Kohti 2-luokan hakukokeita

Olen viime viikkoina ahkerasti selaillut Palveluskoiraliiton koepalvelua virkkua hakukokeita etsiskellen. Haluaisin vielä hieman lisää treeniaikaa, jonka vuoksi tuumailussa ovat lähinnä loppusyksyn kokeet. Mutta kuinkas ollakaan, asioihin sisältyy aika monta muttaa... Koe A mukavan lähellä, mutta liian aikaisin. Koe B kohtuu lähellä, mutta sekin vähän liian aikaisin ja epäilen, että mahduttaisko edes mukaan. Kokeet C ja D, niinä päivänä muuta pakollista menoa. Koe E, vähän liian kaukana, mutta ajankohta passais, joskin epäilen, että ei mahduta mukaan. Kaikki muut kokeet ihan sairaan kaukana. Onko sitä hullu, jos lähtee kokeisiin 400km päähän? Koittaako vaan päästä lähelle kokeisiin, mut treeniaikaa jää vähemmän, vai kauemmas, mut ehtii treenata vielä lisää? Vielä pitäisi muistaa ilmoittautumispäivät ja soittoajatkin. Ja sit vaan puhenlinlangat laulamaan, noin niinkuin kuvaannollisesti.

A-estettä ollaan käyty treenimässä kerran viikkoon väliin lelulla, väliin kapulalla. Mennessä kiipeäminen on erittäin varmaa, pitää jotain todella erikoista sattua, ettei mennessä menisi yli. Äsämmien jälkeen olen paluuhyppyyn käynyt antamassa esteen viereltä käskyn siinä vaiheessa, kun lelu/kapula on suussa, ja juossut sitten takaisin esteen eteen vastaanottamaan. Hyvin se on suunnannut aina paluunkin esteelle, mutta kun siellä äsämmissä ja sitä ennen kerran treeneissä palatessa ei vauhti riittänytkään yli asti, niin olen tuolla käskykannustuksella sitä koittanut avittaa, että hiukka kiinteämmin kohdistaisi esteelle vauhdin kera. Kaikki treenikerrat onkin nyt onnistuneet oikein hyvin. Pitäisi kai väliin vaikka ensi kerralla koittaa jäädä vain odottamaan koiraa ja katsoa, miten käy, ettei liikaa totu siihen, että käyn sille huikkimassa jotain.

Mesta on keväästä asti ollut mielestäni kauhea laiheliini, oikea luuranko, vaikka olen koittanut syöttääkin sitä vähän enemmän. Muutama viikko sitten hakutreeneissä pyysin kaveria kokeilemaan ja hänen mielestään on oikein sopiva, ja jos hänen mielestään on sopiva, niin sitten se on sopiva. Samaan hengenvetoon kyllä totesi, että lihaksia voisi olla enemmänkin. Valoisaan vuodenaikaan kuljetaan kaikki lenkit metsässä vapaana vaihtelevassa maastossa ja Mesta on hyvä juoksemaan, mutta jos lihaksia kerran voisi olla enemmänkin, niin aloitin sitten samantien pyörälenkit Mestan kanssa. Ei sillä, että pyöräily koirasta mitään lihaskimppua tekisi, mutta eipä tuosta ainakaan haittaakaan ole.

Mestan 1-vuotiskesänä kyllä jo kokeilin alkaa pyöräillä sen kanssa, kun Lumeksenkin kanssa on sitä harrastettu, mutta ei Mesta piitannut yhtää pyörän vieressä juoksemista. Sou booring. En sitten käynyt toista kertaa. Nyt keväällä (vai pitääkö se jo sanoa, että viime keväänä?) ostin uuden, älykalliin ratsastuskypärän ja samaan syssyyn pyöräilykypäränkin (halvan tietty...) siltä varalta, josko alkaisin Mestan kanssa pyöräilemään. Ja onhan se nyt ihan typerää, että ratsastaessa kypärä on itsestäänselvyys, mutta pyöräillessä jotain ylimääräistä...

Mutta käytiin siis Mestan kanssa pyöräilemässä, muistin jopa kypärän laittaa päähän eikä yhtään haitannut menoa (ylläri), ja Mestassa oli tapahtunut jotain, koska nyt se tykkäsi! Tai ehkä se johtui siitä, että silloin pari vuotta sitten mulla ei ollut kypärää ja nyt oli? Jos koira ois niin fiksu? Siitä lähtien ollaan kolmesti viikossa kierretty 2,6km lenkki, josta puolet tiellä remmissä ja puolet metsässä vapaana. Keskinopeus on ollut sellainen 12km/h. Tänään kokeilin pidempää lenkkiä, 5km, eikä Mestalla kyllä kunto ainakaan huono ole, koska helposti ja kevyesti jolkotteli tuonkin matkan ja keskinopeuskin pysyi samana kuin lyhemmälläkin reitillä. Pidemmästä reitistä metsää oli 2km ja teitä 3km.

Polkupyörälenkit ovat tuoneet säännöllisyyttä muuhunkin treenaamiseen. Päätin aina pyörälenkin päätteeksi tehdä hyppy-, esineruutu- ja/tai ilmaisutreenit, koska kokeessakin kuitenkin on fyysistä rasitusta alla ja tekee siten hyvää saada treeneihinkin edes hiukan samaa fiilistä. Eipä tuo tosin Mestassa ole näkynyt, innolla pinkaisee yli esteestä, haukkuu kuin raivopää ja esineet löytyy. Hyppyvirityksiä olen käyttänyt joka kerta vähän erilaisia ja eri korkuisia. Joskus matkitaan virallista hyppyä heittämällä pressu esteen päälle ja joskus, kuten kuvassa, ei yritetä ulkomuodolta edes sinnepäinkään. Mestan haukkuun on tullut uutta sinnikkyyttä uskaltaessani viimein ihan kunnolla ylittää sen kynnyksen, jossa sen haukku alkaa huonota ja tulee epätoivo, että halutaanko tässä nyt haukkua vai ei, ja palkatessa siitä, kun kaikesta huolimatta jatkaa haukkumista. Ihan kuin se Mestan pieni epävarmuus olisi hälventynyt, että hitto soikoon, mun todellakin pitää haukkua eikä mitään muuta!

Hakutreeneissä ei vielä olla tehty sitä 200m rataa, mikä 2-luokan kokeissa sitten on edessä, mutta siihen suuntaan ollaan menossa ja Mestalla on motivaatio siitä huolimatta säilynyt hyvin. Olen pyrkinyt pitämään treenit vaihtelevina, jotta Mesta ei koskaan tiedä, mitä milläkin kertaa odottaa. On maastoutuneita maalimiehiä, näkyvillä olevia, hiljaa aloillaan makaavia, haukkumista kehuvia, kutsuhuudon antavia, pakoon lähteviä, lähellä/kaukana olevia maalimiehiä jne. Pari viikkoa sitten havahduin siihen, että kokeen kolmesta maalimiehestä kaksi on umpipiiloissa (1-luokassa oli vain yksi), joten kannattaa niitä treeneihinkin raahata mukana, vaikka helpompaa olisikin ilman niitä. Palkkaruokia Mestalle on vähintään kolmenlaisia per treenit ja joka treeneissä ainakin osittain erilaisia, ja palkkaustapojakin lisäksi vaihdellaan. Mestalla on sama homma kuin Lumeksella, että vaikka maalimiehen löytäminen on kivaa ja ruoka on hyvää, niin homma käy silti vähän tylsäksi, jos kaikki tapahtuu aina samalla tavalla.

Laskevan auringon maa

Tyttökaveri

Perjantaina meidän kodin ruokailuhuoneessa näytti ihan siltä kuin "ennen vanhaan" eli Allun vielä eläessä. Se on hauska, miten ne on aina ne samat paikat, joissa oleskellaan, vaikka koirat vaihtuu.

Olohuoneessa kävi aivan samoin kuin ruokapöydän allakin, joku toinen vei jonkun toisen vakipaikan. Onneksi niitä vakipaikkoja olohuoneessakin on useampia, joten jokaiselle riitti jotain. Mies muuten sanoi, että meidän seuraava koira (Haa! Meille siis miehenkin mielestä tulee joskus seuraava koira!) pitää opettaa nukkumaan sohvalla samanlaisella, pienellä kippuralla kuin tämä vierailijakin nukkui. On mulla tässä onneksi muutama vuosi aikaa miettiä, miten kyseistä asiaa alkaa opettamaan...

Metsälenkillä iski pitkästä aikaa vahvana harmitus siitä, että Allun pentueet jäi yhteen ja niistä pennuista ei kukaan "jatkojalostanut" Allua. Siihen ihastui myöhemmin kyllä yksi kaverinkaveri ihan täysin ja olisi käyttänyt sitä nartulleen, mutta nartun luustokuvista paljastui D-lonkat ja pentusuunnitelmat tyssäsi siihen. Sitten oli vielä yksi narttu, jonka kanssa väliin jo vakavastikin puhuttiin, mutta nartun kasvattajan mielestä sillä ei pitäisi teettää yhtään pentuetta ainakaan nuorena ja nartun ehdittyä ns. kypsempään ikään ei sen omistajan elämäntilanne enää oikein sopinut pennuille (ja olikohan siinä vielä jotain muutakin?) ja jäi sekin narttu ilman pentuja. Miksi nää tuli mulle just nyt mieleen? No kun tää tyttökaveri oli jotenkin niin vanhaherra-Allun oloinen, että tuli hirveesti Allu mieleen. Miten helppo ja vaivaton koira se oli. Ei sillä, että nää nykyiset ois jotenkin vaikeita ja vaativia, mutta ne on erilaisia. Allu vaan oli Allu.

Lumes vähän ryvettynyt metsälutakoissa uiskentelusta...

Lapinkoirat palveluskoirien SM-kisoissa

Viime viikonloppuna oli palveluskoirien SM-kisat. Olin lauantaina töissä kansallisten lajien (haku, jälki, etsintä, viesti) tottiskentällä (tai kolme kenttää siinä oli vierivieressä) kerrottuani jo kauan sitten, että olisin mielelläni nollakoirakkona mukana. Palveluskoiralajien tottiksessahan kaksi koirakkoa suorittaa liikkeitä yhtä aikaa, toinen paikallamakuuta, toinen muita liikkeitä. Jos koirakoita on pariton määrä, niin sen ilman paria jääneen parina on (ainakin tällaisissa arvokisoissa) kisaosallistujien ulkopuolelta ns. nollakoira suorittamassa liikkeitä. Nollakoiria tarvittiinkin yhteensä seitsemän vai kahdeksan kertaa, näistä minun vastuulla oli kaksi nollakoirailua - yksi Mestan ja toinen Lumeksen kanssa.

Normaalisti kokeissa, vaikka odottelua olisikin paljon, voi itse hengailla koiriensa kanssa. Täällä olin kentänlaidalla ja koirat autossa (ja loppuajasta telttakatoksen alla häkissä). Onneksi päivä ei ollut helteinen, mutta ihan riittävän lämmin kuitenkin ja aurinkokin aina väliin näyttäytyi. Mesta pääsi tottisvuoroon muutaman tunnin autossaodottelun jälkeen. Ensimmäistä kertaa törmäsin negatiiviseen/ennakkoluuloiseen suhtautumiseen lapinkoirani kanssa. Nollakoiraa huudeltiin kehään ja mentiin Mestan kanssa reippaasti paikalle. Tuomari kysyy vähän epäuskoisena, että tämäkö on nollakoira? Annettuani myöntävän vastauksen, hänen seuraava kysymyksensä on "Pysyykö se paikalla?" Ihan kuin nollakoiraksi vedettäisiin mitä tahansa rakkeja jostain katuojasta (en tarkoita millään pahalla niitäkään koiria kohtaan, mutta sellainen olo vähän itselle tuli). Pysyykö se paikalla? Joo, ilman muuta SM-kisoihin tottista tekemään otetaan koiria, jotka singahtaa säntäilemään pitkin ja poikin kenttiä heti, kun remmi pannasta irtoaa!

Pysyi se paikalla, vaikka ensin sen molemmin puolin koirat teki kaksi luoksetuloa ja sen jälkeen kolmet noudot ja viereisen kentän koira ehti suorittaa eteenlähetyksenkin Mestan paikallaolon aikana (normaalistihan eteenlähetystä ennen otetaan paikallaolosta koira pois, mutta nyt oli tosiaan kolme kenttää vierekkäin ja kaikissa parit omaan tahtiinsa suorittivat liikkeitä). Näytin mä sille muutaman kerran maassapysymista tarkoittavaa käsimerkkiä vähän muistutuksena, kun ei varmaan vuoteen tai pidempäänkään aikaan (jos koskaan) ole näin häiriöistä paikallaoloa ollut, mutta en siksi, että olisin pelännyt sen nousevan, vaan siksi, että näin yhtäkkisen häiriöisessä tilanteessa koin reiluksi koiraa kohtaa hieman auttaa sitä. Palatessani Mestan luokse kehuin sitä aika reilusti ja Mesta koki sen vapautuksena ja kiepsahti siinä makuultaan selän kautta yhden kerran ympäri jääden takaisin makaamaan. En vaatinut siltä oikeaa seuraamista kävellessämme pois, Mesta sai vähän vapaasti tulla siinä vierellä. Tuomari ei luottanut vieläkään Mestaan, käski kytkeä koiran parin eteenlähetyksen ajaksi.

Mesta ei kokeessa osunut kenenkään kameraan, joten tässä nyt yksi kotiotos tältä päivältä.

Sit oli meidän muut liikkeet. Sanottiin, että tee ne vaan itse. No selvä, ei siinä mitään, onnistuu se niinkin. Olisi sitä kuitenkin edes sen verran voinut osoittaa arvostusta nollakoiraakin kohtaan, vaikka se nyt sattuikin olemaan vain mitätön lapinkoira, että sentään katsoo meidän suoritusta eikä vaan keskenään supattele. Mesta ei ollut ihan parhaimmillaan, mutta teki silti tosi nättiä seuraamista. Kun kerran mahdollisuus oli, kehuin sitä välillä. Liikkeestä istuminen onnistui, juoksusta maahanmeno (käsiavulla) ja luoksetulo onnistui, juoksusta seisomaan jäämisessä pysähtyi heti (peruuttamisen kautta, kuten nyt pikaisesti opeteltu ollaan), mutta vähän otti sen jälkeen askelia perään, luoksetulo siitä hyvä. Tasamaanoutoa ei tehty 2kg kapulalla, kuten 3-luokassa oikeasti olisi, vaan sillä pienimmällä 650g. Oli hyvä. Hyppynoudon menohypyn Mesta hyppäsi oikein etevästi! Palatessa sillä vähän katosi ajatus ja kiersi (kaveri sanoi, että heitin ihan liian pitkälle, ehti koiralla hyppyosuus unohtua ja näinhän mä itsekin sillä sellaisen ilmeen, että vauhdilla äkkiä takas, oho, ai niin, hyppy olikin tuossa, no ei ehdi enää). A-estenouto onnistui melkein täydellisesti Mestan kiivetessä mennessä yli, hakiessa kapulan ja kiivetessä takas, mut paluuvauhti loppuikin kesken eikä päässyt yli asti vaan joutui hypätä takaisin alas ja sit meni pasmat niin sekaisin, että jäi vaan mun ympärille hiippailemaan kapulan kanssa. Oli toinen kerta viikon sisään, ettei päässytkään A:ta ylös, aiemmin en muista niin koskaan tapahtuneen. Toivottavasti on vain sattumaa eikä Mesta ole jostain kipeä... Eteenlähetystä ei saatu tehdä, samantien palauttaessani kolmannen noudon kapulan, käskettiin kytkeä koira.

Olin ajatellut, että Mestalle olisi kiva, jos antaisin sille vähän treenimäisiä vapautuksia aidossa koeympäristössä. Niinpä tosiaan vapauttelin sitä liikkeiden välissä, annoin luoksetulon eteenistumisen jälkeen hypätä vatsalle, tuoda kapulaa vatsalle hypäten yms. pientä, jota oikeasti koeosallistujana ei voisi tehdä, mutta joka tässä tilanteessa ei kuitenkaan meidän paria häiritse tai ole liian treenimäistä. Oli huono idea, ei kannata kokeilla enää toiste. Mesta vaan hämmentyi, kun aiheutin tilanteita, joissa normisti palkataan ja/tai saa villiintyä ja haukkua, mutta täällä ei kumpikaan niistä vaihtoehdoista toteutunut. Paljon selkeämpää koiralle, ainakin Mestalle, on se koetyyli, että pieniä kehuja liikkeiden välissä, mutta homma jatkuu koko ajan yhteen putkeen. Tulipahan tämäkin nyt kantapään kautta opittua.

Lumeksen kanssa jouduttiin vähän äkkiseltään kehään erään koirakon keskeyttäessä kokeen. En ehtinyt etsiä sille edes remmiä mukaan, joten tultiin pannasta kiinnipidellen paikalle. Tuomari totesi hyväksyvästi, että tämä on ilmeisesti häiriökoira ja kysyi, haluanko suorittaa liikkeet itsenäisesti vai ohjaako hän kuten kokeissa yleensä. Valitsin ohjauksen. Arvostelusta sovittiin huumorilla yhdessä, että meille voi antaa kaikesta täydet pisteet.

Lumeksesta jäi pari todistusaineistokuvaakin äsämmistä, ihanaa, että osuttiin edes jonkun kameraan!

Lumes ei ole yli vuoteen tehnyt muuta kuin höpsöttelytottista, mutta eivät kerran opitut asiat onneksi kovin lyhyessä ajassa katoa. Ennen koetta palauteltiin vähän mieliin A-esteen kiipeämistä noudon yhteydessä sekä eteenlähetystä. Lumes oli ihan fiiliksissä päästessään hommiin, se oli koko meidän suorituksen ajan ihanan reipas ja iloinen. Seuraaminen ei ollut joka kohdassa ihan täsmällistä, ei olla pitkiin aikoihin tehty mitään muuta kuin koiratanssin seuraamisia pieniä paloina, mutta kivasti tuli mukana vähän lisäkäskyjen kera. Kaikki jäävät liikkeet (istuminen, maahanmeno, seisomaan pysähtyminen) onnistuivat oikein hyvin, tosin kahteen jälkimmäiseen käytin käsiavut, kun ei sillä niin väliä ole. Molemmat luoksetulot olivat vauhdikkaat.

Lumes yhden kerran kesällä vahingossa nouti 2kg kapulan (treenikaverin koiralle heitetty), joten tietty täällä kokeessa päätin olevan se toinen kerta, kun Lumes kyseisen urotehtävän tekee. Eikä Lumes pettänyt odotuksiani, iloisesti (jopa osin laukalla) toimitettiin kaksikiloinen luo, ainoastaan luovutusasentoon asettautuminen niin ison kapulan kanssa oli vähän hankalaa, joten otin kapulan suoraan vaan siltä pois. Hyppynoudon sijaan tehtiin tasamaanouto 650g kapulalla, tuomarikin kehui, että tuli vauhtia koiraan, kun kapula vaihtui keveämpään. A-estenoudossa Lumes mennessä kiipeäsi ja palatessa kiersi. Palautettuani kapulan, tuomari kysyi, haluanko tehdä eteenlähetyksenkin, ja siinä empiessäni, että haluaakohan Lumes, niin tuomari reippaasti totesi, että kyllä se on ihan sen näköinen, että haluaa. Ja niinhän se Lumes halusi. Se juoksi kovaa ja aivan viivasuoraan eteenpäin, maahamenoon tarvi kaksi käskyä.

"Ja nollakoiralle annetaan sata pistettä."  Tuomari muisti lupauksensa.

Mutta olipahan kiva kokemus ja onpa nyt lapinkoiratkin olleet edes yhden kerran edustettuina näissä kisoissa. Etukäteen vähän jännitti, mutta kummankaan koiran kanssa ei kehässä ollut enää jännityksestä jälkeäkään, oli vain kiva tehdä yhdessä hommia ja se on tärkeintä se!

Hoidokit

Vallu ja Meri kävivät meillä hoitoreissulla, tuttuihinkin koiriin tuli tutustuttua näin vähän erilailla saamalla ne vähäksi aikaan itselleen. Alunperin olin ajatellut lenkittää koko nelikon kerralla, mutta kun lomalla kerran oltiin ja aikaa riitti, niin kuljettiin sitten kahdessa erässä. Vallu ja Meri olivat kyllä oikein helppoja ja huomaamattomia hoitolaisia. Suurimman työn tein harjatessani Vallun ihan kokonaan läpi, se on sellainen vakiommani Vallua tavatessa. Häntä oli Vallun mielestä kaikkein inhottavin paikka harjaukselle ja vaikka se ei varsinaisesti yrittänytkään minua purra, ilmaa näykkäili, pidin sillä varmuudeksi kuonosidettä pieninä pätkinä ja niin saatiin häntäkin edustuskuntoon. Muualta harjaamiseen Vallu oli suostuvaisempi, tyytyi väliin vain mulkoilemaan minua, ja ihan viimeisillä harjauksilla oli jopa aivan erinomaisen yhteistyöhaluinen.

Merillä on paras pallo...

Vallun harjausprojektin lisäksi otin itselleni toisenkin haasteen - opettaa muutama temppu sekä Vallulle että Merille. Kumpikaan ei saanut ainuttakaan ateriaa kiposta vaan syötin kaikki ruuat kädestä 11 opetustuokion aikana. Vallu olikin suunnattoman innokas ja nopeaoppinen oppilas, se ehti oppia kuusi temppua! Meri ei taipunut ihan kaikkiin samoihin temppuihin kuin Vallu, mutta neljä temppua sekin opetteli. Kuvat unohtuivat ottaa, täytyy mahdollisimman pian koittaa korjata tilanne!

Tämä kuva on niin Mestaa, tunkee kuononsa sitten joka paikkaan...

Mestalle realisoitui useamman koiran olemassaolon aiheuttamat huonot puolet - sille itselleen riitti paljon vähemmän huomiota kuin ennen! "Masentuneena" se katseli, kun Meri leikki sen leluilla, Meri ja Vallu saivat rapsutuksia, harjausta, mitä vaan huomiota ja myös ruokaa ja tehdä temppuja. Pieni lapinkoiraparka oli hyljätty suureen yksinäisyyteen... Osasi se toisaalta kyllä nauttiakin tyttökoiran seurasta, vaikka Merin kanssa vähän hankala onkin löytää yhteistä leikkisäveltä, ja lelutkin ovat aina parempia, kun ne toiselta saa varastaa.

Nyt on asiat Mestan mielestä oikein, kun se paras lelu pääsi oikeaan suuhun!

Pari päivää Vallun ja Merin lähdön jälkeen tuntui vähän oudolta, että niitä ei enää ollutkaan. Nopeasti sitä tottuu uusiin rutiineihin ja väliaikaistenkin asukkaiden läsnäoloon. Mutta on se vaan kaksi koiraa paras määrä. Ei meille kolmatta ole tulossa kuin vasta ööö joskus viiden-kuuden vuoden päästä?

Sellainen omistaja millainen koira?

Sitä sanotaan, että joko omistajat valitsevat itseltään näyttäviä koiria tai sitten omistajat alkavat vuosien saatossa itse näyttämään koiriltaan. En ole meillä huomannut ulkoista yhdennäköisyyttä, mutta yksi hieman yhteneväinen ominaisuus meillä - minulla ja koirilla - on, nimittäin aistit. No joo, kaikillahan meillä on aistit, mutta meillä mies väliin vitsailee, että minähän voisin itse harrastaa koirien sijasta näitä "nenätehtäviä", kun hajuaistini on niin hyvä. Tiedä siitä hyvästä, mutta on se välillä vähän hauskaa, kun esimerkiksi tulen kotiin ja heti ulko-oven avattuani kysyn mieheltä "ootko syönyt sitä, tätä ja tuota" ja mies on ihan, et miten sä voit tietää. Mä vaan tiedän... Meillä ei kuitenkaan ole ihan pieni koti, joten syötävät ja syömäpaikat eivät ole ovensuussa, mutta silti ne vaan haistaa.

Yksi hyvin muistissa oleva juttu on lapsuudesta, kun olin leikkaamassa nurmikkoa ja leikkuri alkoi mielestäni haista oudolta. Huikkasin isän ja veljen paikalle, että onko tässä nyt jotain vikaa, kun se haisee oudolta. Isä ja veli eivät haistaneet mitään outoa ja isä käski vaan jatkaa leikkaamista. Ei tainnut mennä edes minuuttiakaan siitä, kun olin jatkanut leikkaamista, niin leikkuri kärähti. Minähän sanoin, että se alkoi haista oudolta!

On sitä tosin yksi päinvastainen esimerkkikin kerrottava. Asuin siihen aikaan pienessä kerrostalossa ja olin toisinaan yläkerrassa sukulaisten lapsenvahtina. Kerran yövahtina ollessa, nukuttiin siis kaikki, vieressäni nukkunut vahdittava heräsi, herätti minut ja alkoi kysellä, että mikä täällä haisee. Aivan unentokkurassa vastasin vain, että ei täällä mikään haise, nyt nukutaan. Kerrostalon alimmassa kerroksessa paloi televisio... Että ei minuun ehkä kuitenkaan ole luottaminen näissä hajuasioissa.