Ensimmäisillä laulujoutsenilla oli metsäinen aitaus ja tuntui jotenkin eksoottiselta nähdä joutsenia sellaisessa ympäristössä, kun on tottunut näkemään niitä vain vesistöissä uiskentelemassa ja pelloilla syömässä. Joutsenista toinen oli lepäilemässä ja toinen kävi syömässä ja lähti sen jälkeen kävelylle metsäpolkua pitkin, tyytyväisen oloisena se taaperteli eteenpäin. Jälkimmäisessä joutsenaitauksessa taasen oli jooga- tai joku muu jumppahetki meneillään, siellä seisoskeltiin vakaasti yhdellä jalalla.
"Laulujoutsen on suurikokoinen, valkoinen vesilintu ja Suomen kansallislintu. Nokan keltainen alue on kiilamainen ja sieraimiin asti ulottuva, mikä on paras erottava tuntomerkki pikkujoutsenesta. Pyrstö on pyöreä ja lyhyt eikä kiilamainen, kuten kyhmyjoutsenella. Nuori laulujoutsen on höyhenpuvultaan ruskeanharmaa, ja se saa aikuisen valkoisen puvun syntymän jälkeisen kesän osittaisessa sulkasadossa. Nuoren yksilön nokasta puuttuu myös keltainen väri (keltaiset alueet ovat vaaleita, osin punertavia). Laulujoutsen lentää lähes äänettömin siiveniskuin (vrt. kyhmyjoutsen)."
Kiljuhanhet ja muut "sorsamaiset vesilinnut" olivat kaikki samassa tilassa, josta niiden ohi pääsi kävelemään ihan vierestä, eivätkä linnut piitanneet ihmisistä mitään.
"Kiljuhanhi kuuluu romahdusmaisesti vähentyneiden lintulajiemme joukkoon. Kiljuhanhen pelastamiseksi on meneillää monia erilaisia projekteja."
Punakaulahanhella oli soransyönti meneillään, tavallaan ruuansulatuksenhoitoa siis.
"Pääasiassa Siperian tundralla ja talvehtimisialueillaan Kaspianmeren rannoilla. Länsi-Euroopassa sitä esiintyy vain satunnaisesti. Laji on harhautunut muutaman kerran Suomeenkin."
Mandariinisorsakoiras oli hauskannäköinen ja persoonallinen kaveri, jolla oli kovasti touhu päällä. Pesuvadissa oli ilmeisesti ruokaa, jonka vuoksi sinne kiipparoi, ja jonkun ajan kuluttua tepasteli lampeen, jossa esitteli puolisukeltajan puolisukelluksia ja sukellusten välissä hempeili "tyttöystävänsä" eli mandariinisorsanaaraan kanssa.
"Koiras on upea ilmestys ja helppo tuntea, nokka kirkkaanpunainen, silmän päällä leveä valkoinen juova. Naaras likaisenharmaa, valkoinen kapea silmäviiru, kupeet karkean keltatäpläiset."
Seuraavaksi lemmikikseni hankin vesimyyrän ja rakennan sille samanlaisen vettä ja maata sisältävän jättiterraarion, mikä tälläkin kaverilla oli! Tää oli supersöpö mupeltaessaan ruokakalaansa, vilistäessään maalla ja aivan hirmutaitava uimaan ja sukeltamaan! Sillä oli pesäluola (jonne se oli varastoinut ruokaa) sellainen, jonka sisäänkäynti oli vedenalla ja tosiaan hämmästyttävän ketterä oli vesielementissä!
"Vesimyyrä tunnettiin aiemmin myös nimellä ojamyyrä. Vesimyyrä on tärkeä saaliseläin ainakin huuhkajalle, kärpälle, viirupöllölle ja haukoista tuuli- ja hiirihaukalle. Elinikä luonnossa korkeintaan 2-3 vuotta.
Vesimyyrä ui taitavasti ja sukeltaa hyvin, vaikkei muuten ulkoisilta piirteiltään olekaan sopeutunut vesielämään. Vesimyyrä elää tavallisesti maanalaisessa tunneliverkostossa, mutta saattaa majoittua myös tulvan saartamassa mättäässä tai vedessä olevassa keossa. Vesimyyrän tunneleiden kaivamisesta syntyneet multakeot ovat samankaltaisia kuin maamyyrällä eli kontiaisella. Vesimyyrä asuttaa uskollisesti kerran valitsemaansa elinympäristöä, eli se on paikkauskollinen eläin.
Vesimyyrät keräävät kasvimaalta herkulliset porkkanat sekä kukkapenkin mukulat omiin talvivarastoihinsa. Vesimyyrän multakeossa on kolon suuaukko yleensä keon vierellä. Harmittoman ja rauhoitetun kontiaisen käytävä taas lähtee multakasan keskeltä."
Näätä oli vilkas liikkeissään eikä siitä meinannut ehtiä ottamaan kuvia. Näädän aitauksessa oli ulko- ja sisäosat, seinää vasten olevan puunrungon kolo oli ilmeisesti sisätilojen sisäänkäynti. Näädän ruokailuhetki näkyi tehtäneen virikkeelliseksi, sillä siellä täällä sen ulkoaitauksessa oli lihanpaloja oksien päällä yms. paikoissa. Näätä juoksentelikin nuuhkien ympäriinsä selvästi ruokiaan etsien.
"Näätä saalistaa tavallisesti vain öisin. Päivälepopaikakseen se valitsee esimerkiksi kallionkolon, louhikon, onton puun, petolinnun pesän tai usein tiheässä kuusessa sijaitsevan oravan pesän. Majapaikkaansa näätä vaihtaa jatkuvasti. Huonolla ilmassa, kuten ankarassa tuiskussa, se kuitenkin pysyy paikoillaan joskus jopa kolme vuorokauttakin. Heti myrskyn mentyä ohi näätä lähtee taas vaellukselleen.
Jotkut näätäyksilöt saattavat asettua pysyvästi kesämökkialueille pitäen pesä- ja lepopaikkoinaan välikattoja tai pihapiiristä löytyviä maakoloja. Joskus näätä on tunkeutunut mökin sisätiloihin aiheuttaen melkoisen sotkun."
Vaikka maakotkilla olikin iso lentohäkki, ei sitä mitenkään voi verrata kotkien lajityypilliseen tapaan lennellä ja liidellä pitkin taivasta, joten vähän sääliksi niitä kävi.
"Maakotka kiertelee korkealla reviirinsä yläpuolella. Niiden näkö on monta kertaa ihmisen näköä tarkempi, joten jänis erottuu hyvin 1,5 kilometrin etäisyydeltä. Kotkan hyvän näkökyvyn mahdollistavat tarkan näkemisen alueella olevat miljoona näköreseptoria, meihin verrattuna seitsemän kertaa nopeammin tietoa välittävä hermosto ja parempi värien havaitsemiskyky. Petolinnut näkevät myös esimerkiksi virtsasta heijastuvan uv-valon, joka paljastaa saaliseläinten kulkureiti. Lintujen silmissä on kampamainen uloke, joka puuttuu meiltä nisäkkäiltä.
Maakotka tarvitsee kevättalvella ja keväällä rauhaa. Häirintä säikyttää emon pesältä ja pesintä voi tuhoutua. Poikaselle tuodaan ravinnoksi pieniä lintuja ja nisäkkäitä. Suurin paino, minkä maakotka pystyy nostamaan ilmaan, on testien perusteella viitisen kiloa.
Emot ovat pariuskollisia ja ne pyrkivät pysyttelemään 300 neliökilometrin laajuisella reviirillään ympäri vuoden. Reviirilleen ne rakentavat pari kolme risupesää, joita ne vaihtelevat tarpeen mukaan. Keväällä ne koristelevat käyttöönotettavan pesän tuoreilla havunoksilla."
Ilvekset näyttivät yllättävän suurilta ja vankkaluustoisilta, eivät tosiaankaan olleet mitään pikkukisuja. Ilveksista yksi käveli aitauksen takaverkon viereistä betoniuloketta edestakaisin pysähtyen välillä katselemaan ulos aitauksesta. Eipä varmaankaan olisi pistänyt pahitteeksi vähän laajempaa reviiriä.
"Talvella hangelle ilmestyvät isot ja pyöreät tassunjäljet ja kevätöinä kuuluva äänekäs mouruaminen paljastavat ilveksen reviirin. Ilvekset liikkuvat lähes parikymmentä kilometriä yössä ja reviirit voivat olla yli tuhannen neliökilometrin laajuisia. Ilves on hävitetty sukupuuttoon suurimmasta osasta Keski-Eurooppaa. Laji oli kuolla sukupuuttoon myös meiltä 1950-luvulla. Uusi ilveskanta muodostui Ruotsista ja Venäjältä vaeltaneiden ilvesten jälkeläisistä.
Erivärisille ilveksille on annettu omat nimityksensä: Kissailves on pilkullisin. Kettuilveksellä on pilkkuja vain jaloissa. Susi-ilveksellä on isoja, epäselviä värilaikkuja ja selässä kaksi mustaa juovaa.
Nuoret ilvekset elävät mielellään ryhmässä. Vanhat ilvekset elävät luonnossa yksinään, mutta tarhassa voidaan pitää pariskuntaa yhdessä ympäri vuoden. Ilvesuros ei tee pahaa poikasilleen. Se jopa osallistuu poikasten hoitoon, vaikkei olekaan yhtä ahkera kuin ilvesemo. Vuonna 2012 arvioitu kanta n. 2500 eläintä."
Susilla taisi olla kaikista Ähtärin eläimistä suurin aitaus. Se oli jaettu kolmeen osaan siten, että kaksi aitausta olivat yleisön katselupaikkojen vieressä ja kolmas näiden kahden takana syrjässä. Saapuessani susiaitaukselle, niistä yksi oli ensimmäisessä aitausosassa ja loput makoilivat taaimmaisessa. Kun tämä etuaitauksessa ollut susi kävi hetken "hengaamassa" taka-aitauksen suuaukolla, lähtivät siellä olleet sudet hiljalleen liikkeelle etuaitauksen puolelle ja kohta koko lauma jolkotteli kiertorinkiä usean kierroksen verran etuaitauksen rajoja seuraten. Susien ravi oli todella tasapainoisen, keveän ja vaivattoman näköistä!
En osaa sanoa, oliko susien käyttäytyminen stressaantunutta, mutta kovasti tuli mieleen pienessä tarhassa koko elämänsä kyhjöttävät koirat, jotka turhautuneina ramppaavat tarhan etuseinämää eestaas ja kieputtavat metrin parin säteellä ympyrää. Susista kahdella oli jotain keskinäistä kähinää. Niistä toinen olisi selvästi halunnut tilanteesta pois ja yritti muina susina jolkotella muun lauman mukana, mutta tämä toinen tuli koko ajan perässä kiinni ja kävi härkkimässä, murinaa ja irvistelyjäkin kuului ja näkyi.
Susien pito eläintarhoissa ilmeisesti on ongelmallista (susille itselleen) ja Ähtärin eläinpuistonkin sivuilla kerrotaan, että joskus susien kesken on niin pahoja tappeluita, että loukkaantuneet joudutaan ottamaan erilleen hoitoon ja jopa lopettamaan, koska vammat ovat liian suuria ja/tai koska yksilöä ei pysty enää palauttamaan takaisin laumaan.
"Susi on sosiaalinen eläin, joka elää laumassa. Lauma koostuu johtajaparista ja aiemmista pennuista tai muista sukulaisista, joilla kaikilla on oma paikkansa lauman sisäisessä hierarkiassa. Susi on myös hyvin leikkisä eläin. Kanssakäyminen toisten kanssa on tärkeää ja tervehtimisseremoniat kuuluvat lauman jokapäiväiseen elämään."
Karhut tuntuivat poikkeavan kaikista muista Ähtärin eläimistä siinä, että ne ottivat katsekontaktia ihmisiin ja viihtyivät aitauksen etualalla esiintymässä, tai "esiintymässä", olivat lemmikkimäisen oloisia. Teki niin mieli heitellä niille jotain suupaloja palkkioiksi tempuista... Ainoina suurista pedoista ne sinänsä ankean näköisistä aitauksistaan huolimatta vaikuttivat leppoisilta, tyytyväisiltä, ts. ainakaan niillä ei näkynyt mitään ramppaamista/tylsistymistä/yms. mitä esim. ahmoilla, susilla ja ilveksillä oli, vaan keksivät itse itselleen puuhaa. Tietenkin näin eläimiä hyvin pienen ajan, joka on vain osatotuus niiden koko elämästä, eikä sen perusteella välttämättä yleistyksiin kannata lähteä.
"Karhu on maamme kansalliseläin. Esi-isillemme karhu oli tärkeä ja pyhä eläin, jota ei sopinut kutsua nimeltä. Siksi karhulle on keksitty runsaasti lempinimiä. Karhu saattaa elää tarhaoloissa jopa 40-vuotiaaksi, luonnossa noin 20-vuotiaaksi. Vuonna 2012 maamme karhukanta oli noin 1400 eläintä."
Useampi koululaisryhmä oli paikalla opettajiensa kanssa eläimiin tutustumassa, mikä sinänsä on tosi hieno asia. Harmi vain, ettei kaikilla opettajillakaan olleet eläinpuiston käytösetiketit (mm. "Älä häiritse eläimiä.") hallussa. Kettuparka ei oikein tiennyt, minne enää piiloutuisi, kun lapsilauma juoksi aidan vierellä aina sinne, minne kettukin meni... Lopulta jäi sitten seisomaan keskelle tarhaansa.
"Tämä eläinsatujen tuttu veijari on talviturkissaan valkoisella lumella upea näku. Luonnossa sitä ei useinkaan pääse näkemään, sillä se on tyypillinen yöeläin, joka liikkuu mielellään illan hämärässä tai sarastavassa aamussa. Sen pääasiallisen ravinnon muodostavat pikkunisäkkäät, kuten myyrät ja hiiret."
Kursivoidut lainaukset Ähtärin eläinpuiston sivuilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti