Kiva koirakansalainen-testissä

Kiva koirakansalainen-testi perustuu American Kennel Clubin järjestämään Canine Good Citizen-testiin, ja yhdystahona Suomessa toimii KIVA-team ry, jolta testipaketteja saa hankkia. Testin tarkoitus on olla koiranomistajien apuna osoittamassa, missä vaiheessa sen oman koiran koulutus on ja millä alueilla olisi vielä parantamisen varaa, kannustaa koirien kouluttamiseen yhteiskuntakelpoisiksi ja diplomin saaneiden koirien kohdalla myös todistaa, että ainakin kyseisellä hetkellä koira on osoittanut monipuolisesti hyvää yhteistyötä omistajansa kanssa.

Kiva koira-testi ei ole kilpailu eikä sen suorittamisessa vaadita sellaista täydellisyyttä kuin esim. tottelevaisuuskokeissa. Koiralle saa jutella, käskyjä saa toistaa, käsi- ja vartaloavutkin ovat sallittuja, mutta nameja ei hyväksyttyyn suoritukseen saa käyttää.

Diplomin saadakseen koirakon tulee suorittaa hyväksytysti kaikki testin kymmenen kohtaa.
1. Vieraan ihmisen hyväksyminen
2. Koira istuu kauniisti siliteltävänä
3. Tutkiminen ja hoitaminen
4. Vetämättä kävely
5. Ihmisjoukon läpi kulkeminen
6. Istuminen, maahanmeno ja paikalla pysyminen
7. Luoksetulo
8. Koirien kohtaaminen
9. Koiran reaktio häiriöön
10. Omistajan odottaminen

Tarkemmin testin sisältöön voi tutustua Kiva Teamin sivuilla (linkki).

Lumes, ja nyt jo edesmennyt Allu, ovat molemmat suorittaneet testin hyväksytysti elokuulla 2011. Niiden kanssa tämä oli sellainen ihan must-juttu ja olin tosi ylpeä läpi menneistä testeistä. Kirjoittelin tästä aikanaan seuraavaa:

"Sivupalkissa vasemmalla lukee blogin kuvauksessa seuraavaa: 17.1.2009 syntyneen, meille 3,5kk ikäisenä tulleen suomenlapinkoiran elämän seurailua matkalla kunnon koirakansalaiseksi, sekä toivonmukaan agility-, toko- ja palveluskoiraksi. Tähänastisina tuloksina luuston terveydestä polvet 0/0, kyynärät 0/1 ja lonkat C/B, tokossa ALO1. Matkasta kunnon koirakansalaiseksi on saavutettu puoliväli (BH vielä tavoitteena tältä saralta), sillä Lumes on nyt todistetusti Kiva Koirakansalainen! Yhdessä kaikki on hauskempaa, joten siispä myös Allusta leivottiin tänään samanmoisen kunniamaininnan saaja!

Lumes oli hauska, kun se koko testin ajan odotti, että alettais tehdä jotain. Se ei huomannut mitään erikoista tapahtuvan, välillä vaan kävi joku täti silittämässä ja kampaamassa ja sitten käveltiin sinne ja tänne tai oltiin paikoillaan, mutta missään välissä ei Lumeksen mielestä varsinaisesti tehty mitään. Yritti hömpötellä siinä jotain ja tarjota seuraamista, kaivaa kuoppia, saada mua leikkimään, odotti käskytyksiä yms. ja oli lopuksi vähän ihmeissään joutuessaan takaisin autoon, vaikka sillä oli tekemisenvirta vielä päällä. Allu taas oli tyynen rauhallinen ja odotti vain koko ajan saavansa namia testaajalta, joka vähän väliä kopeloi taskuistaan testitarvikkeita."

Mestalla on jo muita koetulossaavutuksia sen verran, ettei siinä yksi kiva koira-testi paljon paina, mutta käytin sen nyt kuitenkin sen vuoksi, kun lähellä oli, ja koska Allu ja Lumeskin ovat käyneet. Ja onhan se aina ihan mukava nähdä, miten se oma koira käyttäytyy uusissa tilanteissa. Mestalla oli testistä vähän sama fiilis kuin Lumeksellakin silloin vuosia sitten, "tämänkö takia me nyt tänne tultiin". Mesta suoritui testikohdista muutoin oikein mainiosti, mutta tutkimis ja hoitamis-kohta oli vähältä mennä hylätyn puolelle, kun Mesta kiepsahti selälleen maahan ketarat pystyssä ja meinasi nautiskella vieraan ihmisen huomiosta siinä... Onneksi sain sen nopeasti uudelleen pystyyn ja se oli sitten ihan asiallisesti, joten päästiin nipin napin tästäkin läpi.

Pyöräilykypärän istuvuuden parantaminen

En ole pyöräillessä käyttänyt kypärää sitten ala-asteen jälkeen, koska enhän minä tunaroi. Tämä (ja/tai se, että kypärä joidenkin mielestä näyttää nololta tai typerältä) lienee muillakin se yleisin syy olla käyttämättä kypärää - ihan kuin kukaan mihinkään onnettomuuteen tahallaan joutuisi. Muutama vuosi sitten ostaessani uutta ratsastuskypärää ja miettiessäni valintaa myös turvallisuusseikkojen kannalta, tulin ajatelleeksi, miten typerää oikeasti onkaan olla käyttämättä kypärää pyöräillessä, kun kuitenkaan hevosen selkään ei tulisi mieleenkään mennä ilman kypärää päässä. Enhän minä hevosen selästäkään koskaan tarkoituksellisesti ole pudonnut (lukuunottamatta sitä yhtä talvea, jolloin heppa kerran liukastui ja oli lentää kyljelleen, jolloin liu´uttauduin selästä alas, jotta en jää hevosen alle, jos se kaatuu) vaan ne ovat johtuneet hevosen käytöksestä. Ihan samoin, vaikka en itse aiheuttaisi kaatumista polkupyörällä, sen voi tehdä jokin ulkopuolinen taho, tilastollisesti useimmiten varmaankin auto. Päädyin ratsastuskypäräostoksen lisäksi siten hankkimaan myös pyöräilykypärän, joka siitä lähtien onkin aina pyöräillessä ollut käytössä.

Yritin tuolloin googletella parempia (ts kalliimpia) pyöräilykypäriä, kun ratsastuskypärissäkin riittää valinnanvaraa, mutta ilmeisesti hakusanani olivat jotenkin vääriä, koska tietoa ei löytynyt. Nyt, kun googlaan, löydän monista eri hintaluokista kypäriä heti vaikka millä mitalla. Päädyin tosiaan kuitenkin silloin ostamaan äkkiä vain jonkun kypärän, vaikka minua alusta asti häiritsikin se, että pyöräilykypärä pyöri päässä, vaikka koko oli sopiva, eikä se tuntunut yhtään niin vakaalta ja turvalliselta kuin uusi ratsastuskypäräni. Ratsastuskypäriä tosin olin käynyt sovittelemassa viidessä eri liikkeessä, kunnes löysin sellaisen, jonka voisin kelpuuttaa, ja siitäkin päädyttiin vielä tilaamaan hyllyssä ollutta pyöreämpi malli.

Viime syksyn ratsastusonnettomuuden (linkki) ja sitä seuranneen omakohtaisen aivotärähdyskokemuksen (linkki) jälkeen päätin päivittää pyöräilykypäränikin sellaiseen, joka oikeasti pysyy päässä, jos joskus tilanne tulee, että sitä tarvitaan. Kävin urheiluliikkeessä sovittelemassa kypäriä ja kaikissa oli jotenkin sama vika, että eivät istu kunnolla vaan pyörivät, kuten se minulla jo olevakin. Viimeisenä testasin ns. pottamallin kypärää, joita skeittaillessa ilmeisesti enemmän käytetään, ja se oli ainoa, joka pysyi paremmin päässä. Kotona sovittelin vuoronperään pyöräily- ja ratsastuskypärää pohtien, miksi ratsastuskypärä pysyy niin tukevasti päässä, mutta pyöräilykypärä ei, ja tajusin lopulta syynkin – pyöräilykypärässä oli olemattomat pehmusteet, ratsastuskypärässä niitä kiersi ympäri koko kypärän.

Koska syksyn onnettomuuden jäljiltä olin joutunut uusimaan ratsastuskypäräni, testasin leikata siitä iskun saaneesta yksilöstä osan pehmusteista irti ja siirtää ne uuteen pyöräilykypärääni. Hieman jouduin vaihtelemaan niiden sijaintipaikkaa, kunnes osui kohdilleen ja tadaa – tämäkin kypärä istuu päässä kuin tatti! Ei heilu eikä keiku ei eteen, ei taakse, ei sivulle, vaikka tönisi kämmenellä. Tiesittehän muuten, että kypärissä leukahihna on vain lisäapu kypärän päässäpysymiseen onnettomuustilanteissa, mutta kypärän tulee pysyä päässä ilman leukahihnaakin, vaikka kumartuisi pää alaspäin ja heiluttelisi päätään puolelta toiselle? Testasin myös siihen vanhaan pyöräilykypärään nämä pehmusteet, mutta se kypärä on malliltaan korkeammalla päässä oleva, eikä sitä saanut tukevaksi edes lisäpehmuisteilla. Sille tuloksena siis ei jatkoon.

Ratsastuskypärä, josta on leikattu reunapehmusteiden ohuempi kerros irti. Punainen väri on liimaa.

Pyöräilykypärä, johon on istuvuuden parantamiseksi siirretty reunapehmusteet ratsastuskypärästä.

Loiskis ja räyhkis

Koirat pääsivät viime viikolla käymään uimassa ensimmäistä kertaa tälle kesää, kun kesken lämpimän päivän automatkan tuli mieleen, että voitaisiinkiin kiertää järven kautta kotiin. Kumpikin koira suunnisti suoraan rantaveteen ja näytti vesi olevan mieluinen elementti. Mesta kylläkin alkoi nopsaan kaipailla jotain vesilelua, kun sille uimisen hauskuus nimenomaan on veteen heitettyjen lelujen hakeminen ja niiden kanssa rannalla juokseminen.

Extempore-uimatauon ongelmaksi meinasi vain muodostua, ettei autossa ollut mitään kelluvaa lelua mukana, joten mitäs sitä sitten Mestalle heittelisi. Fleecestä punottu narulelu tuntui lupaavimmalta vaihtoehdolta ja ajattelin, että kyllä se varmaan kelluu, joten heitin menemään ja Mesta juoksi perään. Kelluihan se tuon yhden kerran (eka kuva) ja vielä toisenkin, mutta ennen kolmatta heittoa jo mietin, että kelluvuus taitaa kyllä kärsiä kastumisesta ja niinhän siinä sitten kävi, että lelu alkoi upota ennen kuin Mesta ehti sen luo asti (toinen kuva) ja sinne vajosi järvenpohjaan. Mesta reppana ui rinkiä ja oli ihmeissään, kun lelua ei löydy. Kutsuin Mestan rantaan ja heitin sille pari kertaa keppiä veteen, että hyvä mieli tuli takaisin.

Fleece-lelun uppoaminen (tai lähinnä se, että miksi sitä piti vielä kolmannenkin kerran veteen heittää, vaikka jo epäröin sen kelluntakykyä märkänä) harmitti kuitenkin sen verran, että päätin kokeilla saisinko noukittua sen ylös. Sukat pois, housunlahkeet ylös, pitkä keppi käteen ja etsintätöihin. Varovasti astelin veteen, mutta eihän se ollut edes kylmää vaan oikein miellyttävän lämpöistä. Lelua en onneksi ollut kovin kauas heittänyt, ja sen uppoamiskohdastakin olin melko varma, mutta vesi sameni syvetessään eikä näkyvyys pohjaan ollut enää hyvä niillä main, missä lelun olisi pitänyt olla. 

Kauhoin kepillä vedenpohjaa summamutikassa, mutta kepinnokkaan ei tarttunut kuin vettyneitä lehtiä, ja housutkin kastuivat, kun otin vielä yhden askeleen eteenpäin ja vielä yhden tosi pienen askeleen jne. Onneksi mukana oli matkalaukku varavaatteineen, mutta ennen housujenvaihtoa palasin vielä takaisin veteen yhteen uuteen lelunpelastusyritykseen. Kun housut jo kerran olivat kastuneet, niin kastukoot nyt sitten kunnolla. Kahlasin pari askelta syvemmälle kuin ensimmäisellä yrityksellä ja siinä yhtäkkiä silmiini osuikin pohjassa vaaleana hohtava pitkänomainen juova, kaavin kepillä pohjaa sieltä kohdin ja niinpä vain narulelu nousi pintaan.

Kuivat housut ylläni jatkoin auton penkomista, etteikö sieltä mitään kelluvaa löytyisi, ja lopulta päädyin ottamaan juomapullon, rutistelin sitä littanaksi ja tungin sen toisen sukkani sisään ja kappas vain - oiva vesilelu oli käyttövalmis. Mesta oli riemuissaan ja haukkui raivoisasti lelunheittokäskyjä, ja mikä onni oli päästä nyt useamman kerran noutamaan sukkapulloa vedestä ja yllyttää rannalla Lumes takaa-ajoleikkiin.

Kekomuurahaiset

Meidän kirsikkapuussa vierailee ahkeraan kekomuurahaisia ja olen aiempina kesinä luullut, että  ne tekevät sitä kirvojen takia. Nyt päätin tarkastella asiaa vähän lähempää, enkä nähnyt ainuttakaan kirvaa, mutta muurahaiset näyttivät käyvän aterioimassa kukissa. Piti sitten oikein googlettaa, että syövätkö kekomuurahaiset muka kukkien mettäkin, ja samalla tuli lukaistua muutakin mielenkiintoista faktaa muurahaisista.

Muurahaiset kuuluvat pistiäisiin kuten ampiaiset, mehiläiset ja kimalaiset. Muurahaiset ovat sosiaalisia hyönteisiä, jotka muodostavat yhdyskuntia. Lajista riippuen yhdyskunnassa voi olla joko yksi tai useampia kuningattaria, jotka lisääntyvät. Yhdyskunnan työläiset ovat naaraita, joilla on hyvin erilaisia rooleja, esimerkiksi ravinnonhankkiminen, toukkien hoitaminen ja pesän puolustus. Koiraita kutsutaan kuhnureiksi, ja niiden ainoa tehtävä on neitsytkuningattarien hedelmöittäminen.

Ilmassa parveilevat lentomuurahaiset ovat uusia kuningattaria ja kuhnureita, jotka ovat lähteneet pesistään parittelulennoille. Parittelun jälkeen kuhnurit kuolevat ja hedelmöittyneet kuningattaret palaavat joko kotipesäänsä tai perustavat uuden yhdyskunnan. Kullakin lajilla on omat parveiluaikansa, jolloin ilma saattaa olla mustanaan lentäviä muurahaisia.

Kussakin yhdyskunnassa elävät muurahaiset ovat toisilleen sukua. Jos yhdyskunnassa on vain yksi kuningatar, työläiset ovat sisaruksia; jos taas kuningattaria on useita, työläiset voivat olla esimerkiksi serkuksia keskenään. Muurahaisten yhteiskunnat perustuvat sukulaisten suosimiseen: työläiset auttavat äitiään kasvattamaan lisää sisaria ja veljiä. Vierekkäiset keot voivat olla yhteydessä, jos ne ovat sukua toisilleen. Tällöin työläiset voivat vapaasti vaeltaa keosta toiseen, ja keot sekä niitä yhdistävät polut voivat muodostaa laajojakin verkostoja. Vierekkäiset keot voivat kuitenkin myös olla erillisiä kokonaisuuksia, jolloin niiden työläiset eivät sekoitu keskenään eivätkä siirry keosta toiseen. Jos ne kohtaavat, alkaa tappelu. Kekomuurahaiset ovat tavallisesti hyvin aggressiivisia muiden kekojen työläisiä ja myös muunlajisia muurahaisia kohtaan. On hyvin harvinaista löytää muunlajisia muurahaisia kekomuurahaispesien läheisyydestä.

Tavatessaan muurahaiset tervehtivät toisiaan – tai siltä se ainakin ihmisestä näyttää. Muurahaisilla on hyvin tarkka hajuaisti, joka sijaitsee niiden tuntosarvissa. Tervehtimisessä onkin kyse hajujen tunnistuksesta, jonka perusteella muurahaiset määrittävät kohtaamansa yksilön joko oman pesän jäseneksi tai vieraaksi. Kullakin pesällä on ominaistuoksunsa, joka muodostuu osittain siitä, mitä muurahaiset syövät ja osittain materiaaleista, joita ne käyttävät pesänrakennukseen. Haju määräytyy kuitenkin myös sen perusteella, ovatko muurahaiset sukua toisilleen. Ominaistuoksusta tunnistetaan siis ystävät ja viholliset. Jos haju on väärä, alkaa tappelu!

Muurahaiset käyttävät ravintonaan selkärangattomia, raatoja, siemeniä ja kirvojen erittämää mesikastetta. Kirvojen ja muurahaisten yhteiseloa voi sanoa mutualistiseksi. Se tarkoittaa yhteiselämää, joka hyödyttää molempia. Muurahaiset puolustavat kirvoja niiden saalistajilta, ja kirvat puolestaan erittävät sokerivettä, jota muurahaiset voivat käyttää ravintonaan. Kirvalaumojen huoltaminen ja hoito onkin muurahaisille tärkeä ravinnontuotannon keino.

Kekomuurahaiset muodostavat yhden muurahaisten lajiryhmistä. Suomessa esiintyy viisi kekomuurahaislajia. Kekomuurahaiset laajentavat reviiriään vähitellen ja ajan kuluessa ne voivat rakentaa myös etäkekoja, jotka ovat kaikki yhteydessä toisiinsa. Maan päällä näkyvä keko on yleensä vain hyvin pieni osa varsinaista muurahaispesää. Suurin osa holveista ja käytävistä on maan alla. Muurahaiset voidaan jakaa kahteen ryhmään puolustautumiskäyttäytymisen perusteella. Osalla muurahaisista on oikea pistin, kuten ampiaisilla ja mehiläisillä. Tällaisia muurahaisia ovat esimerkiksi viholaiset, joilla on pesä sammalen sisässä. Kekomuurahaisilta pistin on hävinnyt kehityksen aikana. Ne puolustautuvat ruiskuttamalla muurahaishappoa vihollista kohti. Jotkut lajit voivat ensin puraista viholliseen haavan, ja ruiskuttaa sitten haavaan happoa. Muurahaishappoa on luonnossa myös nokkosissa ja kuusen neulasissa. Keinotekoista muurahaishappoa hyödynnetään muun muassa talvirehun säilöntään. Lähde 

Miltä tuntuu aivotärähdys?

"Päähän kohdistuva isku voi aiheuttaa aivovamman, josta lievässä tapauksessa käytetään usein termiä aivotärähdys. Aivotärähdyksestä on kyse, kun päähän kohdistuneen iskun jälkeen ihminen ei mene tajuttomaksi eikä menetä muistiaan muutamaa minuutti pidemmäksi aikaa." Lähde

Lentäessäni viime alkusyksystä hevosen selästä (linkki), iskeytyi pääni takaosa voimalla maahan. Muistan sen, että hevonen pukitti (kuulemma kahdesti), mutta mitään muistikuvaa ei ole siitä, että lensin selästä alas. Pukituksen jälkeen seuraava asia, minkä muistan, on se, että makaan selälläni maassa ja päähäni ja selkääni sattuu niin paljon, että ajattelen, että tästä ei enää kyllä nousta. Avaan silmät, mutta en hetkeen näe mitään muuta kuin mustaa ja pieniä, pyöriviä valopilkkuja. Näköjään piirroselokuvista tutut avaruusplaneettojen päänympäripyörimiset päähän kohdistuneen iskun jälkeen perustuvat ihan faktaan eivätkä olekaan pelkkää tekijöiden mielikuvituksen tuotetta.

Olisinko parisen minuuttia tai muutamankin makoillut siinä, kunnes yritän saada itseni nousemaan, vaikka kipu ei ollutkaan hellittänyt. Helpotuksekseni nouseminen onnistuu. Päässä kyllä pyörii ihan huolella ja pelkään tasapainon pettävän, mutta onnistun pysymään pystyssä. Yleisenä ohjeena päähän kohdistuneiden iskujen yhteydessä on se, että jos ihminen on hetkenkin tajuttomana, kouristelee tai muistiaukko on enemmän kuin muutaman minuutin, olisi käytävä lääkärillä. Vaikka minulla ei näitä oirekuvauksia ollutkaan, niin kun vielä tunti putoamisen jälkeenkin päätä jomottaa tuntuvasti, joka ei sinänsä ole ihme niin kovan tällin jälkeen, soittelin kuitenkin päivystykseen, kerroin tilanteen ja sain lähteä siellä käymään. Autolla ajamista ei suositella heti aivotärähdyksen jälkeen siltä varalta, jos huimaaminen aiheuttaa ongelmia tai tilanne muuten yllättäen pahentuukin, joten mies lähti kuskiksi.

Sekä puhelimeen vastanneen hoitajan että paikanpäällä lääkärin ensimmäiset kysymykset olivat, että käytinkö kypärää. Onneksi en ole koskaan mennyt hevosen selkään ilman kypärää, kuten en tässäkään tapauksessa, joten kypärän ottaessa suurimman osan iskusta vastaan, selviydyn huomattavasti vähemmällä kuin mitä ilman kypärää olisi käynyt.

"Aivotärähdyksen jälkiseuraamuksina voi esiintyä mm. päänsärkyä, huimausta, pahoinvointia, näköhäiriöitä, pyörryttävää oloa, väsymystä, voimattomuutta, muistivaikeuksia ja herkkyyttä melulle." Lähde

Itselläni voimakkaimpina olivat väsymys iltaisin, en pystynyt valvomaan yhtä pitkään kuin normaalisti, ja väsymykseen liittyvä huimaus, joka viimeistään pakotti etsimään tiensä sänkyyn. Nukkuessa jokainen kyljenvaihto aiheutti heräämisen, kun päässä alkoi pyöriä ja tuntui kaatuvansa, vaikka oli jo valmiiksi makuuasennossa. Nämä oireet kestivät noin parisen viikkoa (iltaväsymys vielä pidempäänkin), jonka aikana jo hetken ehdin pelkäämään, että voi kamala, jos jäävät pysyviksi, mutta kyllä ne siitä sitten vähitellen hellittivät.

Päivystyksessä aivotärähdystäni ei katsottu sairasloman aiheeksi (en tosin sitä kyllä kysellytkään) ja viikonlopun jälkeen olisinkin mennyt normaalisti töihin, mikäli oikea polvenikin ei olisi vahingoittunut putoamisessa ja tullut niin kipeäksi, että loppujen lopuksi olin polven takia sairaslomalla reilut nelisen viikkoa. Tämän vuoksi sitähän ei sitten tiedä, että olisinko heti viikonlopun jälkeen töihin mennessä kuitenkaan ollut työkuntoinen, vai olisiko rauhallista kotioleskelua raskaampi tekeminen tuonut esiin vielä muitakin jälkioireita.

"Aivotärähdyksiä ja muita pään vammoja vähätellään Suomessa, sanoo neuropsykologi Satu Winqvist. Urheilijat, valmentajat ja jopa päiväkotien hoitajat kuittaavat tapaturman usein tyyliin: "Onneksi se oli vain aivotärähdys". "Jopa 10-15 prosentille jää pysyviä oireita aivotärähdyksestä", Winqvist kertoo." Lähde

On ilo, ilo, ilo olla yhdessä!

Lumes osallistui samoihin kevään koiratanssikisoihin, joissa kerroin Mestan kanssa (linkki) olleeni. Lumeksen viimeisin kisa ennen näitä oli viime vuoden kesäkuussa, jolloin se sai freestylen alokasluokasta kunniamaininnan (linkki). Kuvittelisi, että lähes vuodessa olisin saanut muokattua Lumekselle alokasluokan ohjelmasta avoimeen luokkaan sopivan (halusin pitää saman musan), mutta jotenkin siinä kävi niin, että tuli koko vuosi tehtyä Lumeksen kanssa vain yksittäisiä temppuja ja panostus suunnitteluun siirtyi aina vain eteenpäin ja eteenpäin. Jossain vaiheessa yritin muokata kappaletta hitusen pidemmäksi, mutta en onnistunut tekemään sitä järkevästi, joten annoin olla.

Ilmoittaessani Lumeksen näihin kevään kisoihin, ajattelin, että Mestan voittajaluokan ohjelman tekeminen on jo niin pitkällä, että minulta vihdoinkin liikenisi aivokapasiteettiä Lumeksellekin avoimeen luokkaan, mutta ei se ihan niin sitten mennytkään. Lisäsin muutaman uuden, vartavasten tähän opetellun tempun (sen verran olin talven aikana saanut aikaiseksi) vanhojen sekaan, jotta saisin ohjelmaan hieman lisää liikkeitä ja vaikeustasoa, mutta aika pitkälle laskin sen varaan, että jos alokasluokasta oltiin saatu himpun verran yli 170p/200p, niin hyvällä tuurilla jopa ihan samallakin ohjelmalla voisi avoimesta luokasta juuri ja juuri saada sen kunniamainintaan tarvittavan 160p (plus tietty sekä tekniset että taiteelliset pisteet oltava molemmat vähintään 80p) ja minä nyt silti sinne jotain lisää laitoin.

Muutamaan kertaan ehdin harjoitella Lumeksen ohjelmaa läpi itsekseni ja yhdessä teimme vain pätkiä siitä. Olin suunnitellut vielä kisapaikalla kuivaharjoittelevani musan kanssa, mutta jotenkin siinä oli niin hässäkkää ja kiireen tuntua, etten ehtinyt sitä toteuttamaan kummankaan koiran ohjelmien kanssa. Lumeksen kanssa kisakehässä sitten valitettavasti kävikin niin, että vähäisestä harjoittelusta johtuen olin alusta asti itse vähän (ihan) pihalla ja käskytin Lumesta huonosti, jonka johdosta sillä oli aina väliin ihan omat (osaltaan kyllä oikein hyvätkin) kuviot, kun ei tiennyt, mitä oikeasti olisi pitänyt tehdä. Onneksi kukaan muukaan ei tiennyt, miten ohjelmamme olisi pitänyt mennä, ja valtavasta sähellyksestä huolimatta siinä oli sen verran järkeä ja tekemisen meininkiä, että Lumekselle napsahti kunniamaininta ja sitä myöten kisaoikeus voittajaluokkaan. On se vaan hyvä, että minulla on tällainen koira, joka kisasta toiseen pelastelee omistajaansa pulasta! Vähän jo tuossa katselin musavalintaa voittajaluokkaan ja ohjelman alun suunnittelua, mutta saa nähdä, tuleeko siitä koskaan valmista. Alan vähitellen ymmärtää, miksi koiratanssiporukat kisaavat samalla ohjelmalla niin monet kisat läpi, koska varsinkaan freestyle-ohjelman suunnittelu ja harjoittelu eivät ole ihan tuosta vaan naps tehtyinä - puhumattakaan siitä, että niitä pitäisi tehdä vielä useammallekin kuin yhdelle koiralle.

Mutta mikä parasta, Lumes on aina vain niin iloinen, niin iloinen, ihan sama missä ollaan ja mitä tehdään. Niin näissäkin kisoissa, ja yksi tuomareista oikein erikseen mainitsikin, miten tykkäsi siitä, että koiralla oli läpi ohjelman tunnetila kohdillaan. Joku sellainen sanonta taitaa olla, että iloinen mieli korvaa puuttuvan älyn, mutta mikä onni onkaan omistaa koira, jolla on sekä iloinen mieli että älyä. <3

Mut katsokaa nyt, miten onnellisena se juoksee kehään alustalleen - "joko aloitetaan".