Sydän kurkussa

Se tunne, kun keskellä yötä herää siihen, että koirat ryntäävät haukkuen ulko-ovelle. En ole koskaan aiemmin tainnut säikähtää yhtä paljon! Lumes on joskus harvoin yöaikaan pari kertaa pöhähtänyt enkä ole niistä piitannut koskaan, mutta näin voimallista haukkuryntäystä ei näe usein edes päiväsaikaan. Olin tietysti ihan varma, että ulkona on joku hiippari, turhaan eivät koirat koskaan ovella hauku. Kurkistelin ikkunoista ulos eikä ainakaan pihavalojen kohdalla ketään näkynyt (ihan kuin hiipparit juuri niissä valoisissa kohdissa kulkisivat...) eikä liiketunnistinvalaisin ollut syttynyt. Oli vaikea mennä takaisin nukkumaan enkä saanut tuntiin unta, kun sydän oli edelleen kurkussa ja kaikki lihakset jännittyneitä. Seuraavana päivänä valoisaan aikaan huomasin, että tuuli oli yöllä katkaissut etupihalta puun, siellä se nojasi ilmakaapeleita vasten. Eipä ne voineet koirat tietää, että ulkona rymistelikin puu eikä ihminen, mutta hyvä toisaalta itselle tietää, että koirat kyllä heräävät unestaankin, jos jotain epäilyttävää tapahtuu.

Luottamus, todellisuus, epäonnistuminen, onnistuminen

Beassin seikkailut haastoi valitsemaan neljälle aiheelle kuvat, koetin etsiä vähän vanhempia, joita ei ihan hiljan ole täällä esillä ollut.

Allulta repeytyi kovapintaisessa lumihangessa kannuskynsi ytimeen asti ja kynsi jouduttiin käydä eläinlääkärillä poistattamassa. Allu selvisi toimenpiteestä ilman rauhoitusta ja puudutuksesta huolimatta vähän kipeää teki, mutta vierelläoloni tuoma luottamus hoitaviin käsiin säilyi ja homma saatiin suoritettua.

Kummieni luona koirat eivät saaneet kerjätä keittiössä ruokaa, jonka vuoksi koirat ruokailujen ajaksi suljettiin portilla eteiseen. Ei silti puhettakaan, että portilla olisi ollut minkäänlaisia vähentäviä vaikutuksia kerjäämiseen...

Luulin jo keksineeni heinätelineen, jonne Neiti ei pääsisi hengaamaan, mutta epäonnistuin... Tästä virityksestä jouduttiinkin sitten luopumaan tämän kuvapaljatuksen myötä ja miettimään toimivampi ratkaisu, neidin harmiksi...

Lumes sai seitsemännestä 1-luokan agistartistaan (viides kisa) sertin ja sitä myötä siirron 2-luokkaan, josta serti ja siirto 3-luokkaan tuli kahdennestatoista startista (seitsemäs kisa).

Training Stick - kolme vastaan yksi

Tilailin tuossa syksyllä paketin Peten Koiratarvikkeesta. Sisältönä oli vähän kaikenlaista sellaista, mitä ei normaalisti raaski ostaa, mutta nyt reilujen tarjoushintojen kera olin pakotettu uusiin hankintoihin. Lumeskin ilahtui paketista!

Eräs tilaamani kokeilukappale oli "koirien dödö" eli roll-on pullossa oleva nestemäinen herkku, jota koiran täytyy nuolla. Olin ajatellut, että tämä voisi olla sopiva hidastempoinen ja rauhoittumista vaativa palkka Mestalle hakutreeneihin, mutta Mestaa ei huvita muutamaa nuolaisua enempää naudanlihan aromia nauttia. Lumeksesta liemi itsessään oli kyllä ihan hyvää, mutta ei silläkään mielenkiinto sen nuolemiseen riittänyt sen vertaa, että sitä olisi mistään pystynyt tällä palkkaamaan. Vierailevat tähdet saivat nekin suorittaa osansa testistä, mutta Meriä ei olisi mikään nuoltava pullo voinut enää vähempää kiinnostaa - turhuuksien turhuus oli Merin mielipide. Ainoastaan testinelikon viimeinen jäsen, Vallu,  kelpuutti "dödön" herkkuvalikoimiinsa ja olisi nuollut koko pullon suorilta tyhjäksi!

Merin saalistajansielua hellivät Zhu Zhu Pets-hamsteri Prince Dashington ja Monsterit Oy:n örisevä pehmo, joita Meri saalistikin ihan tosissaan. Äänettömistä leluista Meri ei piitannut juurikaan tuon taivaallista, mutta kun näytin sille nämä, se innostui kertaheitosta...

Creepy olo

Meillä on rutiinina, että kun koirat jää yksin kotiin, molemmat saa ruokaa kippoihinsa "lohturuuaksi". Lumeksen ruuat on aina keittiössä, Mestan omat ruokailuhuoneessa ja kumpikin tietää omien kippojensa paikan. Toisinaan laitan nää yksinjäämisruuat jo puolta tuntia ennen lähtöä, toisinaan taas vasta ihan muutamaa minuuttia ennen, ja koirat ilman mitään käskytyksiä odottelevat kuuliaisesti omilla paikoillaan siihen asti, että ovelta huikkaan niille luvat syödä.

Tuossa yhtenä päivänä muutama viikko sitten olin taas tutun kaavan mukaan laittanut koirille ruuat kippoihin, jonka jälkeen kävin ruokkimassa kanit pikkueläinten huoneessa (kaneilla ja hiirillä on oma huone). Tullessani takaisin, kuulin keittiöstä Lumeksen kipolta syömisääniä, ihan kuin viimeisiä ruokia kaluttaisiin hotkien kipon reunoja vasten. Ennenkuulumatonta, ikinä eivät ole ilman lupaa alkaneet syödä, vaikka missä päin taloa kävisin ja miten kauan viipyisin.

Valmistauduin vahvaan torumiseen, mutta kumpikin koira makasikin ruokailuhuoneen matolla normaalin ja odottelevan näköisinä ihan kuten kuuluukin. Syömisäänet keittiössä jatkuivat. Hitaasti kelasin ajatuksiani läpi - jos kerran molemmat koirat on aloillaan makaamassa, kuka tai mikä syö keittiössä Lumeksen ruokia? Kolmatta koiraa ei meillä ole, tai ei ainakaan pitäisi olla, ja saa olla kyllä aika helkutin iso hiiri tai rotta, että sen ruokailuista kuuluisi noin vahva ääni... Iho kananlihalla ja hyyyvin hiiitaasti astelin keittiön oviaukon reunalle ja kurkkasin ruokakipolle päin, ei ketään, ruuat koskemattomina kupissa. Äänikin oli lakannut.

Jos uskoisin kummituksiin, aaveisiin, henkiin, mihin lie, olisin ihan varma, että Allu siellä tietenkin syömässä kävi. Mutta jos uskoisin, niin silti miettisin, että miksi vasta nyt, kahden vuoden jälkeen? Vai juuriko siksi, tarkistuskäynti ja viimeiset jäähyväiset, lokakuussahan se kaksi vuotta Allun poismenosta täyteen tuli. Jos en uskoisi kummituksiin, aaveisin, henkiin, mihin lie, päättelisin äänen sittenkin tulleen kanien ruokailutouhuista, vaikkakin kanit asustavat ihan vastakkaisessa suunnassa keittiöön nähden ja vaikka ne joskus metelöivät kovasti, niin juuri tuollaista ääntä en muista koskaan aiemmin kuulleeni. Vaikka toisaalta, kyllähän se Mestakin täällä jotain kummallista havaitsi silloin ensimmäisenä vuotenaan...

Katupiskit poseeraa

Sanat ei oo kivoja, mutta katupiski eläytyy tunnelmaan...

Täällä me aina leikitään!

Vahtivuorolaisen ei auta silmiään sulkea, vaikka olisi miten väsy.

Yömajani matala.

Hauskuus se on hetkellinenkin hauskuus...

Ota musta kuva, ennen kuin joku tulee!

Ilman diagnoosia

Mesta kävi viime viikolla silmäkontrollissa sen kolmen viikon kortisonisilmätippakuurin jälkeen, ei ollut tullut muutoksia parempaan, mutta ei huonompaankaan. Lääkäri oli kysellyt muilta silmäeläinlääkäreiltä kokemuksia, mutta kukaan ei ollut lapinkoirilla nähnyt sellaisia muutoksia, mitä Mestan silmässä on. Epäilynä olisi nyt joku pannus-tyyppinen autoimmuunisairaus, mutta ei siis sellainen, millaista pannusta lapinkoirilla aiemmin on tavattu, joten mitään virallista diagnoosia siitä, mikä Mestan silmää vaivaa, ei pysty antamaan. "Lapinkoirilla ei pitäisi olla tällaista." Kortisonitippoja jatketaan ja kokeiluna niiden lisäksi siklosporiini-tipat kuukauden ajan, jonka jälkeen taas uusi silmäkontrolli. Lääkärikäynnin jälkeen käytiin luontopolulla etsimässä muutama geokätkö, Seinäjoella kun on kivoja paikkoja ihan kiinni kaupungissa.

Näin äkäistä puu-ukkeli ei kannata edes katsoa päin...

Näitä veistoksia olivat ilmeisesti tehneet paikalliset liikunta- tmv. kerhon lapset/nuoret ulkoilijoita ilahduttamaan.

Suojassa vihollisen näköpiiristä...

Kätköpurkki löydetty!

Paikka oli muistaakseni lintumetsä ja siihen liittyen lintuesittelyjä pönttöineen päivineen löytyi monen monta.

Esteettömällä reitillä kulki silta kallioiden ylitse.

Kakkukekkerit keskellä metsää

Kulunut vuosi on neljäs hakutreenivuotemme. Ensimmäisenä vuonna treenailtiin Lumeksen kanssa, toisena saatiin kokeista 2xHK1, kolmantena kokeista HK2 ja nyt neljäntenä vuonna oli tarkoitus Mestan kanssa kokeilla sitä hookooykköstä, kun kerta päästiin BH:stakin läpi. Aika lailla koevalmis Mesta hakukokeeseen alkaisi ollakin.

Maastot ois oikein kivalla mallilla, esineitä löytyy ja haussa Mesta on edistynyt monella saralla vielä parin kuukauden takaiseen nähden. Se on hakutreeneissä hiljaisempi keskilinjalla (ilman namejakin), lähetystilanteiden vinkuminen on vähentynyt huomattavasti ja se osaa keskittyä odottamaan lupaa. Sama edistys on näköapujen (ns. haamujen) kanssa, Mesta ei enää ala haukkumaan, vaikka maalimies näyttäytyy sille jossain päin metsää. Hiljaisuus ei tarkoita, että into olisi vähentynyt, ehkä jopa päinvastoin. Pääasiallisesti Mesta etenee alueella hyvin syvälle, etsii, etsii, etsii, ja kun löytää, aloittaa heti haukun, tai jos ei löydy, tulee takaisin, vaikka harvoin kyllä löytymättä jää.

Ilmaisuhaukkukin on parantunut, ennen se oli enemmän sellaista turhaumahaukkua ja haukun sävy muuttui nopeasti ihan liian turhautuneeksi, mutta nyt se on itsevarmempaa, vaativampaa ja säilyy hyvänä pidempään. Palkattu on löytöjen yhteydessä vaihtelevasti heti haukun aloittamisesta (ja oikealla paikalla olemisesta eli ei maalimiehen naamassa kiinni eikä tahallista muutakaan koskemista) tai kolmeen/viiteen/seitsemään laskemisen jälkeen ja siitä jatketaan pidentämistä. Lumeksellahan laskettiin haukkujen määrää satunnaisotantataulukon mukaan, kun se haukkui hau hau hau hau, mutta Mesta haukkuu hauhauhauhau eikä siinä pysy lukumäärässä mukana, joten sen kanssa ei lasketa haukkuja vaan luetellaan vain ykkösestä alkaen numeroita eteenpäin (ei yy kaa koo, vaan yksi - kaksi - kolme jne.) kerrottuun numeroon asti. Se kyllä haikkuisi pidempäänkin jo, mutta olen halunnut edetä rauhalliseen tahtiin juuri tuon varmuuden kasvattamisen vuoksi.

Vielä kesällä olin sitä mieltä, että Mestalle ei millään pysty rakentamaan yhtä hyvää tottista kuin Lumekselle, koska Lumes on vetänyt riman tosi korkealle, mutta nyt taidan joutua myöntämään, että Mestasta voipi tulla jopa ihan tosi makee! Tottis olisikin noutojen ja eteenmenon pientä viilausta vaille koevalmis. Miten mulla voikaan olla näin mahtikset LAPINPALVELUSKOIRAT!!!!!!!

Paitsi ettei me päästä Mestan kanssa tänä vuonna hakukokeisiin, voi olla ettei ensi vuonnakaan ja voi olla ettei ikinä enää minnekään. Koska silmätipat. Koska antidoping. Koska paska maailma. Koska epäreiluus - miksi juuri mun täydellinen koirani?

Saatiin me sentään hakumetsässä syödä Kirppulin HK1-omenapiirasta vaniljakastikkeen ja lämpimän glögin kera, Mestan koulari-kakut kun taitaa jäädä vaan haaveisiin. Hookooykkösen sijasta tarjolla on vain hookoonsinistä.

Ilman koiria Maarianhaminaan...

En ole kahdeksaan vuoteen ollut koirista erossa puolikasta päivää pidempään - ja jo siinäkin ajassa on ollut huoli, että mitenhän ne pärjää ja muistihan mies päästää ne käymään ulkona. Ei sillä, että mitään hämminkiä sen suhteen olisi koskaan ollut, mutta saahan sitä olla huolissaan... Eikä silläkään, ettäkö olisi tehnyt edes mieli lähteä minnekään sellaiseen paikkaan, mihin ei koiria voisi ottaa, kyllä mä tykkään sekä olla kotona niiden kanssa että reissata niiden kanssa ja menot onkin suunniteltu aina koirien mukaan.

Jos joku olisi pari viikkoa sitten tullut sanomaan, että lähden extempore-reissulle ilman koiria, niin olisin nauranut, että hahhahhaa, niin varmaan. Kun sitä sitten yhtäkkiä tulikin muutaman päivän varoitusajalla mahdollisuus lähteä pikavisiitille Ahvenanmaalle, piti ajatukset ajatella uusiksi. Olisin kyllä ottanut koirat muuten mukaan, mutta niiden kanssa olisi ollut pakko ottaa hytti laivasta ja kaikki halvimmat olivat jo varattuja. 260 euroa menopaluun hyteistä koirien takia tuntui kuitenkin aika suurelta summalta ja koirien ottaminen ensin kuudeksi tunniksi autoon ja sitten viideksi tunniksi laivaan hyttiin ja samat paluumatkalla, ei tuntunut kovin järkevältä, kun maissakin aikaa olisi ollut vain muutama tunti ennen paluulaivan lähtöä. Päätin tämä yhden kerran kokeilla, miltä tuntuisi, jos kävisi jossain koiravapaan reissun.

Vanhalle helikoptereiden laskeutumispaikalle rakennettu valoton tunnusmajakka eli pooki.

Vihreäpohjainen laiva on ravintola F.P. Von Knorring.

Kobba Klintar

Olin ajatuksissani jopa niin julma, että olisin vienyt koirat hoitolaan, jos niille ei olisi kotiin hoitajaa löytynyt tai saanut niitä kenenkään tutun luo, mutta koirien onneksi saatiin niille kuitenkin ihan paras kotihoitaja ja kaikki meni senkin suhteen erinomaisesti. Pidättäydyin jopa soittamasta ja kyselemästä tarkkoja tietoa koirien pärjäämisestä, vain kahdella viestillä kysyin lyhyet kuulumiset (ja niihin vastauksien lisäksi sain kaksi muuta viestiä). Ja mulla oli jopa oikein mukavaa reissussa, vaikka koirat olikin jätetty kotiin, jopa niin mukavaa, että suunnittelen jo uutta reissua (vuoden? kahden? päähän), jolle sillekään eivät koirat pääse mukaan... Taisi olla ihan terveellistä huomata, että minä pärjään ilman koiria ja koirat pärjäävät ilman minua! Vaikka oli ne kyllä aika onnellisia, kun tultiin takaisin.

Tämä ja allaolevat muutkin kuvat merikorttelista.

Merikorttelissa, kauimpana aallonmurtajan päässä sijaitseva merenkulkijankappeli.

Yövyttiin (jos muutamaa hassua tuntia nyt voi yöpymiseksi sanoa) Maarianhaminassa Pommern-hotellissa, joka oli oikein hieno ja mukava paikka. Aamiaisen jälkeen kierrettiin kävellen ympäri Maarianhaminaa kahdeksan geokätkön voimin ja meinattiin, että kai niitä sieltä ja muualtakin Ahvenanmaalta pitäisi tulla lisääkin etsimään ja niiden kautta näkemisen arvoisiin paikkoihin tutustumaan. Meri ylitettiin mennen tullen Siljan laivalla, mutta lauttareitti saarien kautta voisi uusintareissulla olla kyllä kokemuksellisempi.

Jäähallin edustalla oli lunta (ja valtavalta jalkapallokentältä eksynyt pallo)...

...ja itse hallissa jääkiekko-ottelu meneillään.

Katunäkymä päättyy mereen...

Ahvenanmaan itsehallintotalo (Självstyrelsegården).