Jos sua ei ois ollut, mä olisin keksinyt sut...

Muutin 17-vuotiaana omaan asuntoon samalle paikkakunnalle äidinpuolen isovanhempieni kanssa. Kyläilin heidän luonaan viikottain yhden tai useamman kerran ja isoäitini, jota isuksi sanottiin, piipahti minun luonani kerran pari kuukaudessa. Tullessaan hän toi aina mukanaan ankkastukin (pullapitko) tai vastaleivottuja, lämpimiä ropsuja (pannaria). Kotini ei ollut silloin, eikä ole vieläkään, mikään järjestyksen perikuva, joten aina isun soittaessa "nyt mä tuun", piti äkkiä pedata sänky, latoa vaatteet kaappiin, imuroida, tyhjätä pöytä, pestä astiat jne. Kaikki tämä hätäisesti muutamassa minuutissa, koska muuten sain isulta huomautuksia kyseisistä epäkohdista.

Vaikka oli aina kiva saada isu kylään, mukava jutella ja arvostin todella ruokalahjoja, noin puolentoista vuoden päästä aloin vähitellen kyllästyä ja ärsyyntyä siitä, etten saanut elää omassa kodissani niin kuin halusin vaan isulla oli aina jotain sanottavaa järjestyksestä, koirankarvoista, kesyrottieni häkin hajusta (se ei ole puhtaanakaan täysin hajuton) tai vähintäänkin siitä, että kohta tulisin allergiseksi, kun eläimiä tulee vain koko ajan lisää (silloin minulla oli koira, kani, okahiiriä ja kesyrottia). Tietenkään hän ei sanonut niitä asioita ilkeyttään, koska isu oli kaikkea muuta kuin ilkeä, vaan hyväntahtoisuuttaan ja huolenpitoaan, mutta ei vain tullut ajatelleeksi, miltä minusta tuntui kuulla aina moitteita tai varoitteluja kyseisistä asioista.

Kerran sitten repäisin enkä siivonnut yhtään, kun isu oli tulossa. Lisäksi olin miettinyt valmiiksi puolustuspuheen itselleni, vaikka samalla pelkäsinkin, että isu loukkaantuisi siitä eikä enää koskaan tulisi luokseni kylään. Isu tuli, huomautti epäjärjestyksestä - ja samantien aloin kertoa, miten tämä on mun koti ja mun elämä ja mulle rakkaat eläimet ja miten tuntuu pahalta, että hän arvostelee niitä, sillä enhän minäkään käy heillä kylässä vikoja etsimässä vaan häntä ja pappaa tapaamassa, ja että jos hän ei voi tätä ymmärtää, niin ei tarvitse enää tulla käymään. (Enää en näin tiukasti itseäni ilmaisisi, mutta silloin oli silloin...) Isu sanoi "se on ihan totta" ja sen jälkeen hän ei enää koskaan sanallakaan esittänyt kritiikkiä eläimistäni tai kodistani, vaikka jatkoi kylässäkäyntejä luonani ihan samaan tapaan kuin aikaisemminkin. Oli myös paljon mukavampi siivota ja järjestää paikkoja omasta tahdostani isua varten kuin moitteita pelätessä, ja olin onnellinen siitä, että isu ymmärsi, ja arvostinkin häntä vielä entistäkin enemmän.

.

Kerroin tämän tarinan eilen isoäitini hautajaisissa. Osa hautajaisvieraista taisi jäädä kiinni väärään kohtaan kertomusta, eivätkä he ymmärtäneet sitä pääasiaa, jota yritin sanoa. Sitä, että isu ymmärsi aina. Rakkain, viisain ja lempein isu ihanin ymmärsi aina.