan pystynyt tekemään mitään eturenkaannostoja, takarenkaasta puhumattakaan, kun edessä on kivijakivijajuurijakivi niin tiheään tahtiin, että koko ajaminen oli vain yhtä selviytymistä ilman mitään kikkailuakin.

Metsäpoluilta joutuu välillä poikkeamaan metsäautoteille päästääkseen taas seuraavalla metsäpolulle.

Mielestäni maastopyöräilyn tekniikkakurssi aloittelijoille-nimisen kurssin yhden kerran sisällöksi olisi varsin hyvin riittänyt alun harjoitusten lisäksi vielä tuon haastepolun pyöräily takaisinkin päin ja sitten paluu kentälle, jossa joku pieni treeni perään. Vähitellen kurssin todellinen tasovaatimus alkoi kuitenkin paljastua, kun jatkoimmekin eteenpäin seuraavalla haastepolulle, jota pääsi kiertämään ympäri uudelleen ja uudelleen. Vetäjä antoi ohjeeksi kiertää reitti läpi kolmeen kertaan, laittaa vaihteeksi "joku, jolla on kevyt polkea, mutta vielä vetää hyvin" (vasta viiden päivän monivaihdepyöränomistajakokemukselle ei tämä neuvo kyllä paljon apua tuonut) ja lähti edelleni polkemaan, jotta näkisin, mistä kohden polkua käännytään ympyräringille. Siitä minua ei kuitenkaan varoitettu, että tämän polun varrella oli niiden kivien ja juurien lisäksi myös kaatuneita puita, joita varten myös sitä keulimista alussa harjoiteltiin, ja lisäksi hyvinhyvin jyrkkä alamäki, jossa oli vielä iso kuoppa puolivälissä. Jälkeenpäin kuulin, että ensimmäisellä kurssikerralla oli tällä polulla käyty erikseen harjoittelemassa puunrunkojen ylittämistä sekä jyrkän alamäen laskemista, mutta minut sen sijaan tyrkättiin sinne lähes kylmiltään. Ihme ja kumma selviydyin kaikesta; puunrungoista luottaen siihen, että vauhdista eturenkaan nostamalla niistä tosiaankin pääsee ylitse, ja alamäestä netistä luettujen siirrä paino penkin taakse-ohjeiden avulla, ja olihan se kieltämättä aika hieno tunne ajella tuosta vain puunrunkojen ylitse.

Kahden kierroksen jälkeen olin ihan loppu, jalat oli loppu ja happi oli loppu, ja oli pakko pysähtyä lepäämään ja jättää kolmas kierros välistä. Sanoinkin vetäjälle, että en jaksa kyllä yhtään enää. Kerroin myös kipeytyneestä selästä ja muutenkin rasituksen tuntumisesta myös ylävartalossa miettien, että ovatkohan pyöräni säädöt sittenkään ihan kohdillaan. Sain kuulla kipeytymisen näin haastavassa teknisessä maastoajossa olevan vasta-alkajille ihan normaalia, koska siinä joutuu koko kroppa töihin toisin kuin tavallisessa pyöräilyssä, ja vie aikansa, kunnes lihakset kehittyvät ja tottuvat siihen. Ratsastuksestahan sanotaan, että siinä löytää itsestään lihaksia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan, ja nähtävästi teknisessä maastopyöräilyssä on ihan sama juttu.

Kysäisin myös vinkkiä siihen, mitäs sitten tehdään, jos ollaan kivien välissä, vauhti meinaa loppua, mutta polkimet eivät kivien vuoksi mahdu alas asti, joten normaali polkeminen ei onnistu. Vetäjä näytti, että sellaisissa tilanteissa polkaistaan hieman taaksepäin, jolloin saa tilaa polkaista hieman eteenpäin, ja siten pyörään vähän vauhtia. Itsestäänselvyys varmaan pidempään ajaneille, mutta ikänsä jalkajarrullisen pyörän omistaneena eipä minulle tullut mieleenkään tuollainen, ja edelleenkin taaksepäin polkeminen tuntuu todella omituiselta. Ajoreitin valinnasta hankalassa maastossa ohjeistettiin lisäksi sen verran, että jos pikasilmäyksellä ei löydy hyvää kohtaa esim. väistää polulla olevia kiviä tmv., niin sitten ajetaan vain suoraan yli, koska yleensä huono ajolinja vaikuttaa etenemiseen negatiivisemmin kuin esteiden ylittäminen.

Olen saanut tuon lätkän koirien pantaan laitettavaksi, mutta pannat vaihtelevat eikä niitä aina ole ollenkaan, mutta Porkkanassa se on aina mukana.

Tässä vaiheessa vetäjä kysyi kelloa ja sen ollessa vähän yli seitsemän, olin onnellinen, että jes, tunti treenattu ja nyt ajetaan takaisin parkkipaikalle. Mitä vielä, vetäjä totesi iloisena, että sittenhän me ehdimme vielä kiertää kivikkomäen kautta. Siinä mietin mielessäni, että mikähän mahtaa olla kivikkomäki, ja lähdettiin perätysten ajamaan vielä kerran se kivinen ja juurinen ja puunrunkoinen polku, jonka läpi pääsi kivikkomäen reitille. Pyysin, että ajettaisiin rauhallista vauhtia, koska olen tosi väsynyt, ja sain vastauksen "joo tottakai". Mikä se kenenkin mielestä on rauhallinen vauhti on toki suhteellinen käsite, mutta minä en kyllä edelleenkään pysynyt perässä laisinkaan, ja onneksi pari muuta naista jäi minulle seuraa pitämään, ettei tarvinnut aivan yksin hännillä ajella.

Hetkisen matkaa ajeltiin kevytkulkuista pellonpiennarta ja sen jälkeen hiekkatietä pitkin. Ehdin jo huokaista helpottuneena, että saan vähän keräillä voimia takaisin, mutta siinä samassa edellä jo kaarrettiinkin jälleen metsään, jossa polku kulki kivien lomassa ja olipa niitä kaatuneita puita osunut sillekin polulle. Sitten edessä jo kohosikin se pahaenteinen kivikkomäki, joka nimensä mukaisesti oli (suht jyrkkä) mäki, joka oli ihan täynnä kiviä. Vetäjä oli jäänyt alas antamaan ohjeita, muu osa porukasta oli jo ylhäällä, paitsi me peränpitäjät, jotka saimme sitten tehdä huiputuksen yleisön edessä. Lapsena opittu ylämäkityyli eli polkimille seisomaan, pyöräilykielellä tangolta polkeminen, ei käynyt täällä laatuunsa. Paino piti pitää penkillä mahdollisimman takana, jotta eturengas pysyy kevyenä ja pääsee rullaamaan eteenpäin eikä tökkää kiviin ja pysäytä vauhtia. Ylävartalo taasen oli matalana sarvista kiinni pitäen ja sen verran eteen painoa antaen, että eturengas pysyy maassa eikä lähde keulimaan. Ja jalat polkeepolkeepolkee. Ei paina ja nosta, vaan polkeepolkee. Kevyesti se ei todellakaan mennyt, mutta pääsin kuin pääsinkin ohjeita noudattamalla juuri ja juuri polkemaan ylös asti.

Kivikkomäen päältä lähti polut kolmeen suuntaan: sinne mistä oltiin tultukin, eteenpäin loivasti alas metsäpolkua ja sivulle piiitkästi alas kivikkoista pohjaa. Lähdettiin peräjälkeen sinne sivulle päin ja tässä kohtaa saatiin alamäkiohjeitakin eli paino (takapuoli) penkin taakse alas, ettei lähde pyörän kanssa heittämään kuperkeikkaa. Jos oli tähän mennessä kurssin sisältö tarjonnut yllätyksiä, niin ähäkutti, eivätpä loppuneet vielä! Alamäkilaskun jälkeen oli vuorossa -tattadataa- sama mäki ylöspäin, eli piiiitkä rinne kiviä täynnä. Paikalliset käyvät kuulemma keskenään kilpailua siitä, kenellä on mäen ylösnousun nopeusennätys, tällä hetkellä sitä johtaa kurssivetäjän vaimo. Siitä ei Porkkanan kanssa enää selviydytty loppuun asti vaan hieman ennen mäenlaelle pääsyä eturengas tökkäsi kiveen ja meidän matka tyssäsi siihen.

Lopulta aloitettiin ihan oikeasti paluumatka, eikä yhtään liian aikaisin, sillä minun vauhtini vain hyytyi hyytymistään. Onneksi kurssilla oli mukana nuo jo aiemminkin mainitsemani pari empatiakykyistä naista, jotka jäivät minun kanssani samaa vauhtia polkemaan, ja lohduttelivat, että kun heillä kaikilla muilla on läskipyörätkin, niin niillä kulkee kevyemmin sillä hakepohjaisella pururadalla, mitä loppumatka oli, ja maastopyörän kapeammilla renkailla se on raskaampaa. He olisivat itse siis kyllä päässeet ja jaksaneet sitä samaa tahtia mitä muut vetäjä mukaanlukien menivät menojaan jossain horisontissa. Viimeisen ylämäen päälle olivat kylläkin vielä jääneet meitä odottamaan, mutta loppumatkan vauhtiin ei vaikuttanut edes se, että en sitä viimeistä mäkeä enää jaksanut polkea ylös vaan jouduin taluttamaan pyörän.

Muut kurssiosallistujat kyllä olivat mukavia ja myös kannustavia huomatessaan, että olin todellakin aivan äärirajoilla ja vaikeissa paikoissa tsemppasivat tyyliin "Tosi hienostihan sinulla menee ja olet niin rohkea, vaikka pyörä on ollut sinulla vasta niin vähän aikaa." No mitäpä siinä toisaalta muuta voi kuin yrittää selviytyä ja pysyä perässä. Jossain vaiheessa kyllä mietin ilonpilaajaksi ryhtymistä vaatimalla oikeasti hitaan vauhdin ja helpoimman mahdollisimman reitin takaisin, mutta annoin sitten olla. Kun voimat ja jaksaminen loppuu, niin sisulla eteenpäin, mutta  se on varma, että toista kertaa en enää aloittelijoiden maastopyöräkurssille mene. Ehkä viime kesäinen minä olisi selvinnyt vähemmillä maitohapoilla ja ilman verettyneitä keuhkoja (keuhkoni ihan oikeasti siis olivat kipeät vielä pari viikkoa kurssin jälkeenkin ja ehdin jo pelätä, että pilasin ne lopullisesti), kun tajusin, että minähän olin alkukesästä oikeastaan aika rapakuntoinen, kun viime syksyn loukkaantumiseni jälkeen olen pystynyt liikkumaan niin vähän, että lihaskunto ja yleiskunto ovat heikentyneet huomattavasti.

Jos jotain hyvää, niin vetäjän antamat vinkit ovat kyllä olleet hyödyllisiä jatkossakin, ja lisäksi olin todella tyytyväinen Porkkanaan, miten kaikki nuo vaikeat polut oikeasti pystyin sillä selvittämään.  Ihan ei nyt vain kyllä vetäjän ja minun ajatukset aloittelijoiden tilaisuudesta menneet yksiin.

Tällä kertaa pidän huolen, ettet pääse lähtemään ilman minua!

lauantai 14. syyskuuta 2019

Kesäretki suolle

Mietin tuossa heinäkuun alkupuolella suota pitkin pitkospuita tallustellessani, että taitaakin olla ensimmäinen kerta, kun sellaisella luontoreitillä olen, jossa on laajemman suoalueen ylittämistä. Olenhan minä luonnossa liikkunut koko ikäni, mutta ei ole ainakaan muistini mukaan koskaan tullut osuttua yhtään aavammalle suolle. Sellaisia pienempiä metsäsoita on toki joskus tullut ylitettyä.

Hillat alkoivat jo olla kypsään päin ja ajatuksissa kävi, että pitäisikö palata hiukka myöhemmin takaisin ja käydä poimimassa marjoja talteen, mutta jäi sitten käymättä. Arvelin, että saattaisi todennäköisesti tulla turha reissu, koska tiedän kyseisen suon olevan sen verran monella paikallisella tiedossa, etteivät hillat takuulla jää keräämättä, ja meiltä sinne kuitenkin tulee jo jonkun verran matkaa. Eihän yrittänyttä toki laiteta, mutta jätinpä nyt kuitenkin tällä kertaa väliin.


Metsässä vikisi hyttysiä koko ajan ympärillä, vaikka reippaasti yritin kävellä, ja pysähtyessäni ne vasta ihan mahdottomiksi ryhtyivätkin, mutta heti suon alkaessa vikinä hiljeni ja saimme koirien kanssa kävellä rauhassa. Hyttyset jäivät metsänpuolelle. Enpä ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että hyttyset eivät viihtyisi aukeammilla soilla, joten oli todella mieluinen yllätys saada suurimmalta osin hyttysvapaa reissu.

Muutoinkin suomaisemassa kulkeminen oli mukavaa vaihtelua, vaikka sinänsähän siellä kyllä yksitoikkoisemman näköistä onkin kuin metsissä. Pitkän sateettoman jakson jälkeen suolla oli niin kuivaa, että ilman pitkospuitakin olisi pärjännyt, mutta sadekeli varmasti nopsaan muuttaa tilanteen. Käärmeidenpelossa käskin koirienkin lähinnä pysytellä vain pitkospuilla, joista näki pitkästi eteenpäin vapaan reitin. Yhtäkään jalatonta otusta ei onneksi nähty, joskin mennen tullen kuului jotain rapinaa eräässä tietyssä kohtaa, mutta rapinan aiheuttaja jäi mysteeriksi.



Joidenkin lintulajien tunnistaminen on minulle osittain paikka- ja vuodenaikasidonnaista sen mukaan, missä ja koska niitä useimmiten näkee. Keltasirkut tunnistan talvella kertavilkaisusta, mutta kesäisin täytyy hetkisen pohtia, että kyllä tuo keltasirkku taitaa olla. Kurkia näin kerran jonossa kävelemässä ison tien yli pitkällä metsätaipaleella ja ensimmäinen ajatukseni oli, että strutseja. No samantien kyllä aivot sanoivat, että ei todellakaan ole mitään strutseja vaan kurkia, mutta sen ensimmäisen sekunnin verran hämäsi havaintopaikka ja liikkumistyyli, koska kurkia yleensä näkee vain pelloilla seisoskelemassa.

Sama kävi tällä suoreissulla kuovin kanssa. Ihastelin, että mikäs isohko lintu se siellä lentelee ja kaarroksien jälkeen laskeutuu suolle. Jonkin aikaa piti tuijottaa, että tutulta kyllä näyttää, mutta mikäs se tämä lintu onkaan, kunnes koin valaistumisen ja tunnistin linnun kuoviksi. Oli omituista nähdä kuovi ihan jossain muualla kuin pellolla, mutta toisaalta oli hienoa päästä näkemään se luonnollisessa elinympäristössään eikä ihmisen muokkaamalla maalla.


Osa reitistä kiersi järvenrantaa pitkin päätyen laavulle niemenkärkeen. Meillä ei ollut eväitä mukana, mutta huilattiin hetki ennen paluumatkan alkamista. Ajatuksena oli vähän käyttää koirat uimassa sopivasta kohtaa rantaa, mutta koko matkalla ei oikein sellaista paikkaa vastaan tullut, mistä olisin omani kehdannut veteen kehoittaa. Täällä laavullakin ranta oli sen verran kivikkoinen, ettei houkutellut laittaa koiria sinne liukastelemaan. Västäräkkejä sen sijaan oli useampikin rantakivien päällä pyrstöjään keikuttelemassa.

Tänään oli tarkoitus lähteä Mestan kanssa monta viikkoa suunnitellulle vaellukselle Salamajärven kansallispuistoon, mutta toisin kävi. Jo aamulla herätessä otsaa ja poskia kuumotti, joka minulla on aina merkki siitä, että päivän mittaan alkaa lämpö nousta ylöspäin. Pakkasin kuitenkin kamat ja koiran autoon ja lähdin matkaan toivoen, että olo siitä vielä helpottuisi buranan alkaessa vaikuttamaan, mutta mitä pidemmälle ajoin, sitä huonommaksi olo kävi ja lopulta oli tunnustettava itselleen, että en taida olla vaelluskunnossa ja käännyttävä takaisin kotiin. Harmitti, kelikin olisi aivan täydellinen, mutta vielä enemmän olisi harmittanut olla keskellä korpea kuumeen noustessa ja olon heikentyessä entisestään, siinä ei enää olisi vaellusta loppuun kävelty.


maanantai 9. syyskuuta 2019

Onks järkee tehä jälkee

Olisi pitänyt jo pitkän aikaa tehdä Mestalle (ihmis)jälkitreeniä, mutta olen laiska ja saamaton, eikä jäljenteko kuulu ollenkaan mielipuuhiini. Heinäkuun loppupuolella sovittiinkin Nokin ja Roudan emännän - jolla on sama jälkiangsti kuin minulla - kanssa, että treffataan jälkitreenien merkeissä aina kerran viikossa niin kauan kuin jälkikelejä riittää. Ärsyttävästäkin asiasta tulee vähemmän ärsyttävä, kun sitä tekee hyvässä seurassa, ja koska yhdessä sovittuja treenejä ei kehtaa turhan syyn takia perua, niin tulee oikeasti lähdettyäkin tekemään sitä jälkeä eikä vain laiskoteltua kotona.

Osa meidän jälkitreeneistä on tupannut myös hiukkasen venähtämään pidemmällekin illan puolelle, kun jäljenteon ja -ajamisen (koira jäljestää = ajaa jälkeä) lomassa on tullut höpöttelyn lisäksi myös evästeltyä omatkin mahat täyteen. Pisimpään taisi kestää kesälomalla ollut ensimmäinen treeni-iltamme, joka lopeteltiin jossain siinä puolenyön maissa. Vähän hulluksi sitä tunsi itsensä silloinkin, kun sovittiin jäljenteot viikonloppuaamulle klo 7.30, ja kellon herättäessä jo tätäkin aiemmin piti tosissaan miettiä, että onko jäljentreenaus tosiaankin vähien yöunien arvoista. Jospa se ainakin pitkällä tähtäimellä sitä olisi.


Mesta on yllättänyt minut sillä intensiivisyydellä, jolla se jäljestää. Se on ikäänkuin jälkikuplassa, josta mikään ulkoinen häiriökään ei vielä ole saanut sitä pullahtamaan hetkeksikään pois. Jotenkin en olisi odottanut Mestasta niin keskittynyttä jäljestäjää, kun se on aina kaikessa muussa sellainen vauhdikas ja menevä, eikä tykkää mistään pikkupiiperryksestä. Jäljestys tuntuu kuitenkin olevan sille todella mieluista puuhaa ja jo parista kerrasta se oppi erottamaan, milloin ollaan jälkitreeneissä, vaikka paikatkin ovat vaihdelleet. Kahdesti ollaan tehty jäljet puiston nurmialueelle, joka rajaantuu yhdeltä sivulta asuntojen pihaan, toiselta sivulta kävelypolkuun, kolmannelta jalkakäytävään/autotiehen ja neljänneltä pieneen puustoon. Kolmesti jäljet on olleet "metsän sisällä olevalla" jalkapallokentällä, jossa on lupa koirien kanssa käydä. Yhdesti on jäljestetty niitetyllä (ja vetisellä) rehupellolla ja yhdesti niitetyllä kesantopellolla.

Kaksi osa-amatööriä yhdessä treenaamassa ei välttämättä ole pitkällä tähtäimellä kovin hyvä yhdistelmä, kun pääosin ihan vain mututuntumalla eteenpäin mennään. Milloin ja millä tavalla lähteä vähentämään namien määrää? Miten pitkiä jälkiä tehdä? Miten usein ja montako kulmaa jäljelle tehdä? Janaharjoittelu metsäjälkeä varten? Esineilmaisu? Tuulensuuntien huomiointi? Mitä tehdä koiran kävellessä kulmasta ohi? Mielentilaan vaikuttaminen? Mikä on järkevää ja mikä ei? Niin paljon kysymyksiä ja vielä enemmän mututuntuma vastauksia. Mihinkään jälkikoulutukseen en Mestan kanssa uskalla mennä, koska Lumeksen jäljestysilo aikanaan pilattiin jälkikurssilla. Sen kokemuksen jälkeen olen päätynyt oman mututuntuman noudattamiseen, koska silloin ainakin pilaan koirani ihan itse enkä muiden neuvoja noudattamalla.


Jos teen Mestalle superlyhyen namittoman jäljen, se noukkii satavarmasti talteen joka ikisen jäljelle pudottamani kepin. Namijäljellä, joita nämä meidän yhteistreenijäljet ovat olleet, Mesta ei tajua kepeistä yhtään mitään, vaikka aina ennen keppiä on muutama namiton askel ja jälki päättyy keppiin. Olen kokeillut lelua lopussa, ei mitään reaktiota. Usean kepin keppikasaa lopussa, ei mitään reaktiota. Lopulta päädyin yhteen keppiin ja pienestä vilkaisustakin keppiin huudahdan JES, joka on siis palkkasana. Ensimmäisellä kerralla kesti useamman jessin verran, kunnes Mesta tajusi, että palkkasana ilmeisesti liittyy jotenkin maassa olevaan keppiin ja sitten toi sen minulle. Se siis kyllä muissa yhteyksissä osaa hyvin tarjota toimintoja, joista sitä kehun, mutta jälkikeppiajatus ei vaan sytytyttänyt lamppua päässä kovin nopsaan. Joka kerta se on kuitenkin vähän nopeammin hoksannut, että kepissä on jokin idea, ja viimeisimmällä jäljellä minun tarvitsi sanoa enää kaksi jessiä ja Mesta jo toi kepin minulle. Tässähän alkaa jo toivo herätä, että ennen talvea se osaa namijäljeltäkin tuoda kepit.

Niitä namejakin pitäisi kyllä alkaa vähentämään enenevää tahtia. Tässä joku päivä juuri mietin, että mihin ihmeeseen kaikki namit meiltä ovat kadonneet, kun niitä on ollut niin paljon ja enää on niin vähän, kunnes taas jälkeä varten nameja pilkkoessani tajusin, että no joo, jäljellehän niitä menee ihan tuhottomasti. Nyt ollaan vielä siinä vaiheessa, että muutamassa kohtaa jälkeä on askel tai pari ilman namia, muutoin täysi namitus. Ja niitä nameja on muuten tosi kätevä ottaa minisangosta, jota saa kahvasta roikottaa toisessa kädessä, ja namien laitto askelille on paljon helpompaa niin päin, että tiputtaa namin ja astuu päälle, kuin niin päin, että astuu ensin ja tiputtaa namin vasta sitten.

Jälkiä pitäisi myös pidentää jo kovaa kyytiä, mutta ensin pitäisi saada namien määrä vähennettyä, jotta niitä ei kuluisi tuhottoman määrän sijaan aivan järkyttäviä määriä. Koirallekin kuvittelisin olevan kevyempää saada vain jäljestää eteenpäin kuin namijäljestää monta sataa metriä. Tähän mennessä pisin jälki Mestalla on ehkä ollut vasta joku sellainen sata metriä eli tosi lyhyt. Kulmia olen muutaman kerran sijoittanut johonkin väliin yhden tai kaksi. Äkkiä alkaa vain alueet käydä pieneksi kahdenkin koiran jälkien tekemistä varten, kun aletaan pidentämään sinne 200-300 metriin. Se taitaa olla pakko alkaa etsiä lisää luvallisia jäljestykseen sopivia peltoja.


Vanhusosaston koirat pääsevät aina lopuksi ajamaan nuoriso-osaston jäljet ja syömään niihin nuorisolta jääneet namit, ja tämä tehtävä on ollut niille hyvin mieleinen. Lumeksesta on tullut ihanan iloinen jäljestäjä ja lisäksi se paahtaa menemään melkoisen reipasta vauhtia, jos nameja ei löydy tahtia hidastamaan. Muutamalla ensimmäisellä kerralla pidin sen liinassa, jonka jälkeen päätin kokeilla, mitä tapahtuu, jos annan sen lähteä jäljelle vapaana ja jään itse vain lähtöön seisomaan. Oli tosi hauskaa ja samalla myös tosi hienoa katsoa Lumeksen jäljestystä, kun se lähti etenemään jälkeä pitkin vauhdikasta laukkaa. Olin aivan varma, ettei se siitä vauhdista huomaa kulmaa, vaan juoksee fiiliksissään ohi, mutta väärässä olin. Kulman kohdalla Lumes teki täysjarrutuksen ja jatkoi  matkaansa tismalleen oikeaan suuntaan. Tämän jälkeenkin olen aina välillä antanut Lumeksen jäljestää vapaana, mutta ihan noin kovilla menohaluilla se ei toista kertaa ole ollut, huomasi kai itsekin, ettei laukka ehkä ole ideaali askellaji jäljestykseen.

Toinen hauska kerta oli, kun pellolle tehdylle jäljelle en vienyt Lumesta jäljen aloitukseen enkä antanut jälkikäskyä, vaan kuljettiin pellolle sivulta päin ja annoin Lumekselle ihan vain vapautuskäskyn. Se lähti riemuissaan juoksemaan, hyppäsi ojan oli pellolle ja muutaman laukka-askeleen jälkeen vauhti pysähtyi kuin seinään ja nenä laski alas "ei hitto täällähän menee jälki." Siellä se Lumes sitten tyytyväisenä jäljesteli tarkkaa työtä yksikseen ja me Mestan kanssa kuljeskeltiin toisessa kohtaa omiamme touhuten. Jossain vaiheessa huikkasin Lumeksen tulemaan luokse, ja se tuli hirveällä vauhdilla hirveän onnellisena, sillä oli ollut hauskaa. Niin parasta, että Mestan treeneistä on ihan samalla lailla iloa myös Lumekselle.


lauantai 7. syyskuuta 2019

Rally-tokokärpänen



Kävi sillä tavalla hullusti, että minua puraisi rally-tokokärpänen. Siitä saa näkökannasta riippuen joko syyttää tai kiittää Nikken ja Pojun emäntää. Minähän kyllä kävin noin 2,5 vuotta sitten osallistumassa yksiin rallykisoihin, kun halusin kummallekin koiralle yhden kisalajin lisää "tilastoihin", mutta laji tuntui niin typerältä ja ärsyttävältä, etten niiden (sinänsä kyllä ihan hyvin menneiden) kisojen jälkeen enää vilkaissutkaan rally-tokoon päin. Kunnes nyt menneenä kesänä Nikken ja Pojun emäntä alkoi puhumaan, että minun pitäisi koirien kanssa osallistua meidän kerhon epäviralliseen rally-toko cupiin osallistujamäärää lisäämään.



No ilmoittauduin sitten mukaan ja ihan kylmiltään mentiin kisapaikalle, pikku treenit siinä ennen omaa vuoroa ja mulla oli olo ihan kiva. Siis sanat "rally-toko" ja "kiva olo" eivät todellakaan kuulu yhteen, mutta jotenkin siinä kävi sillä tavalla, että sehän tuntui ihan kivalta. Kun vielä Lumes voitti alokasluokan ja Mesta tuli kakkoseksi, niin jotenkin omituisesti tuli päähän sellaisia kummallisia ajatuksia, että tätähän voisi vaikka jatkaa.



Kotona löysin itseni Virkusta selaamasta rally-tokon kisakalenteria ja sitten yhtäkkiä jo oltiinkin Mestan kanssa (järkyttävän helteisenä iltana) virallisissa (ulko)kisoissa saaden täydet 100 pistettä  ja tuomarin kommentti "Huikea rata!" Seuraavana meidät kaikki kolme näkyi epävirallisten rallykisojen viimeisessä osakilpailussa, jossa Mesta ykkönen ja Lumes kakkonen, lisäksi Lumes osakilpailun ykkönen ja Mesta kakkonen. (Kuvat ovat tästä kisasta.) Samaan putkeen käytiin Mestan kanssa vielä toinenkin virallinen kisa, tuloksena sieltäkin 100p ja kaupanpäällisinä koulutustunnus RTK1. Tuomari kommentoi seuraavaa: "Erinomaiset vauhdinmuutokset! Yhteistyö kaunista ja täsmällistä. Koiralla huippuhieno takapään käyttö." Seuraavaksi nokat kohti avointa luokkaa?

Ps. Lumeskin olisi kyllä koularinsa ansainnut, mutta on kortisonikuurilla, joten päätin noudattaa Kennelliiton sääntöjä ja pitää kiinni lääkevaroajoista.


torstai 5. syyskuuta 2019

Hyvä paha paimenkoira

Oli tänä vuonna vähän niin kuin tarkoitus pitää paimennuksesta välivuosi (ellei jopa jättää se laji kokonaan sikseen), mutta Mestan isän omistaja houkutteli meidät osallistumaan paimennuskokeiden 1-luokkaan. Pakkohan sitä oli sitten käydä edes yhden kerran ennen koetta kokeilemassa, miten paimennukset sujuvat kahdeksan kuukauden tauon jäljiltä. Eipä jäänyt hirveästi jälkipolville kerrottavaa. Koira kävi kuumana, minä kävin kuumana, koira oli korvaton ja minä olin järjetön - ihan sellainen peruskiva soppa siis. Saatiin jotenkin ihmeen kaupalla silti rämmittyä 1-luokan radan tehtävät läpi, mutta mikään kaunis suoritus se ei todellakaan ollut.

Heti seuraavana päivänä käväistiin ottamassa uusintakierros. Minä yritin olla rauhallisuuden ja järkevyyden perikuva siinä jotenkin onnistuenkin. Mesta vain ei pitänyt toimintasuunnitelmasta, jossa sen ei annettukaan enää tehdä, mitä se haluaa, eli juosta lampaita ympärijaympärijaympäri, joten koiraherra päätti sitten olla tekemättä mitään. Tässäpä kivat lähtökohdat kokeelle, että otetaanko koira, joka tekee mitä haluaa, vai koira, joka ei tee mitään. Lisäksi Mesta tuli lampaanpuskemaksi ja pelkäsin, että loukkasikohan se oikein siinä itsensä, mutta vaikutti olevan kunnossa. Sattui niin hyvin, että koirien luottohuoltajalle oli juuri tullut seuraavalle aamupäivälle aika vapaaksi, joten saatiin Mesta oiottua samantien. Muuten se olisikin jonkun ajan päästä ollut aikamoisella juntturalla.


Päästiin vielä parin viikon päästä ottamaan kolmaskin erä ennen koetta kolmikolla minä, Mesta ja lampaat. Ennakko-odotukseni eivät todellakaan olleet korkealla ja harkitsinkin jo tämän viimeisen treenin sekä koko koeosallistumisen perumista, kun sopivasti kuntonyrkkeilyä testatessa loukkasin vasemman käteni ranteenikin, ja lisäksi menin vielä liukastumaan kuralammikossa (kaikkea näköjään voi sattua...) kaatuen komeasti pitkin pituuttani vasemmalle kyljelleni ja olen lonkasta olkapäähän asti selkää myöden ruhjeilla ja varmaan osin revähdyksilläkin, ja näistä johtuen osittain liike- ja toimintakykyrajoitteinen.

Onneksi en jättänyt treenejä väliin, sillä tehtiin meidän tasoon nähden ihan täydellinen ja siisti 1-luokan ratasuoritus! Se sisältää siis lampaiden poisoton häkistä, kuljetusta käännöksineen, laidunnukseen pysähtymisen, lampaan kiinnioton, lauman pysäytyksen ja takaisin häkityksen. Mesta oli kivasti kuulolla, rauhallinen (mutta silti tarvittaessa vauhdikas), käytti työälyä (eikä vain juossut menemään) ja tehtiin oikeasti yhdessä hommia. Jäi aivan tosi hyvä fiilis ja vaikka kokeessa sattuisi menemään miten huonosti, niin tiedän, että kyllä me ainakin joskus on kuitenkin tämä homma osattu kunnialla hoitaa.

Kotimatkalla näkyi kaksoissateenkaari. Toivottavasti se ennustaa hyvää.

maanantai 22. heinäkuuta 2019

Kepkepkep - pujottelutreeniä

Tajusin tuossa talven mittaan, että Mestahan täyttää maaliskuulla hyvänenaika jo kuusi vuotta ja alkaa kääntyä koirasta parhaimmassa iässä kohti vanhenemista. Eihän lapinkoira sinänsä nyt ole kuusi- tai seitsemän- tai kahdeksanvuotiaanakaan vielä vanha, mutta fyysisesti raskaiden harrastusten järkevyyteen se ikä niilläkin vähitellen alkaa vaikuttamaan. Esimerkiksi jo pennusta asti yksi tuleva kisalajiajatus Mestalle on ollut agility, mutta kohta alkaa olla turha sitäkään enää kisatavoitteellisesti harrastamaan, jos ei hetikohtapian tee asialle jotain. Sama palveluskoiralajien kanssa - en tiedä jaksanko sitä käyttövalioitumis ykköstulosta hakukokeista enää yrittää, mutta ainakin jälkikokeissa ja mahdollisesti etsintäkokeessakin on ollut ajatusta kisata, mutta pitäisiköhän kenties tehdä asialle jotain muutakin kuin vain ajatella sitä.

Agilityhän on sillä tavalla hyvällä mallilla, että parin ensimmäisen vuoden aikana sitä on sen verran paljon harjoiteltu, että kisavalmishan Mesta on jo jokusen vuoden muutoin ollut, jos joku vain olisi opettanut sille vielä keinun ja kepitkin ihan varmaksi asti. Meneehän se ne molemmat avustettuna, mutta en haluaisi kisatilanteeseen kuitenkaan viedä vielä hieman epävarmoille esteille ja tehdä sitten sen seurauksena mahdollisesti hallaa jo aikaansaadulle motivaatiolle ja osaamiselle.

Yrityksenä aktivoida itseäni tilasin Kärkkäisen verkkokaupasta (linkki) muoviset, taittorunkoiset agilitykepit puolikkaana settinä (eli 6kpl keppejä). Lumiseen aikaan treenattiinkin aika ahkerasti ihan sisätiloissa käytävämaton päällä, jossa toki luonnollisesti treeni oli aika rajoittunutta. Mesta tajusi nopsaan läpijuoksemisen idean ja varsinkin ees-taas-treeni heitetyillä nameilla oli sen mielestä tosi hauskaa. Mestahan on kyllä aiemmin mennyt ihan normikeppejäkin 12 sarjana, mutta halusin laskea lähtötasoa ja katsoa, mitä näillä kujakepeillä saataisiin aikaan (toivonmukaan sujuva, itsenäinen pujottelu). Sen verran nämä kepit muuten poikkeavat kuvauksesta ja virallisista mitoista, että keppien väli suoraan vedettynä ei ole 60cm, vaan tuo mitta on kepin keskikohdasta seuraavan kepin keskikohtaan, mutta en usko sillä olevan mitään merkitystä harjoittelun kannalta verrattuna kisamittaiseen pujotteluun, kun ero kuitenkin on niin pieni.

Tulleella paketilla piti koirien toki hieman temppuilla ennen avaamista.

Kepit ovat kätevässä kantokassissa, jossa niitä on tarvittaessa helppo kuljettaa mukana.

Pientä alkutestausta, Lumes piti visusti kiinni luustaan, jottei Mesta vahingossakaan vain saa sitä.

Kujakepeillä koira opetetaan ensin juoksemaan keskeltä läpi. Keppejä suoristetaan vähitellen kohti oikeaa muotoa, jolloin pujottelun fyysinenkin puoli tulee mukaan.

Keväällä tuli aika pitkä tauko keppitreeniin, kunnes tajusin huhtikuun tienoilla, että maahan on jo sula ja kepit voisi sitä myöden iskeä nyt pihamaalle. Siinä niitä onkin tullut harjoiteltua säännöllisen epäsäännöllisesti, kun voi helposti ihan ohimennessäänkin tehdä pari sarjaa. Tehtiin paljon sisältä tuttua ees-taas-pujottelua, jossa olin seisomassa keppien jommassa kummassa päässä ja Mesta pujotteli vuoroin minua vastaan ja vuoroin minusta poispäin, ja aina Mestan ollessa menossa viimeisen välin kohdalla, heitin sille lelun kauemmas eteen, jonka napattuaan se tuli pujotteluun toiseen suuntaan (lelu suussaan), heitin lelun jne. Samaa tehtiin myös namien kanssa. Tällä tyylillä pujotteluun lähestymisineen sai kivasti vauhtia, paljon toistoja nopeaan tahtiin ja ennenkaikkea homma oli Mestan mielestä hauska leikki.

Pääsääntöisesti läpijuoksut onnistuivat aina, mutta välillä tuli ihan ihmeellisiä pujottelun aloituksia, joissa syöksyttiin vaan johonkin kohtaan keppejä. Ihan kuin ei yhtäkkiä vain olisi tajunnut, että niitä on pari vielä siinä taaempanakin. Vähänkin viistot lähestymiset olivat tosi vaikeita, kun yritin niitäkin ottaa treeniin mukaan, että opetellaan heti nekin. Aika pian luovutin viistojen lähestymisien kanssa päättäen, että kunhan nyt edes suorat lähestymiset onnistuisi aina ja päästäisiin vetämään keppipohjaa pidemmäksi -> läpijuoksun sijaan homma alkaa muistuttaa jo pujottelua. No ei ne suoratkaan tulot kepeille joka kerralla ottaneet onnistuakseen, mutta vedin silti vähitellen suoremmaksi (ja laitoin hyppyesteen toiseen päähän keppejä), kun eikö sitä ole se joku ohje, että kun uusi juttu onnistuu yhdeksän kertaa kymmenestä, niin voi siirtyä seuraavaan vaiheeseen (ja toistoja per vaihe kuitenkin oli jo reilusti yli sata). Sama epämääräisyys aloituksissa jatkui, suurin osa just hienosti, mutta sitten välillä ihan ihmeesti sujahdetaan jostain kolmannesta keppivälistä sisään. Jouduin myös jättämään lelunheittopalkkauksen pois ja siirtymään pelkkiin nameihin, kun Mesta alkoi taas pitkästä aikaa näkemään eteensä lentävät lelut sillä tavalla, että ne osuvat siihen (vaikka oikeasti eivät siis ole lähelläkään osua), jonka seurauksena vingahtaa ja väistää lelua, joka luonnollisesti laimentaa lelupalkkauksen iloa.

Lumekselle olen opettanut pujottelun verkkokepeillä (sillä Mestallekin nuorena tein alkuja) ja muistelisin, että aika sujuvasti oppi meni perille, vaikka ei treenimäärät mitään suurensuuria senkään kanssa olleet. Mestan kanssa ei nyt vaan jotenkin tunnu edistyvän uudelleenopetuksesta huolimatta ja tuntuu, että ollaan edelleen ihan samassa lähtöpisteessä kuin aiemminkin. Onnistuu ja sitten ei taas onnistu. Joko Mesta on tässä taidossa hitaampi oppimaan kuin Lumes, vaikka onkin muutoin oikein välkky, tai opetan sitä huonommin, tai sitten se on ihan normaalia, että virheitä tulee välillä ihan omituisiin paikkoihin pitkänkin aikaa opetusvaiheessa, vaikka ei Lumeksella tullutkaan, tai sitten pujottelun täydellisen suorituksen oppiminen on Mestalle mahdottomuus toisen silmän syvyysnäkörajoitteen takia ja se ei välillä vain jotenkin hahmota ensimmäistä eikä aina toistakaan keppiä. Olisikin niin helppoa, kun tietäisi, että mistä johtuu, ja jos johtuu näöstä, niin voisi lopettaa turhan treenaamisen, jossa ei koskaan tule valmista. Nyt ei auta kuin miettiä, että vedänkö taas uudestaan vaatimustasoa alemmas ja yritän olla huolellisempi, vai jatkaako tästä vaiheesta, mihin ollaan päästy ja pysyä siinä niin kauan, että homma rulaa. Ehkä vaan aloitan alusta vielä kerran ja jos ei edelleenkään onnaa, niin edistymättömyyden syy voisi mahdollisesti silloin olla siinä silmäviassa.

Ulkonakin jatkettiin alkuun läpijuoksulla, mutta pidemmälle vedettynä kuin sisällä.

Palkkalelut on parasta!

Edellinen lelu tippuu suusta syöksyttäessä uuteen leluun kiinni.

Kumpikin koira on aina läsnä ihan sama mitä treenataan, osaavat erottaa kumman vuoro tehdä ja odottava hengailee laitamilla.