perjantai 20. huhtikuuta 2018

Täydellinen talvipäivä

Mennyt talvi oli mukavan luminen ja myös lämpötilaltaan enimmän aikaa mukavasti pakkasen puolella, joka piti yllä kauniisti kuuraantuneita ja lumeentuneita puitakin. Tammikuulle osui muutama jännä päivä, jolloin taivas oli yhtä lumivalkoinen kuin maa, ja yhtenä näistä päivistä ehdin ulos koiria kuvailemaan juuri ennen illan hämärtymistä. Tuli tämän kerran nyt nimettyä koiratkin kuviin, vaikka en yleensä ole sitä tehnyt, mutta joskus voi olla ihan hyvä tehdäkin jotain sellaista, jota ei tavallisesti tule tehtyä.

Lumes edellä, Mesta perässä

Lumes

Mesta

Mesta

Mesta

Lumes

vas. Lumes, oik. Mesta

Lumes

Lumes

Lumes

Mesta

Mesta

Mesta

vas. Mesta, oik. Lumes

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Koirajoogaa

Nämä Mestan rennosti vartioimat joululahjapaketit on päällystetty uudelleenkäyttämällä aiempina vuosina meille tulleiden lahjojen kääreitä ja nauhoja.

Uusiokäytön vuoksi meillä yleensä avataankin kaikki lahjapaketit siististi, mutta viime jouluna Lumes sai avata yhden, selvästi koirillekin osoitetun paketin.

Kääreiden sisältä paljastui suklaata (Lumes kyllä meinasi, että se lahja on nimenomaan hänelle) ja...

...Koirajoogaa-kirja!

Koirajoogaa-kirjassa on paljon potentiaalia ja toisenlaisesta näkökulmasta tehtynä se olisikin ollut mainio johdatus aiheeseen. Valitettavasti se on kuitenkin kirjoitettu amerikkalaiseen hömppätyyliin, vaikka samalla vaivalla siitä tosiaan olisi saanut tehtyä myös asiapitoisen, hyödyllisen opuksen. Johdantosanoista jo käykin selville kirjan näkökanta aiheeseen: "Niin kauan kuin on ollut koiria maailmassa, ne ovat jooganneet. Se ei ole salaisuus: Kuka tahansa, joka on viettänyt aikaa koiran kanssa, on todennäköisesti päässyt näkemään ikiaikaisen koirajoogan eli doogan harjoittamista. Moni ihminen ei kuitenkaan tunnista doogaa vaan luulee, että koira vain raapii itseään tai ajattelee seuraavaa ateriaa." Kirjassa esitellään siis erilaisia dooga-asentoja, mutta ideana on vain ihmisen "opiskella" kirja läpi (ja huvittua mukahauskoista teksteistä) ja sitten tarkkailla, että mitä dooga-juttuja se oma doogi tekee. Pientä yritystä osallistavuuteen sentään on, muutaman doogauksen yhteydestä löytyy ihmisversio dooga-asennosta.

Toki voisi olla tavallaan mielenkiintoista tarkkailla omaa koiraa sillä silmällä, että milloin se sattuu tekemään ihan itsestään jotakin kirjassa koirajoogaksi luokiteltua. Oman koiran havannointi onkin toki sinänsä ihan tärkeää, jotta osaa myös huomata poikkeavuudet sen normaalissa käytöksessä, mutta itseäni kirjan tarjoama passiivinen ote koirajooga-aiheeseen ei innostanut - ottaen vielä huomioon senkin, että osa teksteistä on ihan hatusta heitettyjä vailla mitään totuusperää. Vai mitä mieltä olette esim. tästä: "Aluksi Pi (mallikuvassa oleva koira) venyttää kieltään ja tukkii sen avulla oikean sieraimensa. Sitten se vetää hitaasti keuhkot täyteen ilmaa vasemman sieraimen kautta. Sisäänhengityksen jälkeen se peittää kielellään vasemman sieraimen ja hengittää rauhallisesti ulos nyt avoimena olevan oikean sieraimen kautta." Tai tästä: "Sitten se (koira) palaa normaaliin hengitykseen ja alkaa ääneti toistaa lauseita: "Olen onnellinen. Olen terve. Olen turvassa. Elän rauhassa." Makustellen joka sanaa se toistaa lauseita itselleen rytmissä, jonka se tuntee miellyttäväksi. Sitten se kohdistaa samat lauseet muille olennoille: ensin ihmistoverilleen, jota se rakastaa, sitten naapurin koiralle, jota kohtaan sillä on varsin neutraalit tunteet, ja lopuksi oravalle, jota se vihaa niskavillojaan myöten. "Ole onnellinen. Ole terve. Ole..."

Päätin kuitenkin soveltaa kirjan juttuja aktiivisemmalla otteella sillä tavoin, kuin aiheen itse ajattelen, sillä kuten varmaan jo joskus aiemminkin on käynyt ilmi, pidän kaikista tällaisista temppuilua sivuavien juttujen tekemisestä koirien kanssa. Otatinkin tammikuussa Lucan emännällä pikaiset tästä lähdettiin-kuvat Lumeksen koirajoogauksesta niiltä osin, kuin kirjan doogaukset katsoin toteuttamiskelpoisiksi. Saatuamme nyt kirjan takaisin lainasta Nikken ja Pojun emännältä, alamme harjoittelemaan näitä dooga-asentoja, jos niitä nyt enää siksi voi kutsua, kun "hengellinen puoli" jätetään pois. Myöhemmin olisi tarkoitus ottaa verrokkikuvia ehkä vähän joogamaisemmassakin ympäristössä, ja siten nähdä, onko kehitystä tapahtunut. Kuvien yhteydessä olevat koirien jooga-asentojen nimet ovat suoraan kirjasta, lyhyet selostukset niistä koostin itse kirjan tekstien pohjilta.

Olisi hauska nähdä myös teidän muiden koiria näissä samoissa dooga-asennoissa, joten ilmoitelkaa, mikäli innostutte ottamaan samanlaisen kuvasarjan omista koiristanne. :)

Vuoriasento
Vuoriasento on voimakas, vakaa asento, jossa koira seisoo ryhdikkäästi pää pystyssä. Koiran tassut ovat tukevasti maata vasten ja sen paino on jakautunut takaisesti jokaisen tassun viidelle anturalle.


Alaspäin katsova koira
Alaspäin katsova koira-asento on kuin valtava kokovartalohaukotus, joka venyttää erityisesti koiran selkää ja etuosan lihaksistoa. Asento vaatii sekä voimaa että notkeutta, ja se tunnetaan "tule leikkimään" viestistään. Alaspäin katsova koira-asennon voi suorittaa pitäen kyynärpäät joko maassa tai ilmassa. Myös leuka, rinta, polvet-doogauksessa tehdään tämä sama kumarrus, mutta vaihtoehtona on suoraan ns. sfinksiasentoon eli ryhdikkääseen makuuasentoon etuosa edellä laskeutuminen.



Tassut ylöspäin-asento
Tassut ylöspäin-asennossa koira seisoo takajaloillaan tukevasti maassa ja kurottaa etutassunsa ylöspäin. Se nostaa päätään pitäen selän mahdollisimman suorana. Asennon täydellinen suorittaminen vaatii vahvaa lihaksistoa ja hyvää tasapainoa.


Soturi
Erilaiset seisoma-asennot kehittävät koiran ryhdikkyyttä ja tasapainoa sekä lisäävät koiran tietoisuutta kehostaan. Soturiasento aloitetaan tukevasta vuoriasennosta, josta koira nostaa toista etujalkaansa ja venyttää sitä eteenpäin. Säännöllisellä harjoittelulla saavutetaan vakaa ja pitkäkestoinen seisonta soturityyliin.


Pentuasento
Pentuasennossa koiran on tarkoitus olla levollinen ja rento, mutta kuitenkin keskittynyt. Takajalat ovat kehon alla, etujalat suoriksi eteenpäin ojentautuneina, ja pää laskeutuu niiden väliin. Etujalkojen levittäminen hieman haralleen syventää pentuasennon olemusta.


Veneasento
 Koiran notkeutta ja vartalonhallintaa koetellaan veneasennossa, jokainen itselleen sopivalla vaativuusasteella. Veneasennon kuuluu olla lupsakka ja rento, jotta koiran olisi mukava olla siinä pidemmänkin aikaa. Täydellisessä veneasennossa koiran vartaloon ei tule kierrettä vaan vatsapuoli on kokonaan kohti taivasta. Asennosta voidaan käyttää myös nimeä onnellinen pentu, jolloin harjoitusta voidaan tehostaa vielä jalkojen heiluttelulla.


Kobra
Kobra-asento alkaa tukevasta ja ryhdikkäästä makuuasennosta, jossa koira taivuttaa päätään taaksepäin kuonon kohotessa samalla ylöspäin. Kobra-asento venyttää erityisesti kaulan etuosaa.


Kierto paikalla
Kiertoliikkeessä koira kääntää päätään kohti kylkeä ja säilyttää asennon hetkisen aikaa. Kierto suoritetaan sekä oikealle että vasemmalle puolelle, samalla koira keskittyy pitämään muun osan kroppaansa paikoillaan. Liike venyttää sopivasti koiran kaulaa ja kylkiä.


Hartioiden avaus
Hartioiden avaus suoritetaan tukevasta istuma-asennosta nostamalla vuoroin kumpaakin etujalkaa niin korkealle ylöspäin kuin mahdollista. Liike kohentaa ryhtiä ja helpottaa rintakehän jännityksiä.


Lootusasento
Lootusasento on yhdistelmä keskittymistä ja kehonhallintaa, joita molempia tarvitaan etujalkojen ristiin asettamisessa ja asennon säilyttämisessä. Vaihtamalla välillä tassua, jolla lootusasento aloitetaan, varmistetaan kehonhallinnan tasapuolinen kehittyminen. On aika unohtaa laulunsanat "lootusasentoon liian levoton mä oon", sillä tekemällä oppii.


Ruumisasento
Ruumisasennossa koira loikoilee ja lopettaa kaikenlaisen henkisen ja ruumiillisen ponnistelun. Koira voi pitää silmiään kiinni, mutta se ei nuku, vaan on rauhallinen ja tietoinen. Asento on koiralle luonnollinen ja mukava, siinä saavuttaa täyden rentouden. Ruumisasennosta noustaan ylös rauhallisesti äkkinäisiä liikkeitä välttäen.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Koko vuoden namit

"Koirat saivat jouluviikolla lähetyksen DreamPetStoren Koirapalvelu Origosta. Kymmenen kappaleen Naturis Fresh Meat Kana-laatikosta riittää niille nameja paloiteltaviksi mahdollisesti jopa koko tulevaksi vuodeksi."

Yllä olevat pari lausetta kirjoitin joulukuulla. Olin hyvässä uskossa, että Naturis-pötköt kuluisivat noin pötkö per kuukausi tahdissa. Miten väärässä olinkaan. Tänään pilkoin palasiksi ja purkitin jääkaappiin ja pakastimeen jo seitsemännen pötkön. Todellisuus ei ihan vastannutkaan suunnitelmia, kun namien kulutus paljastuikin kahteen pötköön per kuukausi. Eikä näitä ole edes syöneet molemmat koirat pääasiallisesti, vain Mesta, kun Lumes on pystynyt antamaan muitakin nameja. Mitenhän tässä nyt näin kävi? Kohta joutuu tekemään uuden Naturis-tilauksen.

Uudestikäytettävät namipussukat olivat loppuneet ja osa koirien omista rasioistakin ties missä, joten tuli säilöttyä nameja vähän monenlaisiin purnukoihin.

Pötköt nameiksi pilkottuani huomasin lattialla lojuvan nännikumin (juttu, mikä laitetaan lehmän utareisiin lypsäessä) ja päätin pitää koirille pienen aktivointihetken. Kumpikin sai muutaman kerran värkätä Naturis-palasen ulos nännikumista ja siinä vierähtäkin mukavasti tovi jos toinenkin. Ei aivan helppo nakki, kun namit olivat juuri sopivasti riittävän suurina palasina, etteivät heti putoa pois. Samaa namipiilotusta olen tehnyt koirille myös niihin pidemmän mallisiin nännikumeihin, joita meiltä löytyykin jotain kymmenen kappaletta. Nämä ovat kaikki aidossa lypsytyössä käytettyjä, joten sisältävät koirien nenään (ja suuhun?) mukavat aromit.





maanantai 2. huhtikuuta 2018

Tanssittaisiinko ripaskaa?

Tuli vastaan vanha kirjoitukseni lauantailta 3. maaliskuuta 2012. Tekstissä mainittu Allu on siis ensimmäinen suomenlapinkoirani, joka eli 1999-2013, alla kuva Allusta.


Allu on ollut koko nuoruutensa melko valikoiva syömistensä suhteen. Oma kuivaruoka sille on aina kelvannut, mutta sitäkin se on syönyt säästeliäästi ja ruokaa on voinut pitää sillä aina kipossa valmiina ja Allu on käynyt halutessaan syömässä haluamansa määrän. Varastelutaipumuksia sillä ei ole ollut ollenkaan, ei edes silloin, kun oikein tyrkyllä oli jotain Allunkin mielestä herkullista. Olohuoneessa on ollut sohvapöydälle jääneenä vaikka mitä syömisiä ja kerran oli unohtunut keittiön roskakaappi auki ja roskiksessa päällimmäisenä lounaana olleiden broilerinkoipien rippeet, jotka olivat säilyneet aivan koskemattomina Allun ollessa yksin kotona.

Muutama vuosi sitten tilanne muuttui ja Allu alkoi syömään kaiken ruokansa kerralla, joten sille tuli säännöstellyt ruokailut kahdesti päivässä. Vähitellen Allu alkoi yksinollessaan napsia keittiön tasoilta reinoilla olevia leipiä yms. ja myös söi ne. Samaan aikaan Allun ruokahalu alkoi kasvaa, vai pitäisikö sanoa, että sillä alkoi olla nälkä useammin kuin oli ruokaa tarjolla, ja tämä johti ruokien varastelun lisääntymiseen. Siinä vaiheessa oli pakko alkaa kiinnittämään huomiota siihen, ettei keittiön tasoille jäänyt mitään syötävää Allun ulottuville, sillä 50 senttinenkin koira ylettää nähtävästi hyvin kurottamaan lattialta ainakin puoleen väliin asti tasoa. Koska kenenkään muisti ei ole 100 prosenttinen ja tilanne oli meille uusi, aina ei tasoja muistanut lähtiessään tyhjentää ja Allu oli sitten omine lupinensa käynyt haukkaamassa pientä välipalaa. Nykyään Allu ei juuri mitään muuta ajattelekaan kuin ruokaa, ja sille kelpaakin syötäväksi melkein mikä tahansa, esimerkiksi omenatkin ovat tulleet maistelluiksi, mutta mandariinit sentään eivät kelvanneet.

Kaupassa käytyäni minulla on tapana jättää tasolle odottamaan sellaiset kuivaelintarvikkeet, jotka kaadan alkuperäispakkauksistaan säilytysrasioihin. Keskiviikkoiltaisen kauppareissun jälkeen tasolle jäi tyhjentämistä odottamaan useampikin ruokatuote, joista osan laitoin illemmalla sinne minne kuuluvatkin, mutta kahden makaronipussin ja kaakaotäyttöpakkauksen jätin vielä ajatuksena laitella ne aamulla rasioihinsa. Kaakaota ajattelin oikein erikseen, että se olisi tärkeää muistaa ottaa pois tasolta, sillä sen syömisestä voi olla jo muutakin haittaa kuin pelkkä harmitys. No, niinhän siinä kuitenkin kävi, että aamu tuli ja meni ja tasolla oli edelleenkin 800g tummaa makaronia ja 1kg kaakaota. Illalla jäljellä oli enää 400g makaronia (molemmat pussit lattialla avattuina, toisesta syöty lähes kaikki, toisesta hieman, syömättömät makaroonit olivat pusseissa) ja 800g kaakaota. Se puuttuva 200g oli levitettynä pitkin mattoa ja ehkä osa syötykin. Syyllisestä ja syöjästä ei ollut täyttä varmuutta, sillä Lumes, joka normaalisti on yksinolot toisella puolella asuntoa verkon takana, olikin Allun puolella asuntoa Allun ollessa käydyn avaamassa verkkoportin. Aika varma olin kuitenkin Allun osuudesta, sillä se menee Lumeksen puolelle vain ahdistuneena (näin on käynyt aiemmin kahdesti Allun pitäessä palovaroittimen patterien virranvähenemisen varoitusääntä epämiellyttävänä), ja jos on syönyt 400g makaronia ja maistellut kaakaota, olo on todennäköisesti ollut hyvinkin ahdistunut.

Allu vaikutti olevan ihan ok, mitä nyt joi ihan valtavasti, joka oli ymmärrettävää. Oksettamaan en sitä alkanut, sillä syömiset olivat todennäköisesti tapahtuneet jo useampi tunti sitten. Aamuyöllä viideltä kuitenkin heräsin Allun valtavaan läähätykseen ja kävin päästämässä sen ulos, jossa sitten ns. ripuli lensi, ja josta seurasi pesulla käynti Allun tuuheiden housukarvojen "kuraannuttua". Suihkuttelua Allu inhoaa yli kaiken, mutta pakko mikä pakko. Aamulenkin jälkeen kylpyhuone pesuineen kutsui jälleen enkä oikein mielelläni lähtenyt töihin, mutta toivoin mahan sekaisuuden olevan ohi.

Töissä löin pääni matalaan ovenkarmiin niin kovasti, etten muista koskaan ennen päähäni sattuneen niin paljon. Loppupäiväksi kolahduksen seurauksena tulikin sitten mukavasti päänsärky ja silmäsärky. Tulin kotiin pää kipeänä, silmät kipeänä, vatsa ruokaa huutaen ja ajatuksena haukata äkkiä kupillinen muroja ja lähteä sitten koirien kanssa pitkälle lenkille, joka tekisi Allullekin hyvää edellisen päivän ahmimisten jälkeen, ja toivoin päänsärynkin hellittävän samalla. Avatessani kotioven, oli Allu tuttuun tapaan vastassa ja ehdin jo huokausta helpotuksesta, että kaikki oli kotona kunnossa. Astuin peremmälle ja päätin varmuudeksi pari kertaa nuuhkaista ilmaa, joka paljastikin, ettei ihan kaikki ollutkaan kunnoosa. Kurkistin keittiöön ja viimeisetkin hyväntuulenrippeeni kaikkosivat - koko keittiä ripulia täynnä.

Syömisen ja lenkillelähtemisen sijaan tulikin sitten käytettyä se ilta koiran ja kodin siivoamiseen. Ensin koirat pikaisesti käymään ulkona. Sitten Allu pesulle. Sitten ulko-ovi ja keittiön ikkuna auki. Sitten keittiössä olleet koirien lelut vessaan pesua odottamaan. Sitten ympäriinsä ripuloitu keittiönmatto rullalle ja ulos odottamaan maanantaita ja pesulaan pääsyä (jesh, paljonkohan sekin tulee maksamaan, mutta itse en tosiaankaan ala niitä ripuleja matosta pesemään). Sitten keittiönlattialta suurimmat ripulit paperilla vessanpönttöön. Sitten samaisen lattian pesu useampaan kertaan. Sitten muualta asunnosta Allun housukarvoista tippuneiden ripulitippojen pesu. Sitten eteisenmaton pesu, jossa siis siinäkin oli yhdet ripulit, keittiöön ei kai ollut Allun mielestä enää mahtunut enempää. Sitten sängyltä (jonne Allu oli käynyt oksentamassa) päiväpeitto, viltti, pussilakat ja kaksi peittoa pesukoneeseen (yhteensä siis kolme koneellista pyykkiä) ja siellä käytyä ne samat kuivamaan. Sitten ulko-ovi kiinni. Sitten pesin ne vessassa odottaneet lelut. Sitten laitoin ikkunankin kiinni. Ja sitten ei tainnutkaan olla enää muuta, joten otin murokulhon eteeni, istahdin television ääreen enkä evääni liikauttanut melkein koko loppuiltana.

Että ei sen kummempi päivä.

lauantai 31. maaliskuuta 2018

Lankalauantai

Meilläpäin ei virvota palmusunnuntaina vaan trullitellaan lankalauantaina. Aiempina vuosina tässä meillä on käynyt trulleja iltapäiväpainotteisesti, joten yllätys oli suuri herätä tänään klo 10.15 Lumeksen murahduksiin ja tajuta, että ovella jo koputtelee joku. Olin aivan laskenut siihen varaan, ettei niitä ennen puoltapäivää tänäkään vuonna näy, mutta aamuvirkkuja olivat tänä vuonna, kun seuraavatkin tulivat jo klo 10.40. Ensimmäisestä porukasta en ehtinyt ovelle asti päästyäni nähdä kuin katoavat selät polkupyörien kyydissä, mutta tämä nelikko olikin yritteliäs ja tulivat uudelleen klo 13.20. Propsit heille, jos olivat oikeasti kolme tuntia pyöräilleet pitkin kyliä talosta taloon. Vähän näissä isommissa pojissa kyllä itsekseni moitin sitä, että pukeutumiseen ei ole panostettu laisinkaan, mutta toisaalta - voisipa sitä huonompiakin ajanviettotapoja olla kuin käydä kerran vuodessa karkkeja kerjäämässä.


Monet trullittelijat pihistelevät virpomisoksienjaossa, kun ovelle saattaa tulla neljäkin tyyppiä kerralla ja oksia annetaan kuitenkin vain yksi. Kyllä sen nyt ihan trullittelun perusteisiin pitäisi kuulua, että jokainen, joka karkkia haluaa, niin myös vitsankin antaa. Olenkin itse alkanut pyytämään sen vitsan kaikilta, jos niitä kädessä kimput ovat, enkä tyydy vain siiheen ainokaiseen oksaan. Tosin kyllä sitten palkitsenkin runsaammin ne, joilta kaikilta saan sen oksan, ja kitsastelijoille tulee vain pienet karkit kullekin. Tekisi kyllä kovasti mieli vielä perustella perään, että miksi karkkisaalis on runsas/vähäinen, jotta syy-seuraussuhde kävisi ilmi, mutta olen kuitenkin jättänyt sen väliin. Ehkä vielä joku päivä sen teen, tai sitten voisi vaikka kysäistä pettyneiltä ilmeiltä, että jos haluatte enemmän karkkia, niin antakaa lisää niitä vitsoja kiitos...


Seuraava virpomisloru löytyy kirjasta Tontun Vuosi ja sen sanotaan olevan karjalaista tyyliä. Itse olen lapsena käyttänyt ja myös täällä meidän nykyisillä suunnilla kuullut käytettävän vain lyhyempää versiota, jossa pelkistetysti virvotaan ja varvotaan tuoretta tervettä tulevaa vuotta ja luvataan vitsa sulle jos palkka tulee mulle. 

Virvon varvon viisahasti,
taputtelen taitavasti.
Munan eestä muksuttelen,
rahan eestä raksuttelen.
Isännälle ison mahan,
emännälle pyöreen pyllyn.
Tuoreeks terveeks tulevaks vuotta!
Vitsa siul, muna miul!


Nettikeskustelujen perusteella osa koiranomistajista ei tykkää virpojista, koska ovella lappaa porukkaa ja koirat hermostuvat. Itse taas koen sen nimenomaan mukavana ja opettavaisena koirien kannalta, koska meillä normaalisti käy niin harvoin väkeä, että koirille tekee oikein hyvää kerran vuodessa kuulla monta ovikoputusta ja olla vieläpä pääsemättä tekemisiin niiden koputtelijoiden kanssa minun asioidessani oven ulkopuolella. En laittaisi yhtään pahitteeksi, vaikka meillä kävisi trulleja tuplasti tai triplasti enemmänkin, mielelläni maksaisin karkkikorvausta lapsille näistä koirien opetustuokioista. Ensi vuonna lehteen ilmoitus: "Trullittelijoita kaivataan, karkkipalkka - sen suurempi, mitä enemmän vitsoja annatte!"


Höyhenet tuntuvat valitettavasti edelleenkin olevan suosituin koriste virpomisoksiin. Ongelmahan niissä on se, että koristehöyhenten alkuperää on mahdoton jäljittää. Näin ollen höyheniä ostaessaan ei voi tietää, ovatko höyhenet peräisin lihatuotannon sivutuotteena kuolleilta linnuilta vai nypitäänkö ne irti eläviltä linnuilta. Tästä aiheestahan on joskus ollut kohua untuvapeittojen ja -takkien kohdalla, jolloin niiden valmistajat ovat joutuneet alkaa selvittämään asioita, mutta koristehöyhenten alkuperään ihmisillä ei vielä ole riittävästi kiinnostusta. Kuten näistä meillekin saapuneista oksista näkyy, vaihtoehtoisiakin koristelutapoja on, jos niitä halutaan käyttää.

Loppukevennyksenä aiheeseen vielä behind the scenes-kuva Neidin pääsiäiskuvauksista.

lauantai 24. maaliskuuta 2018

Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään


Mesta on siitä vähän hassu koira, että sen mielestä vapaana lenkkeilykin on tylsää. Se kyllä osan lenkistä juoksentelee ja tutkailee "kuten normaalit koirat", mutta aina jossain kohtaa se tylsistyy ja järjestää itselleen tekemistä. Metsässä näitä tilanteita ovat heti irtipääseminen jälkeen, pitää hakea joku risu jostain, juosta sen kanssa ja pätkiä palasiksi minua odottaessa. Alkutouhotuksien jälkeen se juoksentelee itsekseenkin, mutta jossain vaiheessa taas alkaa etsiä jotain aktiviteettia oksien muodossa. Joka vuosi Mestan kanssa olen miettinyt, että mikä olisi sellainen lelu, jota olisi helppo kantaa lenkeillä mukana ja antaa Mestalle keppien tilalle silloin, kun pelkkä vapaana oleminen ei riitä. En ole keksinyt, joten talvisin se on saanut leikkiä lapasillani, joskaan niitäkään ei joka kelillä tee mieli kädestään sille antaa, ja muutoin se on sitten värkännyt niiden keppien kanssa.


Alkuvuodesta koin ahaa-elämyksen antaessani koirille ulos etupihan leikkeihin köyden, jonka sain joskus vuosia sitten Lumeksen vepe-harjoituksia varten. Köysihän olisi helppo heittää olan yli, joten se kulkisi vaivatta mukana, sekä se on niin pitkä ja näkyvä, ettei huku metsään, vaikka Mesta sattuisi jättämään sen jonnekin. Tämän huippuidean seurauksena köysi lähtikin metsälenkeille mukaan aina, kun vain muistin sen matkaan ottaa. Mestankin mielestä lenkkeilystä tuli monta kertaa aiempaa mukavampaa, kun minun ei enää tarvinnut rajoittaa sen keppitouhuja, vaan se sai rellestää köyden kanssa niin paljon kuin vain halusi. Ja Mestahan halusi! Se touhuilee köyden kanssa vähintään puoli tuntia per metsälenkki. Juoksee, tiputtelee, noukkii, kaapii, kieriskelee päällä, esittelee minulle, esittelee Lumekselle, heittelee ilmaan, raahaa perässään, kiskoo minun kanssa, juoksee minua pakoon jne. Vapaana lenkkeilyn mielekkyys Mestalla tuplaantui, enää ei ole ollenkaan tylsää ja mikä parasta, nyt säästyvät myös lapaseni koiranhampailta, ei tarvitse pelätä keppileikkien riskejä + Mesta ei hypi Lumeksen päälle saadessaan kantaa jotain.


Reilu viikko siitä, kun olin käyttänyt Mestan silmälääkärillä pienentyneen pupillin takia ja lääkäri kertoi myös syvyysnäön puuttuvan siitä silmästä, jätin kerran ottamatta köyden mukaan metsään, koska tarkoitus oli kiertää vain ihan pieni lenkki. Päästin Mestan irti heti päästyämme metsän puolelle ja Mesta alkoi samantien karsia männyntaimea oksista. Pyysin sen käymään luonani, vapautin, ja Mesta meni suoraan sen saman männyntaimen luo, avasi suunsa tarratakseen sen runkoon kiinni, mutta silmä osui terävään katkaistun oksan päähän ja Mesta vingahti. Käskin Mestan takaisin ja tirkistelin sen silmää näkyvän vaurion varalta. Olin näkevinäni jonkin pienen pisteen, jota silmässä ei kyllä aiemmin ole ollut, joten palattiinkin sitten heti kotiin ja taskulampun valossa tarkastin silmän uudelleen ja kyllä vain, pieni piste siinä oli. Ei muuta kuin soittoa lääkäriin ja onneksi saimme luvan tulla samantien näyttämään silmää, joten reilu tunti vahingon sattumisesta Mesta oli jo lääkärin tutkittavana.


Sattui niin hyvin, että työvuorossa oleva lääkäri oli juuri se silmälääkäri, jolla ollaan Mestan kanssa käytykin. Hän ehtikin jo säikähtää, että oliko Mesta mennyt telomaan sen ainoan terveen silmänsä, mutta onni onnettomuudessa se oli se sama oikea silmä, johon kaikki vaivat tuntuvat muutenkin kerääntyvän. Silmä tutkittiin perusteellisesti poissulkien laajemmat vauriot, mutta onneksi oksanpää oli osunut vain ihan pintakerrokseen ja silmä oli muutoin ehjä. Mesta sai viikon antibioottitipat silmäänsä, jottei haava tulehdu ja aiheuta isompaa vahinkoa. Tästä on nyt kulunut aikaa pari viikkoa ja haava edelleenkin näkyy silmässä, aika näyttää jääkö siihen arpi vai paraneeko kokonaan. Kuvassa nuoli osoittaa tikunreikään, silmän yläosassa näkyy tummanruskeat pigmenttiläiskät, muut vaalennokset ovat useammanlaisia heijastuksia kameran salamasta ja yläosan "viivat" ripsien varjoja.