Alla vaahterapuun

Olen jo vuosia toivonut meidän pihalle kasvamaan vaahteraa. Tiedossa on ollut paikkakin, josta saisi vaahterantaimen kaivaa ylös ja istuttaa omaan pihaan, mutta aina se on laiskuuttaan jäänyt. Menneenä kesänä valittelin asiaa Nikken ja Pojun emännälle, joka kauppasi minulle lepäntaimia kentältään, ja kerroin huolivani paljon mielummin vaahteraa, jos sellaista vain löytyisi. Sattumaa vai ei, mutta samana iltana silmiini osui kotipihastamme pienenpieni vaahterantaimi, toiselta puolelta pihaa toinenkin ja seuraavana päivänä löytyi vielä pari taimea lisää. Ai, että odotan niiden kasvua suuriksi ja kauniiksi! Vaahteranomistajien kokemukseen perustuvan tiedon mukaan ne kuulemma eivät kyllä pidemmän päälle enää hivele mieltä, kun suurien lehtien haravoinnissa on suuri työ, mutta olkoot se sen ajan murhe. Nyt ilakoin söpöistä pikkuvaahteroistani ja toivon niiden selviävän kunnialla talvesta, jotta voin taas kevään ja kesän tullen ihastella niiden kasvua.

Tänä syksynä on kyllä ollut harvinaisen kaunis ruska ja moni niistäkin kasveista, jotka yleensä vain ruskettavat lehtensä syksyn tullen, ovat olleet kauniin keltaisina ja punaisina. Niinpä meillä onkin ollut pihassa monenlaista väriloistoa ja erityisen koreaksi tälle syksyä laittoi itsensä kirsikkapuu, jonka lehdet aivan hohtivat kullankeltaisina. Marjojakin se teki jo muutaman enemmän kuin viime vuonna, joka oli ensimmäinen kerta tässä kahdeksan vuoden aikana, kun siihen ylipäätään edes jokunen marja tuli. Kukkinut se kyllä on joka kesä aivan ihanasti. Kirsikkapuun vieressä kasvava, ja vähän jo sen allekin levinnyt, tuoksuvatukkakin voisi kuulemma tehdä myös marjoja, mutta meillä niitä ei vielä ole näkynyt, vaikka kukkiaan se aina kesäisin esitteleekin. 

Myös metsässä on ollut syysvärien loistokkuutta ja onneksi olen siellä edes sen vähän pystynyt kulkemaan hetkellisestä värienkirjosta nauttimassa - ja välillä vähän koiriakin kameran eteen asettelemassa. Saas nähdä, tuleeko tuohon lähimetsään taas talveksi metsäpeuroja asustelemaan. Lumeen jäävistä jäljistä niiden läsnäolon lähinnä huomaa, mutta viime keväänä päästiin näkemään lauma alle 50 metrin päästä. Minä en tosin olisi mitään huomannut, niin hyvin peurat maastoutuivat harvaankin mäntymetsikköön, mutta onneksi Lumes havainnoi ympäristöään tarkemmin kuin minä ja Mesta, joka sekin huomasi peurat vasta Lumeksen pysähdyttyä, haukahdettua yhden kerran ja alettua tuijottamaan metsään. Tulipahan samalla todettua kumpikin koira myös metsäpeuravapaiksi, hievahtamatta seisoivat paikoillaan ja tuijottivat peuroja, mutta eivät tehneet elettäkään lähteäkseen peurojen luo tai niiden perään, kun hetkisen vastatuijoteltuaan ne lähtivät etenemään meistä pois päin.