lauantai 17. helmikuuta 2018

Messari - kotimaisten rotujen esittely

Joulukuun koiramessuilla Kennelliitolla oli kotimaisten rotujen esittelyssä teemana kotimaiset rodut: suomalaiset supersankarit töissä ja vapaa-ajalla. Esittelystä kerrottiin etukäteen näin "Näe kotimaiset rotumme areenalla tositoimissa. Tutustumme niin rotujen alkuperäisiin käyttötarkoituksiin kuin suosittuihin harrastuslajeihin. Tule ja näe, mihin kaikkeen toimintaan sankarimme taipuvat." Niinpä kotimaisten rotujen esittelyissä lauantaina ja sunnuntaina nähtiin agilitaava karjalankarhukoira, rally-tokoileva suomenajokoira, tottisteleva lapinporokoira ja Lumes oltiin pyydetty mukaan tanssivaksi suomenlapinkoiraksi. Esittelyssä toki nähtiin myös kansallisrotumme suomenpystykorvakin sipsuttelemassa areenan halki, "mitään temppuja tekevää" pystykorvaa ei ilmeisesti oltu löydetty paikalle, mutta pystykorva oli kyllä ihan näyttävä vain läpikävelyssäänkin kansallispukuisen emäntänsä kanssa.


Nyt, kun ei tarvinnut yhtään miettiä kisasääntöjä, halusin meille ihan simppelin ohjelman. Kerrankin riittäisi ihan vain se, että tehdään vaan jotain koiratanssin hengessä, täysin vapaat kädet. Halusin meille suomalaisen musan ja valitsin saman Rölli ja metsänhenki-elokuvan biisin kuin mikä oli Lumeksen htm-alokasluokassakin. Ensin suunnittelin vetäväni sen saman ohjelmankin kuin silloin, mutta päädyin kuitenkin muokkaamaan enemmän musan hengen mukaiseksi taka-ajatuksena saada samalla jo alkuun alokasluokan freestyle-ohjelmaa Lumekselle. Pukeutuminen tuotti ongelmia - lähinnä siksi, koska en tehnyt asian eteen mitään - mutta viikkoa ennen messaria satuin käymään Fida-kirppiksellä ja sieltä löysin tossut, turkiskauluksen sekä xs koon säkkikangasmekon, jonka "leikkasin liimasin" suuremmaksi ja hapsuhelmaiseksi. Hotellin vastaanotosta vielä pyysin kamman hiusten takuttamiseen, joskin työntekijä taisi luulla kampaa tarvittavan juuri päinvastaiseen käyttötarkoitukseen.


Areenalla oli kotimaisten rotujen esittelyt sekä lauantaina että sunnuntaina, joten tehtiin siis Lumeksen kanssa tanssikeikat kahteen kertaan. Lumes on valtavan hieno koira siitä, että se ei ole ollenkaan häiriöherkkä ja on vieraissakin paikoissa ihan samanlainen kuin tutuissakin tiloissa. Täällä oli lattiamatossa vielä koiratuoksujen lisäksi runsaat hajutehosteetkin, kun lampaidenpaimennusnäytös oli kumpanakin päivänä juuri ennen kotimaisia rotuja, ja lampaiden jäljiltä areenalla oli papanaa siellä ja papanaa täällä. Toki papanat lakaistiin esitysten välissä pois, mutta hajumaailma oli varmasti koirille hyvin runsas. Messarin "isoja ympyröitä" jännitin itse vähän etukäteen sekä suurempaa yleisön määrää kuin kisoissa koskaan, mutta loppuviimein tämä kuitenkin oli ehkä jopa kivempi juttu kuin kisatilanteet. Tuli sellainen kiva "hei, nää kaikki on tulleet katsomaan meitä-fiilis", vaikka toki ne oli tulleet katsomaan kaikki muitakin, mutta verrattuna kisoihin, joissa lähes kaikki katsojat on itsekin kisaamaan tulleita/talkoolaisia.


Olin Kennelliiton yhteyshenkilölle kertonut, että esitys alkaa, kun nostan vasemman käden ylös, ja tämä tieto oli välitetty äänimiehille. Kävi kuitenkin samoin kuin syksyn lappalaiskoiramestiksessä, että mitään ei tapahdu, vaikka nostan kättä, nostan uudelleen ja uudelleen. Kisoissa kaikki sentään tietävät, että kädennosto tarkoittaa, että musiikin saa laittaa soimaan, mutta täällä tunsin itseni vähän tyhmäksi seisoessani paikoillani aloitusasennossa ja huitoen kädellä ilmaa. Alkoi se musa sitten lopulta onneksi soimaan ja sunnuntaina äänimiehet muistivat olla skarppeina ja musa laitettiin päälle heti, kun merkin annoin. Näissä kotimaisten rotujen esittelyissä oli varattu aikaa 5min/per rotu ja siihen sisältyi juontajan kertoma historiaosuus, esiintymään tulevan koiran esittely sekä se itse esitys. Tästä syystä meidänkin tanssi oli vain ihan lyhyt alle pariminuuttinen. 


Lauantain ja sunnuntain esitykset olivat muutoin samanlaiset, mutta sunnuntailta jätin vastakkain tehdyt sivuaskeleet pois ohjelman lopusta, koska Lumes ei malttanut tehdä niitä kunnolla lauantainakaan. Eihän se kyllä tehnyt paria muutakaan temppu-kategorian juttua siten kuin ne oikeasti olisivat olleet vaan ihan oman versionsa niistä, mutta ne eivät häirinneet samalla lailla. Pitäisi nyt tosissaan alkaa miettiä, miten minun olisi parasta Lumesta ohjata freestyle-liikkeissä sekä  ohjelmaa niiden sijoittelun osalta suunnitella. Temppuja on alunperin opeteltu vain huvin vuoksi ja niiden suorittamiseen liittyy Lumeksella osittain sellainen pelleksi heittäytymisen asenne, joka on saanut minulta vielä usein kannustusta. Meidän molempien pitäisikin opetella temppujentekoon sitä samaa työasennetta, mikä seuraamisessakin on, mutta jos kahdeksan vuotta on jo ehtinyt hullutella, niin ihan äkkiä sitä tasaista mieltä ei taida temppuihin olla näkösällä. Vaikka toisaalta, juuri tuo hupsuttelu on yksi luonteenpiirre, josta Lumeksessa niin kovasti pidän.

Lauantaina mies kuvasi meidän esityksen areenan takahuoneen screeniltä. Olin silloin sitä mieltä, että olisi pitänyt mennä katsomoon kuvaamaan, mutta video olikin tosi kiva, kun areenalla oli useampi kameramies (miehiä ne minun näkemät ainakin olivat) ja kuvakulmat vaihtelivat. Hauska saada yksi tällainenkin muisto niiden omakuvausten lisäksi ja kieltämättä sitten sunnuntaina katsomosta kuvattu video oli vähän pliisu tähän ammattilaisten versioon verrattuna. Yksi "lappalaiskoiraihminen" oli ottanut kuviakin kotimaisista roduista ja hänelle kuuluvatkin kiitokset näistä Lumeksen kuvista. Meidän kameralla ei olisi tässäkään tilassa saanut otettua lähellekään näin hyviä kuvia, joten oli todella mukava yllätys, että jollain kuvia oli ja että niitä sai lainata.

maanantai 12. helmikuuta 2018

Tokotanssi

Lappalaiskoirien rotumestiksen ja Tanskan kisareissun jälkeen ei heti perään olisi huvittanut osallistua kolmansiin kisoihin kuukauden sisään. Laitoin ilmoittautumisen suomenmestaruuksiin kuitenkin menemään solidaarisuudesta muita voittajaluokassa kisaavia htm-koirakoita kohtaan, jottei kävisi samoin kuin vuoden 2016 koiratanssin SM-kisoissa, joissa ei htm-lajissa jaettu virallista SM-titteliä, koska osanottajia oli liian vähän. Koiratanssiharrastajia, ja varsinkaan siellä voittajaluokassa kisaavia, ei ylipäätään ole suurta määrää olemassa ollenkaan, joten jotta SM-kisat saadaan aikaan, olisi jokaisen vähän niin kuin suotavaa niihin osallistua. Tämän vuoksi me Lumeksen kanssa matkasimme yli 350km kisoihin mennen tullen - ja näin pitkä reissu luonnollisesti vielä vaati hotelliyöpymisen siihen päälle, tai oikeastaan siis alle.


Mikäli olisin halunnut pyrkiä parhaaseen mahdolliseen suoritukseen ja näin siis yrittää sijoittua näissä kisoissa, olisin pelannut varman päälle ja esiintynyt vanhalla tutulla kulkuri-ohjelmallamme. Olin kuitenkin inspiroitunut Tanskan kisaajien seuraamisesta niin paljon, että halusin välttämättä tehdä meille uuden ohjelman just nyt. Kolmen htm-sertinkin jo ollessa Lumeksella kasassa, siihenkin pyrkimisen tarve oli jo ohi, ja kun en ollut lähellekään varma, jaksanko ensi vuonna miten treenata ja kisata, niin maajoukkuekarsintakaan ei sillä hetkellä lisännyt motivaatiota, joten totesin olevan aivan sama, millä pisteillä kisoista pois lähdetään. Koska olin lähes koko koiratanssiharrastuksemme ajan haaveillut toko-aiheisesta koiratanssiesityksestä ja kun kisojen alla varmistui, että toko-tarvikkeidenkin käyttö on koiratanssissa ihan sallittua, tein meille parissa viikossa tokotanssin.


Tykkäsin meidän tokotanssista kovasti. Videolta jälkeenpäin sitä katselin moneen kertaan miettien, että onpa se vaan kiva. Erilainen, mutta kiva. Ensimmäistä kertaa muuten tuntui myös kotoisalta olla tanssikehässä eikä tullut sellaista epämukavuusoloa, kuten kaikissa aikaisemmissa kisoissa. Kyllähän minä sen olen tiennyt, etten ole mikään tanssija, mutta kun tykkään enemmän tanssillisista koiratanssiesityksistä, niin olen yrittänyt taipua siihen. Minusta koiratanssi parhaimmillaan on nimenomaan tanssia eikä teatteriesitys, mutta täytynee jatkossa itsekin vain kallistua enemmän sinne teatteriesitysten puoleen ja olla yrittämättä tehdä jotain, joka ei vain luonnistu.


Keskustellessani ennen kisoja Mestan isän omistajan kanssa tästä uudesta ohjelmasta, kerroin ottavani tietoisen riskin tekemällä ohjelman koiratanssin silmin erikoisesta teemavalinnasta. Tämän riskin läsnäolon tiedostaen pidin kuitenkin suunnitelmastani kiinni, koska tämä oli nyt sitä, mitä halusin kokeilla, pisteriskeistä viis. Meidän suorituksen jälkeen, pisteiden ilmestyttyä tulostaululle, selvisi, että ihan samalla tasolla ollaan pisteissä kuin kulkuri-ohjelmallakin, 160,67. Sitä tasaista 160+ on Lumeksen voittajaluokan kisat yleensä olleet. Kisojen lopussa tuloslapuista oli arveltavissa, että ennakkoajatukseni olivat olleet ainakin osin oikeassa, pistejakauma tuomareiden välillä (koiratanssissa on kolme tuomaria) oli 150-176. Tosin, enhän voi tietää, mitä ne kulkuri-ohjelmalla olisivat olleet. Ehkä näissä kisoissa sekin ohjelma olisi jakanut arvioita laajemmalla skaalalla, aivan mahdollista. Eikä tämä tosiaan mikään täydellinen esitys ollut, kehityslistasta tuli pitkä - eli siis kyllä,  aion esittää uudelleenkin tokotanssin, kun nyt kerta alkuun päästiin.


Selkein moka meidän tokotanssissa oli rekvisiitan liian vähäinen käyttö. Siinä tohkeissani pikapikaa ohjelmaa kasatessa unohtui se seikka, että jokaista rekvisiittana olevaa tavaraa pitäisi käyttää useamman kerran, jotta ne tulevat olennaiseksi osaksi esitystä. Tämä korjataan tokotanssin versioon 2.1. Sen lisäksi teen tokotempuista irrallisten temppujen sijaan siirtymiä htm-positioihin (eli eri seuraamispaikkoihin), jolloin tokorekvisiitan pitäisi sulautua paremmin htm:n ideaan. Sitä en tiedä, milloin se kisa on, jossa meidän uusittu tokotanssi nähdään. Olisin voinut muuten innostua sittenkin lähtemään PM-maajoukkuekarsintakisaan, mutta vähän veikkaan, että tänä vuonna ne kaikki keskittyvät eteläiseen Suomeen, joten taitaa jäädä välistä se lähemmäs tuhannen kilometrin reissu. Mutta mistä olen iloisin? No Lumeksesta tietenkin! Uskollisin, parhain, iloisin ja luotettavin tanssipartnerini evö. <3 <3

lauantai 10. helmikuuta 2018

Pulautuspäiväkirja

Olen merkinnyt lokakuun lopusta alkaen kalenteriin Mestan pulautuspäivät, jotta pystyn seuraamaan niiden vaihteluväliä. Mitään yhteneväistä tekijää en ole pulautuksiin löytänyt + sitä on tapahtunut myös siihen liittyvien lääkekuurien yms. hoitojen aikana ja ruokavaliokin on hyvin rajoitettu. Pulautukset tuntuvat aivan sattumanvaraisilta lukuunottamatta sitä, että alkuun ne tulivat ihan mihin sattuu aikaan päivästä, nykyään vain aamuöisin/aamuisin. Yksinoloja en tietenkään ole seuraamassa, että sitä en voi tietää, jos silloin on pulauteltu ja syöty tuotokset, mutta luulisi niitä sattuvan sitten edes joskus myös silloin päiväsaikaan, kun olen kotona.


31.10.2017 pulautus
7vrk ilman pulautuksia
8.11. pulautus
2vrk ilman pulautuksia
11.11. pulautus
12.11. pulautus
13.11. pulautus
14.11. pulautus


5vrk ilman pulautuksia
20.11. pulautus
3vrk ilman pulautuksia
24.11. pulautus
10vrk ilman pulautuksia
5.12. pulautus
19vrk ilman pulautuksia


25.12. pulautus
26.12. pulautus
27.12. pulautus
28.12. pulautus
19vrk ilman pulautuksia
17.1.2018 pulautus
3vrk ilman pulautuksia


21.1. pulautus
1vrk ilman pulautuksia
23.1. pulautus
24.1. pulautus
1vrk ilman pulautuksia
26.1. pulautus
ja tällä hetkellä menossa 15vrk ilman pulautuksia


keskiviikko 7. helmikuuta 2018

HAKU - Hellittämättömän Addiktoiva Koiraharrastusten Ulkoilmalaji

Olen käynyt ensimmäistä kertaa hakutreeneissä (ihmisten etsintää metsästä) vuoden 2000 syksyllä/alkutalvella Allun kanssa. Muutaman kuukauden ehdimme hakuilla, kunnes vaihdoimme Allun kanssa paikkakuntaa ja säännölliset treenit vaihtuivat satunnaisiin hupihetkiin aina silloin, kun sain jonkun kaveriksi Allulle metsään piiloon menemään. Näistä hakuiluista en vain muista yhtään mitään muuta kuin sen ensimmäisen kerran, jolloin Allulle tehtiin makkararinkiä (ihmiset istui ringissä ja syötteli koiralle nameja, siihen aikaan oli tyyli aloittaa opetus näin) ja minä sain mennä piiloon poliisikoiralta. Sen aikaiseen päiväkirjaan olen kirjoittanut sen verran muistelua, että minä viihdyin hakutreeneissä hyvin ja Allukin oli oikein innokas hakuilija, jolta haukkuilmaisu irtosi oikein helposti.


Helmikuulla 2009, Allun ollessa 10-vuotias, löydettiin uusi porukka hakutreeneihin. Hakuiltiin kevättalven ajan aina ehtiessämme mukaan, kesäksi seuran hakutreenit vaihtuivat jälkitreeneihin ja minua se laji ei kiinnostanut. Kevään ja syksyn vierähdettyä ohitse, lumen peitettyä maan ja Lumes-pennunkin ehdittyä saapua taloon, oli hakutreenejä jälleen tarjolla. Allu ja Lumes pääsivät treeneihin mukaan vuoro viikoin, joskin Lumeksen kanssa muutaman ensimmäisen kerran jälkeen harjoittelimme lähinnä vain rullailmaisua emmekä etsintää, koska halusin saada ilmaisun ensin valmiiksi. Lumeshan ei tosiaan tuohon aikaan ääntäkään päästänyt, vaikka yritin saada sitä haukkumaan, joten olin päätynyt opettamaan sille sitten rullailmaisun.


Kevättalvi 2010 hakuiltiin ja lumien sulettua seuran hakutreenit jäivät jälleen kesätauolle. Jossain kesän ja syksyn välillä ajauduin koulutusmenetelmistä ristiriitoihin seuran pääjehun kanssa ja lopetin mukanaolon siinä seurassa, jolloin loppuivat myös talvien hakutreenit. Kevääseen 2012 asti oltiin sitten ilman säännöllisiä treenejä, kunnes alkoi tuntua siltä, että nyt jos koskaan meidän pitäisi päästä aloittamaan haku ihan tosissamme. Käynnistelin uudessa seurassa hakutreenejä Vilin emännän ja isännän kanssa, jotka hekin tahollaan olivat lajista innostuneet - löimme siis niin sanotusti hynttyyt yhteen. Ei silloin vielä tunnettu toisiamme, mutta Vilin emäntä oli sattunut näkemään huhuiluni hakutreenien aloittamisesta, otti yhteyttä ja kertoi heidän miettineen ihan samaa. Muu porukka hakuilujen ympärillä on vaihtunut moneen kertaan, mutta me - minä ja Vilin emäntä ja isäntä - olemme pitäneet kasassa yhdistyksen nimissä aloittamiamme hakutreenejä tänä vuonna jo kuudetta vuotta. Hyvä me! Niin tositreenaajia olemme olleet, että joskus metsässä on oltu minä ja Vilin emäntä/isäntä ihan kahdestaankin  harjoituksia tekemässä.


Samana 2013 vuoden keväänä ilmoitin Lumeksen seuran x järjestämään luonnetestiin. Sain ilmoittautumiseen vastauksen, että ei jäsenien testipaikat ovat jo täynnä, mutta jäsenien koiria vielä mahtuu mukaan. Minä sitten kysymään, koska tosissani halusin Lumeksen luonnetestiin, että saako liittyä jäseneksi varmistaakseen pääsyn testiin ja paluupostissa sain vastauksen, että ilman muuta se käy. Niinpä maksoin jäsenmaksun, pääsin käyttämään Lumeksen luonnetestissä ja kun myöhemmin keväällä näin ilmoituksen haun alkeiskurssista, päätin ilmoittautua sinnekin mukaan, kun nyt kerran jäseniä ollaan. Ensin meitä ei vain meinattu huolia kurssille mukaan "koska etusija palveluskoirarotuisilla", mutta valistettuani ilmoittautumisten vastaanottajaa lapinkoirien palveluskoirakoeoikeuksista ja kerrottuani Lumeksella olevan jo hyväksytty BH-koekin suoritettuna, huolittiin meidätkin sitten mukaan.


Alkeiskurssin piti kestää hmmm... olikohan se kuusi vai kahdeksan kertaa? Kurssin vetäjillä oli kuitenkin ollut taka-ajatuksena saada hakutreeniryhmä itselleen, joten kurssi ei loppunut ollenkaan, se vain jatkui ja jatkui. Ja kun kurssi ei kerran loppunut, niin niinpä minä sitten jatkoin ja jatkoin niissäkin treeneissä käymistä, kun kerran olin porukkaan päässyt mukaan ja mukavaa oli. Tänä vuonna tulisi kuudes vuosi täyteen näissä hakutreeneissä, joskaan ihan alkuperäisellä kokoonpanolla sekään ryhmä ei enää viimeisen vuoden parin aikana ole ollut. Tarkoituksenani ei todellakaan ollut alkaa käydä vakituisesti treeneissä 100km päässä, ainoastaan se alle kymmenen kerran kurssi, mutta vähän vahingossa siinä sitten vain näin kävi. Ai niin, kurssin alkupuolen aikana Lumes muuten saatiin haukkumaan ja kun se sen yhden kerran hoksasi, että ai näin saakin tehdä, niin mitään ongelmaa haukkuilmaisun kanssa ei enää sen jälkeen ollut ja rullapanta sai unohtua arkistojen kätköihin.


Eikä siinä vielä kaikki - koska hurahdin aivan täysin totaalisesti lajiin, liityin vielä toiseenkin palveluskoiraseuraan kesällä 2012 ja ihan vain hakutreenien vuoksi. Parhaimmillaan käytiin Lumeksen kanssa siis hakutreeneissä kolme kertaa viikossa, kahdesti viikossa 50km päässä ja kerran viikossa 100km päässä. Tällä treenitahdilla Lumes edistyi todella nopeasti ja oli jo samana syksynä maastoiltaan koekunnossa, mutta tottelevaisuusosuuden jutut vaativat vielä sen verran työstämistä, että ensimmäinen ja toinen hakukoe käytiin viikon välein loppukesästä 2013 tuloksena 2x HK1 eli koulutustunnukset hakukokeen 1-luokasta. Kesäkaudella 2014 vähensin hakutreeneissä käymistä, mutta en tokikaan niistä pisimmän matkan päässä olevista, kuten olisi jollain järjellä saattanut ajatella, vaan sen toisen palveluskoirayhdistyksen treeneistä, jonne minulla oli vähiten tunnesiteitä. Syyskaudella kisattiin Lumeksen kanssa hakukokeiden 2-luokassa saaden koulutustunnuksen HK2.


Olin vähäsen suunnitellut, että oltaisiin Lumeksen kanssa voitu kokeilla vielä hakukokeiden ylintäkin luokkaa, mutta treenikauden 2015 alettua halusin kuitenkin alkaa treenaamaan Mestan kanssa ja katsoa, mitä siitä tulee. Niinpä Mesta treenasi hakua sen vuoden ja tykkäsi lajista ihan hirmupaljon kuten Lumeskin, joka niissä "omissa hakutreeneissä" pääsi sekin edelleen aina väliin etsimään maalimiehen tai pari. Vuosi kääntyi seuraavaan, haut jatkuivat ja kaudella 2016 Mesta suoritti kolmella kokeella hakukokeiden kaikki luokat läpi.  En ole koskaan tavoitellut koirieni kanssa mitään suuria, ajatellut vain, että niin pitkälle mennään kuin innostus ja taidot riittävät, mutta silti kesällä 2017 yllätyin hakuharrastuksen viedessä minut ja Mestan palveluskoirien SM-kisoihin. Rehellisyyden nimissä tosin täytyy myöntää, että siinä vaiheessa ei mielessä enää ollut rakkaus lajiin vaan rakkaus rotuun ja suuri mahdollisuus esitellä sitä rakasta rotua muillekin ihmisille.


Ilmoitin Mestan vielä kahteen hakukokeeseen marraskuulle, ensisijaiseen toiveeseen päästiin ties monennelleko varasijalle ja toissijaiseen toiveeseen saatiin paikka. Odotin kuin kuuta nousevaa ilmoitusta pääsystä ensisijaiseen toiveeseen, jotta olisin voinut perua toissijaisen koepaikan, mutta kun varasijalta noususta ei kuulunut mitään, oli lopulta pakko varmistaa ja maksaa osallistuminen toissijaiseen kokeeseen. Hakutreeneissä käytiin, mutta esineruutua ja tottista ei juuri oltu treenattu ollenkaan sitten elokuun jälkeen, kun ei ollut varmaa, ollaanko enää menossa kokeeseen. Ei niitä tullut kyllä treenattua sittenkään, vaikka ilmoittautuminen tulikin tehtyä, kun olin ihan puhki työn ja treenien ja kisojen ja reissaamisen täyteisestä kesästä ja syksystä enkä vaan jaksanut tehdä mitään treenien eteen.

Enssijaista koetoivetta edeltävänä yönä klo 23.36 tuli tekstiviesti, että kokeeseen on vapautunut paikka, halutaanko tulla. Olin onneksi vasta juuri mennyt nukkumaan ja siten vielä hereillä, joten huomasin viestin ja vastasin, että tullaan mielellään. Pääsin uudelleen nukkumaan yhden aikoihin pakattuani ensin kaikki kamppeet valmiiksi, ja ehdin nukkua muutaman tunnin, kunnes kello jo herätti lähtöön. Koepaikalla huvitti jälleen kerran se viime keväinen, lumen vuoksi peruttu hakukoe, koska niinpä täälläkin oli kenttä lumessa ja metsät lumessa, mutta niin vain koe pystyttiin järjestämään. Olisikohan järjestäjien ja tuomarien tahtotilastakin kiinni nämä pidetäänkö vai eikö pidetä koetta päätökset...

Koepaikka oli talvikokeeseen aivan ihana, sillä kentän vieressä oli kisatoimistona omakotitalo, jossa käydä lämmittelemässä, ja metsässä oli kota, jossa sai tulen äärellä istuskella ja makkaroitakin oli varattuna paistamista varten. Koe alkoi tottiksilla ja Mesta oli aivan ylivireinen jo käyttäessäni sitä kävelyllä. En tiedä, mikä tyhmyys - tai juurikin varmaan se tyhmyys - minuun meni, kun yritin muka nameja syöttämällä sitä rauhoittaa, vaikka eihän sitä koskaan ole niin tehty vaan leluilla riehuttamalla on virtaa purettu ja saatu työskentelyvire kohdilleen. Siitä tyhmyydestä sitten kärsittiin, sillä Mesta haukkui koko tottiksen läpi. Siis koko tottiksen läpi.

Olen aina ennen ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka jälkeenpäin sanovat, etteivät vaan osanneet tehdä mitään, kun kokeessa tuli jokin yllättävä tilanne koiran kanssa, mutta enää en ihmettele. En nimittäin osannut tehdä Mestan haukkumiselle mitään, en yhtään mitään. Ensinnäkään se ei treeneissä ole innokkaimmillaankaan koskaan haukkunut liikkeissä, korkeintaan vähän vinkunut. Ja jos kyseessä olisi ollut treenitilanne, olisin tiuskaissut sille "hiljaa" ja se olisi ollut hiljaa, mutta nyt en uskaltanut sanoa Mestalle mitään, ettei sillä mene fiilis pilalle, vaikka tuskinpa se olisi mennyt pilalle, mutta se ainoa ajatus siinä koetilanteessa minulla oli, että en saa pilata Mestan fiilistä. Olin myös ihan varma, että kyllä se kohta hiljenee, kun saa hetken aikaa tehdä hommia, mutta eipä sillä vire laskenut ollenkaan ja niinpä äänikin pysyi mukana. Lisäksi sen kentän kyljessä olevan omakotitalon pihassa oli tarhassa koiria, jotka pitivät suurta meteliä koko Mestan suorituksen ajan ja nostattivat Mestan kierroksia entisestään. Mesta suoritti kaikki liikkeet kyllä tuttuun tapaansa erittäin mallikkaasti ja ilman ääntelyä pistesaalis olisi ollut 90 pintaan, mutta haukkumisen takia sai koeuransa huonoimmat tottispisteet 79/100, kun joka liikkeestä lähti yksi tai useampi piste pois haukkumisesta. Tuomarikin harmitteli, kun on niin hyvä koira, mutta ihan liikaa ääntä.

Hakumaasto oli lumen takia raskas koiran juosta ja Mesta liikkui tahkeammin kuin normaalisti, mutta teki todella hyvää työskentelyä löytäen kaikki kolme piilossa ollutta maalimiestä saaden täydet pisteet 170/170. Tämä on aina se jännin osuus hakukoetta ja on myös vaan niin hienoa katsoa, kun oma koira osaa, toimii ja tykkää hommasta myös kokeissa. Esineruudussa ei sitten enää löytynytkään kuin yksi esine kolmesta, vaikka Mesta kyllä työskenteli hyvin koko ajan. Pisteet 12/30. Olihan tämä homma tosin pilalla jo silloin elokuun kokeessakin ja kun ei sen jälkeen olla treenattu, niin eipä oli vika voinut korjaantuakaan, oho ja hups. Kesällähän esine-etsintä oli erinomaisilla kantimilla Mestan löytäessä esineitä tosi hyvin, mutta jossain vaiheessa se alkoi taas ajatella liikaa sitä palkkana odottavaa ruokaa eikä enää ilmeisesti haistele kunnolla tai jotain, juoksee vaan ja odottaa, että tulisi lupa lähteä syömään. Jäätiin harmittavasti yhdeksän pisteen päähän kolmannesta ykköstuloksesta ja käyttövalioitumisesta, mutta onhan Mesta nyt aika pähee palveluskoira ilman sitä titteliäkin.


En ole koskaan harrastanut mitään muuta koiralajia näin montaa vuotta putkeen kuin hakua. Olen kyllästynyt niihin kaikkiin muihin ennemmin tai myöhemmin ja kaivannut vaihtelua, mutta haun kanssa ei koskaan ole tullut sellaista tunnetta. Ihmettelen kyllä miksi ei, sillä hakuhan on todella ärsyttävä laji treenata. Ensinnäkin se vie ihan hirveästi aikaa, koska treeneissä kestää aina monta tuntia. Sitä ei voi koskaan mennä treenaamaan ajatuksella "mä ihan pikaisesti nyt vaan", koska kaikkien on oltava paikalla alusta loppuun asti, sillä haussa ei treenata vain omaa koiraa vaan kaikki osallistuvat myös toistensa koirien treenaamiseen. Voit tietenkin tehdä omalle koirallesi vain pikaisen treenin, johon tarvitaan alueen tallaustakin (treenialue metsässä kävellään siis aina ees taas ennen harjoitusten aloittamista) vain vaikkapa 100x50m, mutta jos joku toinen tarvitsee treeniinsä 100x300m aluetta, niin sitten sitä tallataan niin paljon.

Treenikavereitten koirien treenausta varten joudut nähdä vaivan sisäistää joskus monimutkaisiakin treeniin liittyviä ohjeita, rämpiä metsässä väliin epätoivoisena etsimässä sitä paikkaa, jonne piiloon käskettiin mennä, palkata koirat hyvin just niin kuin kyseinen koira eniten tykkää, kärsiä se tunne, kun teetkin jotain väärin ja tyyliin pilaat sen toisen koiran (ainakin hetkellisesti siltä aina silloin tuntuu) - tai joku muu pilaa sinun koirasi. Treeneissä käymiseen täytyy sitoutua ja omatunto soimaa jokaisesta poissaolosta, koska sillä on suora vaikutus treenikavereiden treeneihin, hakutreenit kun ovat joukkuelaji. Vesisateessa märässä metsässä, huonolla tuurilla vielä märissä vaatteissakin piilossa makaaminen tulee tutuksi. Umpipiiloja (vanerihökötyksiä, pahvilaatikkohökötyksiä, kevythäkkihökötyksiä, isoja roskapönttöjä jne) joutuu raahaamaan pitkin metsiä ja se on todella rasittavaa. Kesällä riesana ovat inisevät hyttyset ja syksyllä hiuksiin hakeutuu sala-asukkaiksi hirvikärpäsiä. Haku on myös siitä aivan nurinkurinen laji, että ihmiset huitovat menemään metsässä ja koirat nököttävät autossa kaiken muun ajan paitsi sen oman vuoronsa.

Ja tästä kaikesta huolimatta haku vaan on ihan parasta ja olen siihen aivan koukussa. En edes tiedä, mikä siinä loppuviimein on niin puoleensavetävää, mutta siltikin jos kaikista koiraharrastuslajeista pitäisi valita vain yksi, jota harrastaa, valitsisin haun. Mikään ei vaan vedä sille vertoja. Haku on myös koirieni ehdoton lempilaji, jonka parissa ne ovat onnellisimmillaan, ja ehkä se on se yksi syy, miksi minäkin siitä niin kovasti pidän.

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Koirien kanssa Ruotsiin, Tanskaan ja takaisin - kotini on linnani

Etukäteisvalmistelut - Keskiviikkona lähtö iltalaivalla Ruotsiin - Torstaina autoillen halki Ruotsinmaan - Täältä tullaan, Tanska, lautalla meren yli ja matka hotelliin - Kisojen avajaispäivä perjantaina - Kisapäivät yks ja kaks - Tanskan läpi Ruotsiin suuria siltoja pitkin

Keskiviikosta sunnuntaihin asti sää oli suosinut meitä, mutta maanantaina herättiin sateiseen aamuun. Onneksi olin varannut mukaan myös sadekamppeita kumisaappaista alkaen ja koirille pyyhkeitä, koska aamulenkillä niitä todellakin tarvittiin. Tälle päivälle meillä ei ollut tiedossa aivan hirveän kiireistä ajomatkaa, joten päätettiin pistäytyä kurkkaamassa Lundin keskustaa. Lund on yksi Ruotsin vanhimpia kaupunkeja, perustettu 900-luvun lopussa, ja se on aikanaan ollut myös Tanskan pääkaupunki. Kuten Tukholmassa ja Göteborissakin, myös täällä oli meneillään tietöitä ja vaikeutti huomattavasti liikkumista auton navigaattorin mukaan, kun tyyliin joka toinen kääntymämme reitti keskustassa oli tietyön takia suljettu. Lopulta, juuri ennen kuin luovutimme, pääsimme Lundin tuomiokirkon luo, jota ajattelimme käydä vilkaisemassa sisäpuoleltakin. Olihan se mahtavannäköinen rakennus ulkoisesti ja melkoisen hulppea sisältäkin, iloksemme kun kirkon ovet olivat auki ja pääsimme visiitin sinne tekemään. Sadesää ei innostanut ulkona olemiseen yhtään enempää kuin autosta kirkkoon ja kirkosta autoon, joten ulkokuvaa ei kirkosta tullut räpsäistyä, mutta pari muuta kuvaa kaupungista kylläkin kuivana auton sisällä pysytellen.

Joku hieno rakennuskompleksi.

Kapeat on kadut autoiluun, mutta talot ovat aivan ihanan vanhoja eli siis koristeellisia ja kauniita.

Kirkko oli aivan v-a-l-t-a-v-a. Siellä ei muuten ollut penkkirivistöjä ollenkaan vaan irralliset tuolit hoitivat niiden virkaa, mikä kätevästi lisää tilan muunneltavuutta.

Apteekki oli täällä himppasen fiinimpää sorttia.

Menomatkalla Ruotsin läpi ajellessa huomattiin ohiajaessa moottoritien varrella linnanrauniot Vättern-järven rantamilla Jönköpingissä. Myöhemmin hotellilla asiaa googletellessa selvisi, että kyseessä on entisen Brahehusin linnan rauniot ja ajateltiin, että pidetäänpä paluumatkalla siinä kohtaa paussi. Tämä suunniteltu linnavierailu oli autuaasti unohdettu uudelleen Ruotsin puolta ajellessa, mutta sen sijaan ihmeteltiin, että jatkuvasti tienposkessa oli kylttejä "se ja se slott". Yhtään ei aivoissa raksuttanut, että mitä se slott on suomeksi, vaikka olisihan tuo nyt pitänyt tietää... Siinä vaiheessa, kun niitä slott-kylttejä oli ohitettu vaikka ties kuinka monta, päätettiin, että jos vielä yksikin slott-teksti jossain näkyy, niin kurvataan siitä liittymästä motarilta ulos ja mennään katsomaan, että mitä slotteja se ruotsi oikein on täynnä. Ja mitenkäs sattuikaan, että se seuraava slott olikin juuri tämä Brahehus, joka oli aivan siinä Eurooppa 4-tien kyljessä kiinni. Tien ali meni tunneli linnalle ja käytiin ensin koirien kanssa siellä ja sitten parkkipaikan puolella ravintolassa kahvilla. Niin hyvä tuuri kävi, että sade oli tauonneena juuri tämän pysähdyksen ajan!



Löydätkö koirat kuvasta?


Linnan pihapiiristä kiveltä löytyivät nämä hauskat hamahelmistä tehdyt hahmot.

Oltiin laitettu navigaattoriin määränpääksi Tukholma ja koska navigaattori näytti saapumisaikaa sen verran varhaiselle suhteessa laivan lähtöön, niin päätettiin vielä käväistä ruokakaupassa ostamassa eväitä laivalle. Sieltä lähtiessä laitettiin sataman osoite kännykän navigaattoriin ja saapumisaika pompsahtikin niin paljon eteenpäin, että pieni huoli tuli jo siitä, että ehditäänkö ollenkaan ajoissa paikalle. Kaiken kruunasi vielä Tukholmassa ollut ruuhka, jossa madellessa mielessä pyöri vähän väliä, että mitä jos tässä nyt menee vielä kovinkin kauan ja sitten jos ei löydetä edes heti perille oikeaan terminaaliin, niin saadaan sanoa heipat laivaanpääsylle. Aika läheltä pitikin kauhuskenaarion toteutuminen, sillä kännykkä ei antanut yhtä selkeitä ohjeita kuin auton navi ja lisäksi siltä katosi tunnelissa yhteys eikä se osannut kertoa yhtään, että koska tunnelista pitää poistua ja niinpä ajettiinkin yhden kerran väärästä liittymästä ja tehtiin iso hukkakierros. Lopulta löydettiin perille satamaan, mutta ei henkilöautojen terminaalia, vain rekkapuoli, mutta onneksi puhelimen päästä joukkuekaverilta sai neuvot oikeaan suuntaan henkilöauto-osastoa kohden ja päästiin kuin päästiinkin sallituissa aikarajoissa alueelle. Epämukava oli kyllä olla viimeisien joukossa paikalla, sillä kun kello alkoi näyttää laivan lähtöön 20 minuuttia, 15 minuuttia, niin pukkasi jo huolta pintaan, että ollaanko meidät unohdettu ja kohta laiva vaan lähtee, vaikka me vielä odotellaan lupaa ajaa kyytiin. Helpotuksen huokaus pääsi, kun viimein tultiin meille viittomaan, että nyt laivaan heti.

Tämä opastekyltti nauratti jo menomatkallakin.

Ruuhkan syy taisi lukea tässä varoituksessa, mutta meillä ruotsintaito loppui siihen, että ymmärrettiin jotain olevan tiellä.

Annoin laivanhytissä Lumekselle jättiluun, jonka olin ostanut sille kaupasta kisapalkinnoksi. Ei se kyllä sitä malttanut syödä, kun lattialla ei mahtunut noin suuren luun kanssa olemaan kunnolla ja sängyssä taas ei ole Lumeksen mielestä oikein syöntipaikka, mutta Mestalle oli mukava elvistellä, että mullapas on vaan ei sulla. Koirat olivat hytissä oikein rauhallisina, mutta tein silti niille mieliksi ja olin seurana koko illan enkä lähtenyt paikkoja katselemaan. Ennen nukkumaanmenoa käytin koirat ulkokannella pissapaikalla, joka oli tässä laivassa vielä häjympi kuin menomatkan laivassa. Saivat ne koipea nostettua, vaikka puitteet olivat jälleen ällöt niidenkin mielestä.


Jossain vaiheessa yötä heräsin laivan keinutukseen ja sen aiheuttamaan huonoon oloon. Yritin sitkeästi maata sängyssä ja jatkaa nukkumista, mutta olon alkaessa tuntua siltä, että kohta nähdään "ystävämme yrjö", nousin ja siirryin lattialle vessakopin eteen. Kyyhötin selkä sänkyä vasten lattialla istumassa pitkän ajan ja ihmettelin, miten mies ja koirat pystyivät nukkua kuin mitään myrskyä ei olisikaan. En tiedä kauanko siinä istuin, tunnin ainakin, kunnes väsymys kävi ylivoimaiseksi ja nappasin sängyltä peittoni ja tyynyni ja kävin kipparassa lattialle makaamaan. Unenpäästä en tosin saanut kiinni kuin vasta ilmeisesti saapuessamme Ahvenanmaalle, jolloin järkyttävä keinutus lakkasi, ja onneksi niin, koska en olisi kyllä paljon kauempaa kestänyt sitä keinutusta ilman, että todellakin oltaisiin tehty yrjön kanssa tuttavuutta. Onni taisi olla myös se, että hytin ilmastointi oli kai täysillä, koska hytissä oli melkeinpä kylmä, mutta ehkä se raitis ilma hytissä sai pahanolon juuri ja juuri pysymään kurissa.

Myrsky ei kai ollut lähellekään niin voimakas Ahvenanmaan ja manner-Suomen välillä, koska se osuus laivamatkasta tuli nukuttua ihan ok. Menomatkan laivassa hytteihin tuli aamulla kuulutus, kun alettiin olla perillä ja autokannelle sai mennä. Tässä paluumatkan laivassa sitä kuulutusta odottaessa olisi nukkunut onnensa ohi, joten hyvä, että oltiin itse skarppeina ja sopivaan aikaan lähdettiin hisseille. Siinä autossa istuessa ja rekkojen periä katsellessa tuli vähän haikea olo, kiva reissu alkaa olla ohitse. Kotimatkalla pysähdyttiin vielä pari kertaa syömään ja koiria kävelyttämään. Kotiin oli monen päivän reissaamisen jälkeen vähän hassu, mutta ihan mukava tulla. Niinhän se on, että jos ei koskaan lähde pois, ei voi myöskään tulla takaisin.


Jos jälkipyykkinä miettii, että mitä tekisin toisin, jos nyt lähtisin uudestaan tekemään samaa matkaa, niin olisihan sitä jokunen asia. Ensinnäkin varaisin Göteborg-Frederikshavnin välisen lauttamatkan aiemmin, jolloin se olisi edullisempi sekä niitä koirien kennelpaikkoja, joista ei edelleenkään kyllä ollut varmuutta, mitä ne edes olivat, voisi olla vapaana. Olisi myös ollut helpompi Ruotsin puolen majoitus järkkäillä jo kotona etukäteen, vaikka hyvinhän siinä näinkin kävi, en vain jotenkin jaksanut vain enää etukäteen ajatella sinne asti, kun oli niin hirveästi kasaantunut kaikenlaista juuri siihen aikaan. Jotain käyntikohteita reitinvarrelta ja Viborgista olisi myös voinut etukäteen tsekkailla, jottei olisi tarvinnut vain käydä jossain, sekä ehdottomasti olisi pitänyt merkata myös reitti Viborgiin muutamalla välietapilla paperille, jotta olisi voinut tarkistaa navigaattorin opastukset. Tukholma-Göteborg välillehän näin olimme tehneet, mutta jotenkin ei sama tullut mieleen Tanskan puolellekin.

lauantai 27. tammikuuta 2018

Koirien kanssa Ruotsiin, Tanskaan ja takaisin - suuret sillat

Etukäteisvalmistelut - Keskiviikkona lähtö iltalaivalla Ruotsiin - Torstaina autoillen halki Ruotsinmaan - Täältä tullaan, Tanska, lautalla meren yli ja matka hotelliin - Kisojen avajaispäivä perjantaina - Kisapäivät yks ja kaks 

Tulomatkalla Tanskaan käytettiin lyhintä reittiä eli Tukholmasta suoraan Göteboriin, lautalla meren yli Tanskan Frederikshavniin ja siitä sitten taas ajellen lopulliseen päämäärään Viborgiin. Kun kerran näin kauas asti oltiin lähdetty, päätettiin tehdä paluumatka vaihtoehtoista reittiä ajellen Tanskan halki Kööpenhaminaa kohden ja Juutinrauman siltaa pitkin Ruotsin puolelle Malmöön. Kilometrejä tällä reittivalinnalla kertyy selvästi enemmän, mutta ajallisesti se sen sijaan on samaa luokkaa, koska autoillen eteneminen on huomattavasti laivailua nopeampaa. Rahallisestikin puhutaan suunnilleen samoista summista. Lauttamatka maksoi 109 euroa, joskin varaamalla matkan hyvissä ajoin olisi hinta ollut halvempi. Tanskan maksullisen sillan Ison Beltin sillan ylitys maksoi 32 euroa ja Juutinrauman sillan ylitys 48e. Näiden lisäksi toki sitten autoilusta kertyvät niin sanottujen ylimääräisten kilometrien polttoainekulut vielä lisäävät siltareitin hintaa. 

Tanskassa oli polkupyöräläliikenne huomioitu erityisen hyvin. Punainen kaistale tiessä on polkupyöräilijöiden ajokaistaa ja niiden lisäksi mm. portaikoissa oli urat polkupyörille.

Tanska - tasainen pannukakkumaa? Mitään kovin suuria korkeuseroja ei meidän matkanvarrellemme osunut, pieniä kumpareita vain.

Tanskassa oli liikenteen opastuskyltit oman lippunsa väreissä eli punavalkoisina.

Nämä ja muutama kaverinsa olivat ainoat tuulivoimalat, joita Tanskassa nähtiin. Rannikolla niitä olisi varmaan ollut enemmän.

Näpsäistiin taukopaikalla vielä kisojenjälkeispose.

Jos jokin tässä Ruotsi-Tanska-turneessa harmitti, niin se, että reissun joutui tekemään aika tiukalla aikataululla. Vaikka matkassa oltiinkin kokonainen viikko, niin suurin osa siitä meni vain paikasta toiseen kulkemiseen sekä Viborgissa luonnollisesti kisapaikalla olemiseen. Matkanvarrella olisi ollut vaikka mitä mielenkiintoisia kohteita, mutta eipä niihin juuri ehtinyt käydä tutustumassa, kun ylimääräistä luppoaikaa ei juurikaan ollut. Toisaalta, eipä tämä mikään lomareissu ollutkaan vaan osittain Palveluskoiraliiton (ja meillä myös rotuyhdistyksen Lappalaiskoirat ry:n) kustantama maajoukkuematka isoihin kisoihin. Koirille tämänkaltaisilla aikatauluilla reissaaminen on kyllä ikävää, tylsää ja kaukana mielekkyydestä, kun autossa/hotellissa/laivassa joutuu könöttämään tuntitolkulla päivä toisensa perään. En ole aiemmin asiaa juurikaan ajatellut, mutta tämän  matkanteon (ja Facebookissa "koiranäyttelyihmisten" keskustelujen seuraamisen) jälkeen todellakin säälin niitä koiria, joita omistajat rehaavat (tai muiden mukaan antavat) jatkuvasti ulkomaille näyttelyihin.

Tanskan läpiajo saarelta saarelle, Ison-Beltin silta oli komea!

Silta teki myös aikamoisen mutkan, vaikka kartalla ei siltä näytäkään.

 Ison-Beltin sillan puolivälissä oleva Sprogøn saari oli yksi niistä paikoista, jossa olisi ollut mukava viivähtää hetki.
Saarella oli söpö majakka, joka on ilmeisesti rakennettu vanhan, raunioituneen linnan paikalle.

Ison Beltin silta päättyi maksupäätteisiin, valittiin käteismaksukaista ja tuhlattiin tähän loppuja tanskanrahoja.

Tanskasta Ruotsiin oli selkeät opasteet ja niinpä Juutinrauman silta löytyi helposti. Vähän oltiin kyllä pettyneitä, kun ensin jouduttiin sukeltamaan tunneliin ja sitten vasta noustiin maankamaran kautta merenpinnan yläpuolelle, ja vielä pettyneempiä siitä, että hämärä ehti saapua hieman liian aikaisin eikä nähty niitä vastarannan maisemia, mitä sillalta olisi ollut hieno katsella. Hotelliin ajeltiin Malmöstä vähän matkan päässä olevaan Scandic Star Lundiin, josta oltiin saatu huone varattua. Haluttiin sen takia vähän edemmäs Malmöstä, että olisi rauhallisempaa seutua, mutta oli tämänkin hotellin parkkipaikalla useita varoituskylttejä arvotavaroiden jättämisestä näkyville autoon. Raahasinkin sitten lähes kaiken omaisuuden autosta huoneeseen, ettei ainakaan jää mitään houkutuksia kenellekään pyrkiä autoon sisään + ajoin auton aivan hotellin sisäänkäynnin eteen, kun tyhjää parkkitilaa kerran siinäkin oli.

Hotellin ulko-ovena oli sellainen "pyöritysovi", josta oli mielenkiintoista kulkea koirien kanssa "äkkiä tulkaa tähän väliin, nyt pitää kulkea just samaa tahtia, äkkiä nyt pois tästä välistä". Oltiin saatu tilava superior-huone (puhelimitse varatessa siis vain kysyttiin huonetta kahdelle aikuiselle ja kahdelle koiralle), jossa oli erikseen olohuone ja makuuhuone ja siten ihanasti mahtuivat koiratkin oikein kunnolla liikkumaan. Eipä sitä tosin hengailuaikaa kovasti jäänyt, kun illalla "nukkumaanmenoaikaan" oltiin hotellilla ja aamusta piti heti tehdä lähtöä, mutta ilo se on lyhytaikanenkin ilo ja koirat tuntuivat tykkäävän, kun oli tilaa touhata.

Merenalaisissa maisemissa.

Paras kuva ja sekin aivan surkea, tummaa "rantaviivaa" ja Malmön valoja.


Myös Juutinrauman silta päättyi maksukaistoihin. Niistä ulosajettuaan oli vielä rajatarkastusten vuoro ja ihmisosapuolten passit haluttiin pikavilkaista.

Ensimmäinen hotelli, jossa ollaan käyty, missä oli huoneessa ohjelappu lemmikin kanssa yöpyvälle sekä viltti sohvalle/sänkyyn suojaksi.