Hornerin syndrooman sokeuttama silmä

Koska tänne blogiin löydetään usein hakusanalla hornerin syndrooma, ajattelin nyt vihdoinkin julkaista tämän kuvan Allun silmistä ihan loppuvaiheessa, josko siitä olisi apua tai varoittavaa esimerkkiä tai vertaistukea jollekin. En ole sitä aiemmin näytille laittanut, koska sen katsominen tekee niin pahaa (ja olen pelännyt sen kirvoittavan ikäviä kommentteja, toivottavasti niitä ei nytkään tule).

Allun viimeinen virallinen silmätarkastus oli 13-vuotiaana vuoden 2012 helmikuulla. Mitään perinnöllisiä silmäsairauksia ei löytynyt silläkään kertaa, alkavaa vanhuudenkaihia vain. Loka-marraskuun vaihteessa samana vuonna huomattiin Allun toisessa silmässä jotain outoa, lääkärillä outous selvisi hornerin syndroomaksi. Elämä jatkui ja silmä pysyi kuoppaansa painuneena. Kesällä/ syksyllä 2013 huomasin sen painuneen silmän alkaneen harmautua ja soitin heti koirien silmäsairauksiin perehtyneelle eläinlääkärille. Oireet kuvailtuani hän tiesi heti mistä on kyse. En muista enää tarkkaan sanamuotoja, mutta kuitenkin niin, että hornerin syndroomainen silmä ei kostu normaalisti, jonka vuoksi sitä pitäisi päivittäin kostuttaa silmätipoilla. Allulle ei ollut tehty niin, joten silmä oli alkanut sokeutua eikä sitä voisi enää pysäyttää. Kävin silti ostamassa tippoja, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan niitä alkaa käyttämään, vaikka silmästä näkö olisikin jo menetetty.

Tässä kohtaa voi sitten ottaa esille nämä "Vähänkö oot paska koiranomistaja, kun et edes hoida koirasi sairautta oikein..." Juu, voin sanoa, että oli paska fiilis koiran puolesta siitä, että silmä todennäköisesti on tuntunut koko ajan jonkun verran ikävältä liian kuivana, ja siitä, etten tajunnut tässä asiassa kysyä silloin hornerin toteamisen jälkeen toisenkin lääkärin mielipidettä, vaikka monessa muussa Allun sairaudessa teinkin niin (ja silloin tosin olivat kaikki samaa mieltä asioista). Edelleen on avointa sekin, että onko hornerin syndrooma kivuton tila vai ei. Allulla oli tässä vaiheessa jo muitakin vaivoja, että vaikea sanoa, mikä johtui mistäkin.

Kuva otettu lokakuun alussa 2013 pari viikkoa ennen Allun viimeistä päivää, tuota silmää tekee edelleenkin niin kipeää katsoa. :(

Syntymäpäiväsankareita

Lumes täytti vuosia 17. tammikuuta ja Mestan virallista päivää joutuu odottelemaan vielä 28. maaliskuuta asti, mutta viime vuonna synttäriposet julkaistiin maaliskuun lopulla, joten tälle vuotta tasapainon vuoksi sopii näin tämä tammikuun loppu. Yksilökuviin taltioitu osa koirien persoonaa; Koirilla on olohuoneessa luita ja niistä aina yksi lemppariluu, jota molemmat halajavat. Kun Lumes ei syö sitä luuta, se vahtii sitä (koska Mesta...) ja/ tai kulkee elvistelemässä luu suussaan niin Mestan kuin meidän ihmistenkin editse ja tahtoo ihailuja saaliistaan (sille pitää jutella "Vau, onpa hieno luu, mistäs oot saanut, on tosi hieno..."). Mesta taas on edelleenkin erittäin hanakka määrätietoisesti ja vauhdilla ryöväämään Lumekselta kaikki lelut (luita Lumes ei enää sille luovuta) ja jos sille huomauttaa asiasta, vaihtuu asenne samantien sellaiseen "oho, anteeks, miten mä taas näin, mut teki niin mieli"- (näennäiseen) nöyryyteen ja se käy itsensä kanssa henkistä taistelua sen välillä, että tahtooooo ottaa Lumekselta, mutta kun kiellettiin.

"Näkyyhän tää mun luukin nyt varmasti sitten siinä kuvassa...?"

"Mä tiiän, et tää Monsterit Oy:n örisevä pehmo on Lumeksen, mut enks mä saa ees synttäreiden kunniaks..."

Virallinen 2v ja 6v passikuva.

Ja hymyä!

Vähän harmittaa

Ilmoitin Lumeksen tokokokeeseen voittajaluokkaan, mutta ei me mahduttu mukaan, sniif. Yleensä täälläpäin kokeissa on hyvin tilaa, mutta oiskohan ihmisille tullut tuloskuumetta uusien sääntöjen voimaantulemisen alkaessa häämöttää ja kaikki tahtoo kokeisiin just nyt.

Sain Lumeksen kaukotkin toimimaan myös hallilla ilman etenemisiä. Kotonahan se ei ole liikkunut missään vaihdossa eteen eikä taakse, ja meillä saa silti sisälläkin melkein sen kokeissa vaaditun kymmenen metrin etäisyyden koiraan. Hallilla on maahan-> seiso- vaihdossa ottanut vaihdellen 1- useampia askeleita eteenpäin. Nyt on sitten alkuperäisen kolmen käskyn sijaan kaukoissa viisi erilaista käskyä asentovaihtoihin, kun tuokin virhe korjaantui niinkin yksinkertaisesti kuin käskysanaa vaihtamalla. Samahan oli seiso-> istu- vaihdossa, käskysanan vaihto auttoi.

Toivosen eläinpuisto

Kertomukseni Saarijärveläisen Puuhapuisto Veijarin eläimistä ja Liminkalaisen Kukka- ja eläinpuisto Escurialin eläimistä ovat blogini kaikista luetuimmat kirjoitukset. Kesäaikaan, kun kyseiset paikat ovat yleisölle avoinna, moni ilmeisesti googlettelee niistä informaatiota ja sitä kautta löytävät tekstini. Vuonna 2012 kirjoitin vanhaan blogiini eräästä kolmannesta eläinpuistosta, jossa olen käynyt, mutta tuolloin en uskaltanut kirjoittaa paikasta sen oikealla nimellä, koska huomioni eivät olleet kovin mairittelevia. Kokeilen nyt olla rohkeampi ja julkaista tuon vanhan kirjoitukseni täällä kyseisen paikan nimenkin mainiten. Ko. paikasta on tehty monena vuonna useampia eläinsuojeluilmoituksia, mutta koska puutteet ovat loppupeleissä pieniä, ei asialle voi viranomaiset mitään muuta tehdä kuin jaella huomautuksia huomatuksen perään. Mikäli kaikkien eläinten pitopaikat ja -tyylit olisivat kunnossa, tämäkin olisi ihan mukava vierailukohde museoalueineen.

Ymmärrän, miksi ihmiset, erityisesti lapsiperheet, käyvät kotieläinpuistoissa. Eläimiä on mukava katsella ja niiden näkeminen lähietäisyydeltä on monelle lapselle, ja aikuisellekin, elämys. Ymmärrän myös sen, että kotieläinpuistot ovat pitäjilleen rahanlähde. Ei niitä pelkästä eläinrakkaudesta pidetä. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että rahantulo on tärkeämpää kuin asialliset olot eläimillä. Kotieläinpuistojen tulisi näyttää ihmisille hyvä tapa pitää eläimiä, kas kun jotkut saattavat ottaa sieltä mallia omaan eläintenpitoonsa ja asenteisiinsa.

Aiemmin en kokenut tällaisissa eläinpaikoissa käyntejä antoisiksi, eikä se huonoissa paikoissa sitä ole vieläkään, mutta nykyään kuljen niissä kriittisen ajatuksen kanssa niin epäkohtia kuin hyviäkin puolia havainnoiden ja mieleenpainaen - ja huonoiksi todettuihin ei toista kertaa tarvitse mennä. Tuskin mikään paikka on täydellinen, mutta silloin, kun epäkohtia alkaa olla niitä positiivisia kohtia enemmän, on jotain jo kunnolla pielessä.

Kuvassa näkyy viisitoista (15) marsua samassa aitauksessa, kopissa saattoi olla vielä muutama lisääkin. Liikkumatilaa niillä on ihan ok:sti pikkuruisiin häkkeihin verrattuna, eläinsuojeluasetuksen määräämä kokokin saattaa jopa juuri täyttyä (0,5 neliömetriä/ marsu x 15-20 marsua). Kuivaa heinää, joka on marsun pääravintoa ja jota pitäisi olla jatkuvasti saatavilla, ei näkynyt (ellei jossain kopin nurkassa ollut pientä tuppoa). Näinköhän marsuille C-vitamiinilisääkään annetaan? Muovikulhossa oli ilmeisesti ollut hedelmiä, tai ainakin kaneilla oli vastaavissa kulhoissa jotain hedelmää. Yksi juomapullo oli ja vettäkin siitä löytyi, mutta pullo oli sijoitettu (tarkoituksella?) käytävän puolelle, joten pakostakin tuli mieleen, että uskaltavatko marsut käydä riittävästi juomassa, jos ja kun samantien ovat ihmiset niitä lääppimässä. Aitausta ei ollut katettu verkolla, vaikka alueella liikkuu vapaana kissoja - ja yöaikaan mahdollisesti muitakin petoja. Marsuaitauksia oli kaksi, toisessa oli vain muutama aikuinen marsu, joten koetan olla toiveikas sen suhteen, että ne olivat uroksia, jolloinka naarasmarsut eivät olisi jatkuvasti kantavana. Olisi myös mielenkiintoista nähdä aitauksen pohja sateen jäljiltä. Vesimärkänä lilluvat purut tuskin ovat ihanteellisin alusta marsuille, varsinkin jos vettä roiskuu kopin suuresta suuaukosta sinnekin sisälle. Kaneilla oli samantapainen aitaus kuin marsuilla, mutta vain 1-4 kania aina samassa.

Ankoista en mitään tiedä, mutta niillä vaikutti olevan mukavanoloinen aitaus, paljon vettä uiskenteluun ja nurmea taaperteluun sekä suht iso mökki suojapaikkana. Sitä jäin miettimään, että kun ankkoja oli neljä ja niistä koiraita kaksi ja naaraita toiset kaksi, että se ei varmaankaan ole ihanteellisin sukupuolijakauma? Ainakin koirailla näytti olevan kinaa toisesta naaraasta.

Poni on kohta karkuteillä...

Koiranpentuja kävi eniten sääliksi. Pienessä aitauksessa oli kolme pentua, jotain pystykorvasekoituksia. Pentujen aitaus oli paikan ainoa, jonne sai mennä sisään, ja kyllähän siellä lapsia sitten ramppasikin. Yksi pentu oli kyllästynyt jatkuviin kopeloijiin ja murahteli lapsille + yritti näykkäillä. Toiset kaksi menivät koppiin saadakseen olla rauhassa, mutta lapset tunkivat perässä - eikä kukaan aikuisista tietenkään komentanut lapsia olemaan asiallisemmin. Pentuparat, kahdeksan tuntia päivässä jatkuvaa lasten viihdyttämistä. Se on sama kuin pitäisi päiväuni-ikäisen pienen lapsen väkisin hereillä aamusta iltaan päiväkodin vilskeessä. Miellyttävää elämää. Olisin suonut pennuille edes ruokarauhan kerran-pari päivässä, mutta ilmeisesti siitäkin olisi liikaa vaivaa, koska kipoissa oli kuivaruokalihamössöä auringossa lämmehtymässä. Syksyllä pennut myydään pois ja seuraavana kesänä hankitaan taas uudet, kun eihän ne aikuiset koirat ole yhtään niin suloisia eikä niiden luokse voi päästää lapsilaumoja retuuttamaan ilman henkilökunnan valvontaa. Kissanpennut kyseisessä paikassa ovat vapaana, ja mikäli lapset saavat niitä kiinni, niin ovat vielä koiranpentujakin pahemman retuuttamisen kohteina. Tietenkin myös kissanpennuista hankkiudutaan syksyisin eroon ja keväällä taas uudet paikalle.

Että sellaista eläinrakkautta.

Luuhyppelyt

Koira, joka huomaa kaiken

Olen aina tiennyt, että Lumes on vilkas koira, ja luonnetestissä keväällä 2012 se tieto vahvistui viralliseksi, kun Lumes temperamentin osalta sai arvion +1 erittäin vilkas kommentilla "Se kulkee joka paikassa, kunnes tapahtuu jotain, ja sitten se keskittyy toimimaan." Vilkkaus liitetään usein keskittymiskyvyttömyyteen, mutta keskittymisen kanssa ei Lumeksella ole koskaan ollut ongelmia - se pystyy toimimaan suuressakin ulkoisten ärsykkeiden tulvassa ja sulkemaan häiriötekijät ajatusten ulkopuolelle. Tämä siis, jos sillä on jotain tekemistä. Jos sillä ei ole tekemistä, se kyllä bongailee erilaisia kohteita sieltä sun täältä. Tokossahan se on näkynyt hyvin, sillä liikesuorituksissa Lumes on hyvin keskittynyt, mutta vapautuksen jälkeen ollut aina menossa ihmisten luo, joka tosin lisäkoulutuksilla on saatu vähenemään ja keskittyminen pysymään minussa liikkeiden välissäkin. Paikallaolon olen vuosia opettanut Lumekselle väärin, sillä lähtee siinä ajatukset juoksemaan ja se ehtii tarkkailla sataa ja yhtä asiaa ympäristössä. Vasta viime syksynä tajusin yhden olennaisen asian, miten Lumeksen saa pitämään ajatuksensa paikallaolossakin kasassa (ja tämähän näkyi molempien hakukokeiden täydellisenä paikallamakuuna) ja nyt alkuvuodesta sain toisenkin ahaa-elämyksen asiasta, jota lähdetään kokeilemaan.

Vaikka harrastuskoirien yleisenä ns. moottorina toimintaan pidetään toimintakykyä ja taisteluhalua, eivät Lumeksella nämä puutteet (toimintakyky -1 pieni, taisteluhalu -1 pieni) näy missään. Koska se on vilkas, se tarvitsee kanavia vilkkautensa purkamiseen, ja erilaiset harrastukset ovat sopineet tähän tarkoitukseen paremmin kuin hyvin. Vilkkauden tuoman tekemisinnon lisäksi Lumeksen hyvin iloinen ja leikkisä perusluonne ovat olleet kantavia voimia harrastuksissa, ja toki hyvä palkattavuus niin leluilla, ruualla ja sosiaalisestikin on auttanut paljon. Lumes on positiivisella elämänasenteella eteenpäin porskuttava tyyppi, jonka ruokakuppi on aina puolitäysi ja elämä niin kovin ihanaa.

Tuossa reilu viikko sitten kirjoittelin koirieni opituista/ synnynnäisistä tavoista, ja yhtenä osana mainitsin Lumeksen vilkkauden, jota jotkut ihmiset tulkitsevat tottelemattomuudeksi. Lumeksella vilkkaus on kuitenkin onneksi tasapainossa muiden ominaisuuksien kanssa eikä siitä ole koskaan ollut minkäänlaista haittaa, sillä mikään ylivilkas Lumes ei kuitenkaan ole ja se osaa myös rauhoittua. Kotona nukkuu reporankana, jos ei ohjelmaa ole, ja treeneissä lepää rauhassa autossa/ kevythäkissä. Sellaisen ilmiön olen tosin kyllä laittanut merkille, että mikäli käymme normaalia vähemmän treeneissä, vahtiminen lisääntyy. Koko kesän ja syksyn treenasimme ahkeraan raunioilla, hakumetsässä ja tottiskentällä, usemmat treenit per viikko siis. Joulukuun alun hakukokeen jälkeen ainoat treenit ovat olleet tokoilut kerta viikkoon - ja Lumeksen syksyn aikana huomattavan vähentynyt vahtiminen vähintäänkin tuplautui. Joulukuun lopulla alettiin käydä tokoilemassa kolmesti viikkoon, ja kas kummaa, vahtiminen vähintäänkin puolittui, kun koira sai taas aivoilleen kunnolla työtä... Ei tuo mikään seurakoira ole, onneksi en sellaista halunnutkaan. 

Vilkkaushan on muutakin kuin energisyyttä ja vauhdikkuutta, se on myös ympäristön havainnointia ja sen tapahtumiin reagoimista. Esim. autoista Lumes ei ole koskaan kiinnostunut lenkeillä, ei vilkaisekaan niitä, ihan sama ajavatko ohi hiljaa vai kovaa, pitävätkö pientä vai kovaa ääntä, ovatko liikkeellä vai pysähtyneitä jne. Yhtenä talvella meidän tien varrella oli kuitenkin auto ojassa, ja koska autot nyt eivät koskaan normaalisti tapaa olla ojassa, niin Lumes alkoi katsella vuoroin autoa ja vuoroin minua "katso nyt, huomaatko, tuolla on auto, mutta ihan ihmeellisesti" ja kohdalla kävi nuuskaisemassa ja heilauttamassa autolle häntää. Viime syksynä metsässä oli pari kertaa asuntoauto. Lumes huomasi sen jo kaukaa, haukahti kerran ja vilkuili autoa ja minua, ja kiskoi autolle päin. Koska yön aikana metsään ilmestynyt asuntoauto oli pelkuriemännän mielestä epäilyttävää, vaihdoimme suuntaa, ja samantien Lumeskin unohti auton.

Metsälenkeillä Lumes on hyvä apu ympäristön, eli lähinnä muiden kulkijoiden havainnoimisessa. Lumes ja Mesta kun yleensä ovat metsässä vapaana, niin on käytännöllistä jo ajoissa havaita siellä liikkuvat muut ihmiset, koirat ja luonnoneläimetkin, jotta voin tarvittaessa kytkeä koirat, ottaa ne lähemmäs tai vaihtaa suuntaa. Joskus on huvittavaa, miten Mesta mennä rallattelee metsässä vailla huolen häivää, mutta Lumes yhtäkkiä terästäytyy, ja kun vilkaisen ympärilleni, näen ratsukon (meidän metsässä tosiaan kulkee myös hevosia), kävelijän tmv. ja vaikka käännyn sitten toiseen suuntaan ja huikkaan koirat perään, niin Mesta ei ole edelleenkään huomannut, että metsässä on muitakin kuin me... Toisinaan Lumes jää kauempana metsässä kulkiessamme tuijottamaan johonkin suuntaan. Siellä voi olla hiiri, lintu, jänis, peura tmv. harmitonta, mutta itse kuvittelen aina Lumeksen tuijotuksen suuntaan jotain suurempia petoja ja käännytään rivakkaan takaisin kotia kohti. Jos Lumes olisi riistaviettinen, karkaileva tai muuta ikävää, tällainen jatkuvasti ympäristöä skannaileva ominaisuus olisi hankalampi juttu. Nyt se on vain kätevää, että Lumes pysähtymisellä, tuijotuksella ja/ tai parilla haukahduksella ilmaisee metsän muut kulkijat, koskaan ei tarvitse pelätä, että se lähtee minkään perään. Ja toissa vuonnahan Lumes jo kaukaa ilmaisi joulupukin poron...

Lumes halusi pentuna aina saunomaan mukaan. Ei kyllä välttämättä liity mitenkään vilkkauteen, ellei se sitten tiennyt, että lämpöhoito rentouttaa. Lumes ei saunassa koskaan mitenkään nauttivalta näyttänyt, mutta silti oli sinne päästävä. Vuoden- pari se oli tällainen ahkera saunoja, sitten se kai lopulta tajusi, että yhtä kuumaa ja kurjaa siellä aina on, ja tuli saunaan vain enää ehkä joka toinen kerta. Nykyään Lumeksen saunomiskerrat ovat harventuneet, ja vaikka se saattaa tulla ovelle asti perässä, jääkin sitten siihen miettimään, että tulisiko sittenkään sisään vai ei. Viimeksi kävi samoin, Lumes lähti mukaan, mutta päätti sitten kuitenkin olla tulematta saunaan asti ja poistui paikalta. Koska ovi oli auki, Mesta tuli kurkkaamaan sisään ja juttelin sille. Lumes kiirehtii heti takaisin paikalle, tunkee ovesta Mestan ohi saunaan ja kiipeää lauteille. Mesta tulee perässä. Lumes on todella myrtsinnäköinen, kun hänen yksinoikeutensa saunomiseen on rikottu... Monta vuotta on muuten pitänyt jo kokeilla mennä joskus kylmään saunaan "saunomaan" ja katsoa, reagoiko Lumes siihen eri tavoin kuin lämpöisessä saunassa oloon, mutta eipä ole vieläkään muistettu.

Rot, rot, rooottia!

Ei olisi pitänyt liittyä facebookissa Suomen kesyrottayhdistyksen sivulle ja nähdä päivittäin niiiin suloisia rottakuvia, eikä olisi pitänyt lueskella omia vanhoja rottujuttuja ja muistaa, miten niiiin hupsuja ja mukavia lemmikkejä ne oli, eikä varsinkaan olisi pitänyt katsoa youtobe:sta suloistakin suloisempia videoita. Sillä tahtootahtootahtoo!

Syyskuulla 2012 kirjoittelin tännekin pienet päiväkirjamerkintäni vuosilta 2004-2005 ensimmäisistä rotistani. Niiden jälkeen tulivat tuonkin tekstin lopussa mainitut Hullupää ja Kukkis. Hullupää ei oikeasti ollut hullu, se sai nimensä siitä, kun ei alkuun tykännyt Kukkiksesta, mutta tutustelujen jälkeen niistä tuli hyvät kaverit ja Hullupään nimen olisi voinutkin vaihtaa Kilttipääksi.
Hullupää ja Kukkis olivat molemmat kiharakarvaisia, rotilla sen turkkimuunnoksen nimi on rex.

Hullupää ja Kukkis asuivat ensin samassa häkissä, jossa aiemmat rottani Vanukas ja Amperikin olivat asuneet. Se oli kyljelleen käännetty entinen kettuhäkki, varsin tilava siis, ja isoreikäinen seinämä (häkin alkuperäinen pohja) oli tilkitty pienemmällä verkolla ja häkin sisään viritelty kiipeilytasoja. Vanukas ja Amperi olivat pysyneet siellä kiltisti, samoin tekivät Hullupää ja Kukkis alkuun, kunnes Kukkis kerran löysi reitin vapauteen - ja sen jälkeenhän sitä ei pidätellyt enää mikään...

Hullupää

Kukkis löysi vähintään kerran päivässä itse tiensä vapauteen. Toki ne oleskelivat häkkinsä ulkopuolella ihan sallitustikin, mutta Kukkis otti itselleen suureksi tehtäväkseen syödä uudestaan ja uudestaan itsensä omaehtoiseenkin vapauteenkin ja aina kun sain sen edellisen reitin tukittua, löytyi jostain uusi pors...rotanreikä. Joulunaikaan minulta oli kerran jäänyt lähes täysi piparipussi (= monta kymmentä piparia) olohuoneen sohvapöydälle. Aamulla herätessäni pussissa ei ollut enää kuin muutama pipari, Kukkis oli ollut koko yön työntouhuissa... Säikähdin ensin, että se oli syönyt ne kaikki, mutta ei sentään. Kukkiksen piparivarastoja löytyi parin viikon ajan ympäri olohuonetta - ja tunsin huonoa omatuntoa siivotessani niitä pois, toinen kun oli nähnyt niin suuren vaivan... Tämän episodin jälkeen rotille rakennettiin ihan upouusi, murtovarma häkki (näkyy ensimmäisessä kuvassa) ja Kukkiksen yölliset reissut loppuivat siihen.

Hullupää

Eihän se ole yhtään liikaa eläimiä, jos on kaksi koiraa, kaksi kania, kaksi okahiirtä ja sitten siihen vielä pari-kolme rottaa... Olihan meillä ennen kolme koiraa, kaksi kania ja neljä okahiirtä, eli ottamalla kolme rottaa eläinten määrä tulisi vain takaisin tasapainoon...

 Kukkis

Pelottavia puita

Tänä talvena lumi on satanut poikkeuksellinen märkänä (eli raskaana) ja puihin tarttuvana. Tästä syystä monikaan puu ei ole jaksanut kannatella lumen painoa ja voimakkaasti taittuneita, kaatumis-/ katkeamisuhassa olevia puita on näkynyt paljon. Toisaalta olen kyllä yllättynyt siitä, miten taipuisia puunrungot ovat. Ne saattavat olla vaikka miten mutkalla alaspäin ilman katkeamista.

Pienemmillä teillä on ollut jännittävä ajella, sillä puut kumartelevat juuri tien suuntaan. Paikoin tien varsilla näkyy tielle kaatuneiden puiden poisnostettuja runkoja. Meillä on pysyneet sähköt aika hyvin, mutta paikoin olleet päiviäkin poissa sähkölinjojen päälle kaatuneiden/ taittuneiden puiden vuoksi.

Meidän pihasta on kokonaan katkennut kaksi koivua, yhdestä männystä latva ja useista koivuista ja pensaista oksia, lisäksi yksi mänty kaadettiin ennaltaehkäisevästi. Jos talvi jatkuu tällaisena, pihassa ei ole kevään tullen enää ainuttakaan kasvukelpoista pensasta eikä ehjää koivua. Tosin, jos olisi tajunnut heti puhdistaa pensaista lumet pois, niin olisi välttynyt niiden oksien katkeiluilta. Puiden oksiin taas ei oikein millään yletä.

Kauniitahan nämä lumipuiset maisemat ovat, siitä ei pääse mihinkään. Olisi kyllä yhtä kaunista turvallisemmalla pakkaslumellakin, pysyisivät puutkin pystyssä. Nyt viikonloppuna tuli vihdoin plussakelit ilman lumisadetta ja lämmehtyneet lumet putoilivat puista pois. Vähemmän jännitettävää, mutta vähemmän kauniit maisemat, kun enää maassa on lunta.

Toissaviikolla kahtena päivänä pimeänaikaan sattui jännät näyt, kun koko taivas lehahti siniseksi, pois, siniseksi, pois... Sinisyys kesti ehkä sekunnin verran, samoin tauko ja sitä seurannut uusi sinisyys. En keksinyt tälle ilmiölle muuta syytä kuin isoista sähkölinjoista vioittumisen seurauksena tulleet valokaaret. Ei onneksi itse asuttu siellä sinivalossa päin...

Koirathan tykkää lumesta, ihan sama millaista lunta, kunhan on lunta! Suojalumi jonkun verran tarttuu molemmilla tassuihin, mutta ei onneksi sen enemmissä määrin. Metsässä vapaanakin koirat mieluusti kulkisivat moottorikelkkauria pitkin, mutta komennan ne aina välillä hetkiseksi umpihankeen kunnolliseen lihaskuntoiluun. Kunpa nyt pysyisi tämä lumi vielä pari kuukautta, niin pääsisivät koirat kunnolla nauttimaan lempivuodenajastaan, viime talvena luminen aika jäi kovin lyhyeksi.

Opittua käytöstä vai synnynnäisiä ominaisuuksia?

Niin koirilla, kuin meillä ihmisilläkin, persoonallisuus muodostuu ympäristön vaikutusten ja synnynnäisten ominaisuuksien sekoituksesta. Olen tässä menneen vuoden aikana miettinyt paljon sitä, mikä osa koirieni käytöksestä ja persoonasta on niitä synnynnäisiä luonteenpiirteitä ja ominaisuuksia, mikä taas opittua käytöstä. Monestihan nämä saattavat mennä sekaisin ja varsinkin koiran huono käytös sen ominaisuuksien piikkiin, vaikka kyse oikeasti olisikin opitusta, vai pitäisitkö sanoa opettamattomasta käytöksestä.

Allu isovanhempieni luona vuonna 2011 tai -12.

Alluhan tuli minulle puolivuotiaana. Sillä oli tapana raapia tassulla ihmisiä, kun halusi huomiota tai sillä oli jotain muuta asiaa. Esim. joskus kävellessäni saattoi koira perässä tullessaan huitaista minua tassullaan "hei kuule, ois vähän asiaa". Kuulostaa hauskalta ominaisuudelta, mutta kasvattajaperheessä oli kaikille koirille opetettu tämä tapa; tassulla pyydetään huomiota, ei äänellä. Allulla pysyi muutaman vuoden tallella tuo "raapiminen", mutta sitten se hiipui pois, en tainnut enää vahvistaa sen ylläpitoa. Herkkujen, vaikka ne eivät koirille tarkoitettuja olisikaan, eteen omaehtoinen temppujen tarjoaminen ei ole sama asia, sitähän Allu on myös tehnyt, samoin Lumes ja Mesta ahkerasti, mutta siinä on selvä päämäärä ja tavoiteltu "palkka" hollilla. Allun tassuraavinta oli riippumatonta mistään suorista vaikutteista.

Allulla, ja sitten myös Lumeksella oli/on tapana tunkea seisovien ihmisten jalkojen väliin hengaamaan. Tätä ei ole erikseen opettamalla opetettu, mutta siitä on palkattu ja kehuttu ja ihasteltu, joten ovat oppineet pitämään siitä ja tekemään sitä ja siksi tekevät niin, mutta sekään ei tosiaan ole niiden alkuperäinen ominaisuus toimia ihmisten kanssa. Mesta ei tuon tavan päälle ymmärrä, vaikka sille olen oikein yrittänyt opettaa sitä, se taitaa olla niin herkkis, että siitä on vähän ahdistavaa olla "kahden seinän välissä puristuksissa". Sen sijaan Mestalla on vastaava tapa kiivetä syliin. "Onpa herttainen koira, kun se näin tykkää kiipeillä syliin", mutta se on täysin opetettu asia. Mesta ei pentuna halunnut tulla syliin, kun lattialla istuen olisin sitä halunnut paijailla, joten aloin nameilla houkutella sitä astumaan syliin ja palkkasin aina syliin kiipparoimisesta. Koska sylittelystä sai aina namia, se alkoi lopulta tarjoamaan itse syliintulemista aina istuessani lattialla, ja koska siitäkin sai namia, sille kehittyi tapa tunkea syliin, vaikka siitä ei enää saakaan namia.

Mesta viime viikolla hallilla.

Allu oli hiljainen koira. Se oli kuitenkin syntyjään äänekäs koira, joka rakasti omaa ääntään ja haukkumista, mutta se opetettiin hiljaiseksi, eikä se lopulta enää haukkunut kuin joskus leikeissä innostuessaan. Se, että hiljaisuus oli opittua, näkyi hyvin esim. siinä, että sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ollut Alluun kunnollista auktoriteettiä (eli oikeastaan kaikki muut paitsi minä...), se haukkui tilanteissa (toisia koiria nähdessään, ulkoilemaan/ vapaaksi päästessään jne.), joissa minun kanssani oli hipihiljaa. Lumes taas on syntyjään hiljainen koira, eikä sitä mm. meinannut millään saada haukkumaan pyynnöstä (hakuun haukkuilmaisua siis, olinkin ensin siitä tekemässä rullakoiraa). Alluun verrattuna Lumes haukkui enemmän, jonka vuoksi monien asian oikeaa laitaa tuntemattomien mielestä Lumes haukkuu paljon, mutta jos taas vertaa siihen, että Allu oli opetettu olemaan hiljaa, mutta ilman sitä haukkuisi paaaljon, ja Lumesta ei ole opetettu olemaan hiljaa ja se haukkuu lähinnä vahtimiset (ja sittemmin käskystä), niin Lumes todella oikeasti on hiljaisempi. Mesta taas on tuollainen itsensäilmaisija. Sillä on hirveän laaja valikoima erilaisia ääniä, joilla se ilmaisee itseään, ja joskus se ihankuin selvästi juttelee ja vastailee takaisin. Ei siis mitään pelkkää hauhauhaukkua, sellaisesta olisi heti peli poikki, vaan ihan kaikenlaista urinaa, murinaa, ärinää, kurinaa, mouruamista jne. en osaa edes kuvailla kaikkea. Jos olisin halunnut, olisin voinut opettaa sen niistä pois ja olemaan aina hiljaa, mutta mielestäni nuo äänet ovat niin iso osa Mestan synnynnäistä persoona, etten halunnut kitkeä niitä vaan ennemminkin vahvistaa.

Allu nuorena poikana vuonna 2005.

Moni aiemmin äänivarma koira on alkanut pelätä sen jälkeen, kun liian lähelle on paukahtunut uuden vuoden raketti tai vastaava. Olen sitä mieltä, että tällaisilla koirilla on synnynnäinen herkkyys ääniarkuuteen ollut olemassa, mutta tullakseen ilmi, se tarvitsee vahvan altistuksen, säikähdyksen. Ihan samalla tavoin, kuin esim. epilepsia tai allergia joskus puhkeaa stressin yhteydessä - se on ollut piilevänä olemassa. Oikeasti äänivarma koira ei ala pelkäämään, vaikka säikähtäisi (tai muut säikähtäisivät), tai ei edes säikähdä, Allu oli juuri tällainen. Minun on vaikea kuvitella Lumestakaan pelkäämään ääniä, tai kunnolla säikähtämään kovaakaan, vieressä tapahtunutta pamausta. Sen sijaan, jos itse alkaisin reagoida oudosti ukkosenjyristyksiin, uuden vuoden paukkeeseen tmv. niin Lumeksen varmaan ajan kanssa saisi pitämään niitä ääniä epänormaaleina ja haukkumaan niille vähän samaan tapaan kuin innokkaimmillaan vahtii, jos hyppään heti itse ikkunaan ja sen vahtiminen saa vahvistusta. Mestan taas saisi helposti pelkäämään. Se ei tällä hetkellä pelkää ukkosta, pauketta tai muutakaan, ei edes huomaa niitä, mutta reagoi todella selvästi ihmisten käytökseen ja varsinkin katsoo minun reaktioistani mallia. Toissa uutena vuotena, Mestan ensimmäisenä sellaisena siis, se paukkeen alkaessa vilkaisi joka kerran minuun. Kun istuin vain hievahtamattakaan katse tv:tä tuijottamassa, se muutaman vilkaisun jälkeen totesi tilanteen ilmeisestikin olevan normaali, ja jatkoi rauhassa nukkumista. Jos olisin alkanut höpötellä sille "se on vaan raketteja kuule, ei mitään hätää, nuku vaan siinä" se olisi huolestunut paukkeesta, ja jos itse pelkäisin esim. ukkosta, pelkäisi taatusti Mestakin.

Lumes isovanhempieni luona vuonna 2011 tai -12.

Allu oli tosiaan siis jo puolivuotias minulle tullessaan, ei siis enää parhaimmassa iässä hallitun vapaanapidon opettamiseen (monet pienet pennut kun seuraavat melko luonnostaan ihmistä, jolloin mukanakulku on helpompaa opettaa). Jos olisin silloin tiennyt ja osannut sen mitä nyt, olisin saanut hommat pelaamaan hyvinkin, mutta koska en tiennyt ja osannut, niin Allu kulki puoli vuotta metsästämässä suomenpystykorvamme kanssa. Ei siitä sitten kovin irtipidettävää tullut, kun opitun mallin mukaan oli enemmän riistanetsintä kuin omistaja mielessä. Kesti monta vuotta saada ajojahtihurman muistikuvat pois ja saada hallittua koira vapaanakin, vaikka jotain takaa-ajettavaa näkyisikin, varsinkin, kun meni muutama vuosi ennen kuin edes kunnolla osasin sen tehdä. Opittua vai perinnöllistä? Ainakin tosi vahvasti opittua, mutta saattoihan siellä joku riistaviettiperimäkin olla, ei mitenkään harvinaista lapinkoirilla. Ilman pystykorvan antamaa metsästysopetusta olisin varmaan heikoimmillakin taidoilla saanut Allusta edes vähän paremman irtipidettävän jo heti alkuunsa. Lumes ja Mesta on heti pennusta määrätietoisesti opetettu olemaan kiinnostumatta mistään jahtaamisesta eikä niitä voisi vähempää sellainen kiinnostaa. Pentuna molemmat jonkin verran olivat maasta lentoon lehahtavista linnuista kiinnostuneita ja ilman poisopetusta todennäköisesti niiden perään voisivat pyrähdellä, ja Mestalla ehkä olisi saattanut laajentua johonkin muuhunkin.

Lumes ja Allu vuonna 2011 tai -12.

Allu on aina ollut rauhallinen, jos ei tapahdu mitään, miksi pitäisi olla ei rauhallinen. Sille ei ollut mikään ongelma odotella, oli paikka mikä hyvänsä, ja esim, kyläpaikoissa se nopsasti kävi maahan johonkin lähettyvilleni eikä noussut, ellen minä noussut. Allulla ei koskaan ollut vikinää tai ininää turhautumisesta tmv. Tämä kyläpaikoissa, ja kotonakin vieraita käydessä, rauhallisesti oleskeleminen sai Allun vaikuttamaan hyvin tottelevaiselta, vaikka sillä nyt vain sattui olemaan synnynnäisenä ominaisuutena hyvä rauhoittumisen taito. Lumes on paljon Allua vilkkaampi, ja synnynnäistä vilkkautta on vielä harrastusten vuoksi vahvistettu, ja sille on odottelu ja rauhoittuminen hauskoissa paikoissa ollut vaikeampaa. Se myös riemastuu vieraista huomattavasti enemmän eikä välttämättä aina malta makoilla aloillaan, vaikka olisi käskettykin maahan. Monet. jotka eivät koirista oikein mitään ymmärrä, ovat tulkinneet Lumeksen vilkkauden tottelemattomuudeksi, vaikka kaikkiaan Lumes kyllä oli Allua tottelevaisempi. Lumes myös joskus pitää ininää, jos on käskettynä aloilleen, mutta on tylsää eikä haluaisi siinä olla. Mesta taas on rauhallisempi kuin Lumes eikä yhtään niin kiinnostunut ihmisistä, ja esim. lenkillä, jos jäämme juttelemaan jonkun kanssa, Mesta aika pian käy itsestään makaamaan. Tylsyysodotteluvikinään on taipumuksia.

Allu ja Lumes vuonna 2010? Vai -11?

Ja sata ja yksi muutakin asiaa olisi, joissa voisi verrata koiria keskenään ja opitun/ perinnöllisen käytöksen eroja, mutta jääkööt tällä kertaa tähän. Mutta mielenkiintoista näitä minusta on pohdiskella!

Sitä samaa, sitä samaa...

Ollaan taas treenailtu. Muun muassa Mestan kanssa häiriötreenejä, joissa ensin kaikki koirakot kulkivat sikin sokin noin 10x10m alueella. Samoin kuin viimeksi vastaavissa, en käskyttänyt Mestaa vaan halusin sen oma-aloitteisesti kulkevan mukana ja pitävän kontaktia ja kyllähän se niin hienosti taas mukana kulki, ettei voi kuin kehua. Se on kyllä hoksannut hyvin tuon muiden ignooraamisen, vaikka en puhuisikaan sille mitään. Huomaa myös hallissa muissa tilanteissa, että vaikka mennään ihan toisten koirien vierestä vapaasti hengaillen, niin ei vilkaisekaan toisia koiria vaan odottaa minulta jotain tehtävää tai palkkaa.

Häiriöhengailujen jälkeen häiriöpaikallamakuu rivissä. Kouluttaja teki omalle koiralleen luoksetuloa rivin eestä vain parin metrin päästä paikallaolijoista, laitteli omaa koiraansa vuoroin jokaisen paikallaolijan viereen ja käskytti istu-maahan-istu. Heitteli palloa koirien väleistä, yritti houkutella niitä ylös (tähän Mesta yhden kerran meinasi hairahtua, mutta sai välittömän lisäkäskyn maassapysymiseen, jonka jälkeen yritti olla välittämättä houkuttelijasta) yms. Mestalla oli etupalkka kiinnekohtana ja kävin aina väliin palkkaamassa sitä pienesti. Tosi hienosti jaksoi useamman minuutin paikallaolon häiriöiden kera, yhden kerran kävin välissä vapauttamassa sen etupalkalle ja sitten laitoin uudestaan maahan paikallaoloa jatkamaan. Treenien lopuksi otettiin ihan tavallinen paikallaolo ja sekin Mestalla bueno. Tästä jopa vois tulla hyvä liike sittenkin.

Mestalla on luoksetulo hidastunut sen jälkeen, kun marraskuulla vaihdoin sen suorasta sivulletulosta ensin eteen istumaan. Lumes tulee tosi vauhdikkaasti ja varmanoloisesti luokse jo niinkin, mutta Mesta kävelee tai korkeintaan ravaa, vaikka ois miten innostunut. Ei ollut vaikea senkään ongelman ratkaisu, reilusti pidempi välimatka luoksetuloon, niin johan tulee laukallakin ja kun varmuus lisääntyy, niin uskon laukkavauhdin lisääntyvän siinä samalla. Mestalle tosin todennäköisesti joutuu alkaa tekemään myös erikseen vauhdista palkkaamista, sen laukkakaan ei ole niin "tättärätää" kuin tahtoisin. Lumes on aina tullut kovaa, vaikka sitä ei ole koskaan erikseen vauhdista palkkailtu.

Seuraamista. En ole vieläkään osannut päättää, haluanko Mestalta nättiä tokoseuraamista vai reippaampaa pk-tottisseuraamista, joten molemmilla edelleenkin mennään. Mutta kuka jättää toisessa käännöksessä korjaamatta koiran vajaan takapäänkäytön, joka näkyy johtuvan oikeassa kädessä olevan palkan ennakoimisesta, ja vielä palkkaa moisesta laiskottelusta ja edistämis/vinousyrityksestä... Taidetaan ottaa kuuri palkkaa ihan jossain muualla kuin oikeassa kädessä.

Oli kiva nähdä videolta, miten Mesta liikkeestä seisomisessa aivan niiaa hienoisesti takajaloillaan, jotta saa liikkeen seis heti käskystä. Sillä onkin kyllä kaikki jäävät tosi napakat. Olisikohan tämä kolmas viikko, kun teen jääviä seuraamisen yhteydessä, aiemmin vain erillisillä harjoituksilla on näitä asentovaihtoja liikkeestä harjoiteltu. Parilla viime viikon treenikerralla oli pikkaisen hakemista seisomisessa, kun käsky tässä on ollut "sotsot", mutta koska tuomarit saattavatkin tulkita sen kaksoiskäskyksi, lyhensin pelkkään "sot". Tuo "sotsot" on Mestalla sellainen yleissana, joka tilanteesta riippuen tarkoittaa joko kieltoa tehdä jotain/ mennä jonnekin, tavaran pudottamista suusta, paikoillaan pysymistä ja/tai pysähtymistä. Oli helppo sitten ottaa se tähän käskyksi, kun koira valmiiksi jo tuntee sen merkityksen.

Mestasta on tullut aika kiihkeä haukkuja, ei ole turhanlänkytystä vaan oikeaa asiaa. Olen vähän joka välissä haukutellut sitä enemmän vähemmän ja aina hallissakin muiden juttujen lomaan tehty haukkuharjoituksia. Pidempään haukkumiseen, jotta pitää paikkansa eikä ala tarjoamaan lisää etäisyyttä, Mesta tarvitsee vielä kehuja haukun sekaan, niitä toki on tarkoitus vähitellen vähentää. Vapautussana on "jes" ja toki jos lelu lentää jo ennen sitä, niin ei se enää haukkumaan jää vaan hakee palkkansa. Paljon lisää treeniä tarvitaan haukun pidentämiseen koemittaiseksi (hakukokeisiin siis), nytkin jo on tuossa sellaista "eikösepalkkajotulesieltä onkopakkohaukkuamukavieläkin annajotänne"-äänensävyä. Pitäisi saada myös tasainen rytmi haukkuun, tuollaista alkukiihkoiluhaukkua kun ei edes pysty pitämään yllä kovinkaan kauaa.

On me vähän agilityiltykin, mutta jostain kumman syystä tykkään nykyään enemmän tokosta kuin agista eikä agikisoihin ole enää ollenkaan kiire ja hoppu heti alkuvuodesta (jos ollenkaan?) ja treenaaminenkaan ei kiinnosta samallalailla kuin kesällä. Onkohan meistä tulossa totisia tokoilijoita... Tässä vaiheessa, kun uusintaa ei onneksi ole enää tapahtunut, voi varmaan tunnustaa senkin, että pari viikkoa sitten Mesta päätti merkata putkeen. (Aaaargh!) Ajattelin, että tehdäänpäs kiva päätös tokotreeneille ja päästin Mestan pallon kanssa juoksemaan putkesta läpi, mutta juuri ennen suuaukkoa se tekikin äkkijarrutuksen ja nosti koipea. Karjaisin sille sen verran kovasti, että mitä mieltä olen tuollaisesta touhusta, ettei se meinannut uskaltaa mennä putkeen enää uudestaan (tietenkin laitoin sen menemään sinne uudelleen nähdäkseni, aikooko toistaa typeryyden). Onneksi se unohti seuraavan kertaan mennessä sekä merkkailun että sen, että sille oli putkessa ollessa oltu vihaisia.

Lumeksen kanssa on tunnistusnoudoiltu. Siinähän ei ole ollut mitään ongelmaa, mutta viimeksi kapulat sattuivat olemaan sellaisessa kohtaa lattiaa, jossa ilmeisesti oli jokin hyvä narttutuoksu (hallissa on tästä syksystä lähtien saanut treenata myös juoksuisten narttujen kanssa), ja Lumes kapuloita haisteltuaan vaihtoi haistelu- ja sitten myös nuolemiskohteeksi lattian. Odotin, että mikä on sen oma ratkaisu ja lussutti siinä sitä lattiaa, kunnes nosti pään ja katsoi kysyvästi minua, että mikäs se tehtävä olikaan... Kutsuin sen takaisin ja lähetin uudestaan etsimään, toi oikean. Uusinta, jossa taas maan haistelu ja nuolu, sitten kysyvä katse, ja kun ei itsenäisesti jatkanut etsintää, niin annoin uuden käskyn, alkoi haistella kapuloita ja toi oikean. Että näinkin voi näköjään käydä...

Ruutuun on löytänyt hyvin, vaikka joka treenissä ensimmäinen on tehty aina niin, että Lumes ei näe palkanvientiä. Se jopa bongailee ruutua, kun muuten vain kuljetaan ja yrittää väliin hakeutua sinne suuntaan. Luoksetulon stoppeja on muutaman kerran tehty nameilla luoksetuloleikkinä ja Lumekselle on tullut tosi hyvät pysähdykset. Tosin se saattaa pysähtyessään kääntyä jo valmiiksi taaksepäin, jotta näkee, minne nami lentää. Sen takia joskus muutama vuosi sitten luovuin tuosta tyylistä, kun tennispallon kanssa vastaava treeni tuotti sen, että käsimerkistä koira pysähtymisen sijaan kääntyy 180 astetta ympäri ja juoksee takaisin tulosuuntaansa, kun sinne se pallokin aina lentää... Tuohan on yleisesti käytetty opetuskeino ja suurin osa koirista pysähtyykin valeheitosta hölmistyneenä seisomaan, mutta ei toimi Lumeksella ihan samalla tyyliin.

Tätä en ole listaillut minnekään tavoitteisiin, harrastuksiin tai muutenkaan täällä tainnut aiemmin mainita, mutta ollaan treenailtu jo jonkin aikaa myös koiratanssijuttuja, lähinnä eri seuraamispaikkoja siihen seuraamista musiikin tahdissa-luokkaan. Jos sattuisi ajettavan matkan päähän kisat, niin ehkä voitais tänä vuonna osallistua, jos saan aikaiseksi tehtyä ohjelman ennen sitä. Mesta osaa näitä samoja juttuja myös ja senkin kanssa koiratanssikisat on ajatuksissa.

Ensimmäinen ensimmäistä

Vuodenvaihde vietettiin tuttavilla, koirat olivat mukana ja saivat kehuja hyvästä käytöksestä (=olivat komennon alla enkä päästänyt niitä riehaantumaan). Lumes ei edes vahtinut ollenkaan, vaikka varoittelin, että saattaa sisääntulijoista ilmoittaa... Kumpikaan ei edelleenkään reagoinut millään tavoin paukkeeseen. Olisipa kaikilla koirilla yhtä hyvä ääniperimä, niin ei tarvitsisi yhdenkään kärsiä ukkosista, "ilo"tulitteista yms. meteleistä.

Koirat olivat kyläreissusta henkisesti väsähtäneitä, mutta jaksoivat treeneissä silti normaaliin malliin. Mesta teki vähän seuraamista (reipas!), rengasta ohikulkien tarjoamisen kautta (hyppäsi maxi-korkuisenkin!), pussin (kolmatta kertaa, toista kertaa ilman pussin suuaukon apupitäjää), hyppysarjaa (jossa ihan huomaamattaan hyppää jo maxi-korkuistakin ja keskittyi hyvin, vaikka vieressä teki toinen koira treeniä) ja meni se kerran oma-aloitteisesti puomistakin (koska tarjoaa herkästi eri toimintoja).

Lumes teki kokeenomaisen tunnistusnoudon. Se oli vähän liiankin innoissaan ja mietin, että meneekö sähläykseksi, mutta ei mennyt. Eka kohdalle osunut kapula oli oikea ja Lumes nappasi sen heti suuhun ja toi luo, normaalisti tarkistaa muitakin ensin varmuudeksi. Otettiin sitten vielä uusintakin, että näkee, nappaako vain jonkun vai oliko se oikeasti asialla, ja kun uusinnassa ei oma kapula ollutkaan ensimmäinen kohdalle osunut, niin haisteli kaikki sievästi läpi ja otti oman sen löydettyään. Sai olla tyytyväinen! Ihan vähän seuraamista, hallissa Lumes aina meinaa edistää ja poikittaa, vaikka ulkona ei sitä tee. Edessä istumisesta perusasentoon siirtymistä, sujuu hyvin (tosin voisin oman katseen pitää eteen enkä tuijottaa koiraa). Ruutu täysin kokeenomaisella alulla, eli ei edes tyhjää namialustaa ruudussa. Löysi hyvin ruutuun, pysähtyi sinne (hieman ihmetteli, kun ei alustaa näkynytkään) ja meni maahan (eikä häiriintynyt yhtään, vaikka toisella puolella hallia oli haukkuvia koiria, vähän katseli sinne päin vain), josta palkkasin, jatkoin kävelyä ja kutsuin luo, ja tuli hyvin seuraamaan. Tähänkin sai olla tyytyväinen! Paikallamakuuta, noutoa eteentullen, luoksetuloa eteentullen, kaikista jäi kiva fiilis.