Joka vuosi joulukuun lopulla netissä kiertää vetoomuksia, varoituksia ja ohjeita rakettien ampumisesta ja siitä, että mitä ei uutena vuotena saa tehdä koiran kanssa ja miten sen sijaan pitää toimia, ettei se pelkäisi tai karkaisi tai pelkäisi vähemmän jne. Pidä koira vain sisällä, ulkoiluta vain kahteen remmiin kytkettynä, anna näitä rauhoittavia, kiedo huivi näin sen ympärille, laita verhot noin, musiikki/tv kovalle jne. Ja yhtälailla, kun jaellaan ohjeita, jaellaan joka vuosi katoamisilmoituksia raketteja säikähtäneistä koirista. Säikähtäneitä ja karanneita säälitellään, vähän niiden omistajiakin, ellei sitten olla sitä mieltä, että omaa tyhmyyttääs karkuun päästit. Toiset omistajat taas laittelevat pelkäävistä koiristaan söpöjä kuvia sängyn alta, sohvannurkasta ja kertovat humoristisin sanakääntein koiransa uuden vuoden yöstä. Ihan kuin koiran pelossa muka olisi jotain hauskaa?
Siis tääkö pitäis jotenkin kääriä mun ympärille?
Onko nyt hyvä? Nytkö mä en pelkää? Niin mitä mun muuten pitäis siis pelätä? Kun en mä pelkää?
Emäntä, hei emäntä... Eiköhän tää ole jo vähän liioittelua?
Pelokkuuden kanssa pelaaminen jalostustyössä ei kuitenkaan ole niin helppoa, että "ei haittaa, jos jalostuskoira pelkää vain raketteja ja sitten sen pennutkin vain niitä raketteja, kun sehän on vain kerran vuodessa". Pelokkuus ei ole tällä tavoin suoraan ja yksiselitteisesti periytyvää, sillä pelonkohteet eivät periydy vaan nimenomaan se taipumus, perinnöllisyys siihen pelokkuuteen. Jos pennunomistaja osaa kohdella ja kouluttaa pentua oikealla tavalla eikä ympäristössäkään tapahdu mitään erityisen säikähdyttävää, pennulla ei välttämättä koskaan tule esiin pysyviä pelkotiloja, vaikka sillä perinnöllinen taipumus niihin olisikin. Toiselle koiralle samasta pentueesta voi sen sijaan perinnöllisen taipumuksen ja/tai vääränlaisen kohtelun/koulutuksen/ympäristön seurauksena kehittyä lievempää tai vahvempaa äänipelkoa, alusta-arkuutta, pienten lasten säikkymistä, yleistä pelokkuutta tmv. Yksi huomioitava seikka on myös se, että koiran purressa ihmistä yleisin syy ei ole se, että koira on vihainen, vaan se, että koira pelkää.
Ihan tosi, emäntä... Miksi mun pitää olla täällä laatikossa? Onko sulla joku hätänä?
Fyysisten sairauksienkaan kanssa ei asia ole niin yksinkertaista, että yhdistäessä kaksi tervettä vanhempaa syntyy vain terveitä pentua. Jos pentueen vanhemmat ovat kovin nuoria, on mahdollista, että niillä on piilevänä jokin sairaus, joka puhkeaa vasta myöhemmällä iällä. Mikään suku ei myöskään ole sataprosenttisen terve, joten itsessään terveetkin vanhemmat voivat perimässään kantaa eri sairauksien geenejä, joiden takia niiden pennut saattavat sairastua. Osa sairauksista on sellaisia, jotka puhkeavat vasta jonkin erityisen stressaavan tilanteen myötä ja ilman tätä laukaisevaa stressiä piilevä sairaus ei välttämättä tietoon tule. Sama on erilaisten luonteenheikkouksienkin kanssa, jonka vuoksi pelkotilojenkaan poisjalostus ei tuosta vain onnistu. Senkin jälkeen, ja ennemminkin nimenomaan sen kanssa samanaikaisesti, pitäisi vielä kaikille pennunomistajille saada tieto ja ymmärrys siitä, miten toimia pennun ja nuoren koiran kanssa, jotta siitä kasvaisi rohkea ja luottavainen aikuinen.
Korvat tukkoon, kersa, kohta pamahtaa!
Niin samaa mieltä! Jos olisin viisi ja puoli vuotta sitten ruvennut paapomaan Nikkeä ja suojelemaan sitä kaikelta paukkeelta, olisimme varmasti nyt siinä tilanteessa, että rauhoittavia tarvittaisiin joka uudenvuodenaatto. Ja vaikka väitetään, että ilotulitekammo vain pahenee koiran vanhetessa (ja että jokainen koira rupeaa jossain vaiheessa niitä pelkäämään, se on vain ajan kysymys...), niin meillä on käynyt kyllä päinvastoin. Enää ei kertaakaan laskeutunut häntä edes suoraksi, puhumattakaan koipien väliin menosta, kun käytiin paukkeessa lenkillä illalla seitsemän maissa. Naapurin raketit piti haukkua takapihan portaalta - niin rohkea ei kuitenkaan ollut, että Pojun viereen olisi raketteja jäänyt enempää seuraamaan. Kuitenkin täysin rentona pysyi koira sisätiloissakin, vaikka ilotulitteet näkyivät ja kuuluivat selvästi. - Helena
VastaaPoistaHyvä, että joku on samaa mieltä - ja hyvä Nikke! :)
PoistaHyvä teksti! Samaa mieltä olen.
VastaaPoistaKiitos, ja kiva löytyä toisiakin samoinajattelijoita. :)
PoistaHyvä kirjoitus. Yksi villisihminen jätti juuri käyttämättä narttuaan jalostukseen vain sen vuoksi, että luonnekuvauksessa ilmeni paukkuarkuutta. Onneksi on myös näitä fiksuja ihmisiä, vaikka suurin osa tuntuu nimenomaan vähättelevän koirien pelkoja ja arkuutta. Ihan liikaa on pelkääviä koiria. En ole koskaan edes tajunnut ongelman laajuutta ennen kuin Piitussa ilmeni samoja piirteitä ja tuli kiinnitettyä asiaan enemmän huomiota. Aran koiran kanssa on mun mielestä hyvin hankalaa elää ja jalostuksessa pitäis kyllä kiinnittää huomiota tähän seikkaan. Villakoirissa tuntuu olevan aika paljon huonoa hermorakennetta ja rodun vaihtaminen on käynyt kyllä monet kerrat mielessä..
VastaaPoistaMutta onneks mulla on toi rento-regina Muusa. Vuoden vaihtuessa tyyppi tunki päänsä verhonraosta ja katseli raketteja <3
Se on kyllä hienoa, että niitä vastuuntuntoisiakin löytyy! Valitettavasti sitten taas itsekin tiedän mm. lapinkoirissa kasvattajia, jotka ovat teettäneet pentuja ääniaroilla koirilla ja uuden vuoden lähestyessä facebookin lapinkoiraryhmässä on aina paljon pelkääviä koiria. :( Omituisinta näissä ääniarkuusjutuissa mun mielestä on välinpitämättömyys niin niitten arkojen koirien omistajilla (siis että ajatellaan, että tää nyt vaan on tämmönen, eikä mietitä, miksi se on sellainen) kuin toki kasvattajillakin, mut ehkä luonteen heikkoudet on vielä helpompia sivuuttaa kuin fyysiset sairaudet, jota sitäkin tehdään.
PoistaIhana Muusa. :D
Juu monet kasvattajat ummistaa kyllä silmänsä näiltä luonteen heikkouksilta helposti. Onhan se helppo vaikka sijoitusnartun kohdalla sivuuttaa nämä, kun ei itse joudu päivittäin niiden asioiden kanssa elämään, kun narttu asuu muualla. Sitten käytetään jalostukseen, kun näin on kerran suunniteltu, huomioimatta sitä onko se yksilö nyt kumminkaan ihan jalostusmateriaalia, vaikka terveystulokset olisivatkin hyvät.
PoistaJa tosiaan totta tuokin, että fyysisiä heikkouksia sivuutetaan ja salataan hyvin pitkälle. Se on jännä kuinka tärkeää on se imagon ylläpitäminen toisille.. Ja terveyden kustannuksella :(
Luonnejuttuja on ehkä silleenkin helppo sivuttaa, kun ne ei näy missään julkistilastoissa, kuten osa terveystarkeista. Tosin kerran tein koiranetin tietojen pohjalta tilastot lapinkoirien osalta jalostukseen käytettyjen narttujen ja urosten terveystutkimustuloksista, narttujen terveystulokset keskimäärin olivat urosten vastaavia heikommat. Näkyi se, miten sijoitus-/omia narttuja ei ilmeisesti raaskita jättää käyttämättä jalostukseen, vaikka pentueessa olisi parempiterveystuloksisiakin koiria. Toki hyvä, että sitten yritetään kompensoida niillä uroksilla, mutta jotenkin ajattelisi, että hyvät nartut olisi se kasvatustyön pohja. Ideaalitilannehan ois, että pentueen kaikki nartut jätetään "jalostusoptiolle" ja sitten parhaalla/parhailla tehdään ne pennut. Tosin koirarotujen monimuotoisuuden kannalta ois tietty hyvä, että mahdollisimman moni, terve koira sais yhdet pennut kuin se, että harvat ja valitut saa monta pentuetta.
PoistaPääsin seuraamaan jalostustoimintaa ensimmäisen kerran ihan aitiopaikalta reilu kymmenen vuotta sitten. Aikani yhdistyksessä kasvattajia seurattuani, totesin kasvatustyön ihan pipipäiseksi hommaksi. Myöhemmin olen hieman onnistunut hölläämään asennettani.
VastaaPoistaEn ole koskaan ymmärtänyt, missä vaiheessa kasvattajien kasvatustyö muuttuu vai ovatko he alusta asti olleet väärillä linjoilla kasvatustyönsä aloittaessaan. Jotenkin sitä kuvittelisi, että koirankasvattajaksi rupeaa ihminen, joka tahtoo pitää huolta rodustaan, niistä omista koiristaan. Silti hirmuisen usein törmää kasvattajiin (ainakin kuulopuheisiin heistä), jotka eivät huomioi koirien terveyttä muutoin kuin pakollisissa tutkimuksissa. Se on ihan pirun surullista.
Toki - myös lemmikinomistajalla on suuri vastuu. Esimerkiksi juuri tuossa ääniarkuudessa. Minulla on ollut koira, jonka ääniarkuuden olen mitä luultavimmin itse aiheuttanut, mutta minulla on myös ollut koira, joka oli geneettisesti ääniarka. Vaan on minulla siinä välissä ollut sellainenkin koira, joka ihmetteli niin raketteja kuin ukkosta ikkunan läpi, ja ulkoillessa yritti hypähdellä rakettien perään - nehän olivat selvästi taivaalla lenteleviä saaliseläimiä! Huvittavinta sinänsä oli se, että kyseinen raketinsaalistaja oli tullessaan minulle hyvin arka ja säikky, vaan ilmeisesti ei kuitenkaan taipuvainen arkuuteen.
Tällä hetkellä pohdin itse asiassa Hupsun kanssa sitä, miten me selvitään raketeista. Ei Hupsu arka ole, mutta mörköiässä. Saan varmaan koko keskittymiskyvylläni keskittyä pitämään itseni lunkina, kun Hupsu alkaa pöhistä paukkeelle.
Ihan samoja asioita olen mietiskellyt itsekin...
PoistaSiinä kohtaa jo varmaan menee monella pieleen, kun yleensä joka pentueesta sijoitetaan/pidetään itsellä vain se yksi narttu, jolla ei sitten malteta olla tekemättä pentuja - oli kyseinen koira sitten vaikka sutta ja sekundaa. Ei ole pokkaa jättää pentuja teettämättä, kun sitten menee koira ihan hukkaan.
Itse arvostan kasvattajia, jotka jättävät käyttämättä jalostukseen omia/sijoitus/muualta jalostuskäyttöön ostettuja koiria, joilla on selviä puutteita terveydessä ja/tai luonteessa. Ei voi kellään olla niin hyvä tuuri, että aina vain osuu vähävirheisiä yksilöitä kohdalle.
Ps. Tiesithän muuten siitä yhdestä mielipidesuuuntauksesta, että jos ei itse koiria kasvata, tai siis ole kasvattanut ainakin kymmentä tai kahtakymmentä pentuetta, ei ole oikeutettu antamaan kritiikkiä koirien kasvatuksesta, koska ei ymmärrä aiheesta yhtään mitään. :F
Niin ja tuosta uudesta vuodesta vielä. Meillä silloin muutama vuosi sitten Mestan ensimmäinen uusi vuosi istuttiin olohuoneessa katsomassa pari elokuvaa putkeen ja kun isompaa pauketta kuului ja Mesta nosti päätään ja vilkaisi minuun, tuijotin vain tiiviisti tv-ruutua varoen edes silmiäni kääntämästä koiraan päin tai tekemään minkäänlaista pienintäkään liikettä, vaan olin kuin ei mitään olisi ollutkaan. Muutaman kerran se nosti ja päätään ja sitten ilmeisesti totesi, että ei tämä pauke mikään erikoinen juttu vissiin olekaan, kun ketään ei kiinnosta, ja sen jälkeen se vain nukkui. Idea siis juurikin se, että kun ollaan kaikki rauhassa samassa huoneessa, niin pystyy katsoa muiden reaktion ja ottaa siitä mallia. Toimi meillä, en tiedä toimiiko muilla. :D
Yleensähän se kai toimii juuri noin, ellei koira sitten tosiaan ole todella arka noin lähtökohtaisesti muutenkin. Minä kipaisin eilen kaupasta aktivointilelun Hupsulle sunnuntaiksi, että on vähän, mitä puuhastella ja toivon, että isäni luona (vaikka kaupungissa ollaankin) on sen verran hälinää, ettei pauke kovin voimalla kivitaloon sisälle änge. Ja päiväsaikaan käydään reuhaamassa enimmät energiat pois. Toivottavasti paukkeettomassa ympäristössä. Ihmiset kun ovat idiootteja.
PoistaUseinhan se on niin, että "alan ammattilainen" (oli sitten kyseessä diplomi-insinööri tai pelkkä koirankasvattaja) on hyvin tietoinen omasta osaamisestaan ja paremmuudestaan, eikä siksi suostu kuuntelemaan, jos joku ulkopuolinen katselee asiaa eri tavalla - erityisesti tilanteissa, joissa "ammattitaidoton" kehtaa kyseenalaistaa tai kritisoida.
Itse ajattelin ilmoittautua maaliskuulle Kennelliiton kasvattajan peruskurssille - ihan vain oppiakseni lisää, en kasvattaakseni. Ehkä siellä aukenee joitakin kasvattajamysteereitäkin. :D
Mulla on hyväksytysti suoritettu kasvattajan peruskurssi vuodelta 2002. :D Haaveilin silloin kasvattamisesta ja haaveilen edelleen, en vain tiedä toteutuuko koskaan...
Poista