maanantai 22. heinäkuuta 2019

Kepkepkep - pujottelutreeniä

Tajusin tuossa talven mittaan, että Mestahan täyttää maaliskuulla hyvänenaika jo kuusi vuotta ja alkaa kääntyä koirasta parhaimmassa iässä kohti vanhenemista. Eihän lapinkoira sinänsä nyt ole kuusi- tai seitsemän- tai kahdeksanvuotiaanakaan vielä vanha, mutta fyysisesti raskaiden harrastusten järkevyyteen se ikä niilläkin vähitellen alkaa vaikuttamaan. Esimerkiksi jo pennusta asti yksi tuleva kisalajiajatus Mestalle on ollut agility, mutta kohta alkaa olla turha sitäkään enää kisatavoitteellisesti harrastamaan, jos ei hetikohtapian tee asialle jotain. Sama palveluskoiralajien kanssa - en tiedä jaksanko sitä käyttövalioitumis ykköstulosta hakukokeista enää yrittää, mutta ainakin jälkikokeissa ja mahdollisesti etsintäkokeessakin on ollut ajatusta kisata, mutta pitäisiköhän kenties tehdä asialle jotain muutakin kuin vain ajatella sitä.

Agilityhän on sillä tavalla hyvällä mallilla, että parin ensimmäisen vuoden aikana sitä on sen verran paljon harjoiteltu, että kisavalmishan Mesta on jo jokusen vuoden muutoin ollut, jos joku vain olisi opettanut sille vielä keinun ja kepitkin ihan varmaksi asti. Meneehän se ne molemmat avustettuna, mutta en haluaisi kisatilanteeseen kuitenkaan viedä vielä hieman epävarmoille esteille ja tehdä sitten sen seurauksena mahdollisesti hallaa jo aikaansaadulle motivaatiolle ja osaamiselle.

Yrityksenä aktivoida itseäni tilasin Kärkkäisen verkkokaupasta (linkki) muoviset, taittorunkoiset agilitykepit puolikkaana settinä (eli 6kpl keppejä). Lumiseen aikaan treenattiinkin aika ahkerasti ihan sisätiloissa käytävämaton päällä, jossa toki luonnollisesti treeni oli aika rajoittunutta. Mesta tajusi nopsaan läpijuoksemisen idean ja varsinkin ees-taas-treeni heitetyillä nameilla oli sen mielestä tosi hauskaa. Mestahan on kyllä aiemmin mennyt ihan normikeppejäkin 12 sarjana, mutta halusin laskea lähtötasoa ja katsoa, mitä näillä kujakepeillä saataisiin aikaan (toivonmukaan sujuva, itsenäinen pujottelu). Sen verran nämä kepit muuten poikkeavat kuvauksesta ja virallisista mitoista, että keppien väli suoraan vedettynä ei ole 60cm, vaan tuo mitta on kepin keskikohdasta seuraavan kepin keskikohtaan, mutta en usko sillä olevan mitään merkitystä harjoittelun kannalta verrattuna kisamittaiseen pujotteluun, kun ero kuitenkin on niin pieni.

Tulleella paketilla piti koirien toki hieman temppuilla ennen avaamista.

Kepit ovat kätevässä kantokassissa, jossa niitä on tarvittaessa helppo kuljettaa mukana.

Pientä alkutestausta, Lumes piti visusti kiinni luustaan, jottei Mesta vahingossakaan vain saa sitä.

Kujakepeillä koira opetetaan ensin juoksemaan keskeltä läpi. Keppejä suoristetaan vähitellen kohti oikeaa muotoa, jolloin pujottelun fyysinenkin puoli tulee mukaan.

Keväällä tuli aika pitkä tauko keppitreeniin, kunnes tajusin huhtikuun tienoilla, että maahan on jo sula ja kepit voisi sitä myöden iskeä nyt pihamaalle. Siinä niitä onkin tullut harjoiteltua säännöllisen epäsäännöllisesti, kun voi helposti ihan ohimennessäänkin tehdä pari sarjaa. Tehtiin paljon sisältä tuttua ees-taas-pujottelua, jossa olin seisomassa keppien jommassa kummassa päässä ja Mesta pujotteli vuoroin minua vastaan ja vuoroin minusta poispäin, ja aina Mestan ollessa menossa viimeisen välin kohdalla, heitin sille lelun kauemmas eteen, jonka napattuaan se tuli pujotteluun toiseen suuntaan (lelu suussaan), heitin lelun jne. Samaa tehtiin myös namien kanssa. Tällä tyylillä pujotteluun lähestymisineen sai kivasti vauhtia, paljon toistoja nopeaan tahtiin ja ennenkaikkea homma oli Mestan mielestä hauska leikki.

Pääsääntöisesti läpijuoksut onnistuivat aina, mutta välillä tuli ihan ihmeellisiä pujottelun aloituksia, joissa syöksyttiin vaan johonkin kohtaan keppejä. Ihan kuin ei yhtäkkiä vain olisi tajunnut, että niitä on pari vielä siinä taaempanakin. Vähänkin viistot lähestymiset olivat tosi vaikeita, kun yritin niitäkin ottaa treeniin mukaan, että opetellaan heti nekin. Aika pian luovutin viistojen lähestymisien kanssa päättäen, että kunhan nyt edes suorat lähestymiset onnistuisi aina ja päästäisiin vetämään keppipohjaa pidemmäksi -> läpijuoksun sijaan homma alkaa muistuttaa jo pujottelua. No ei ne suoratkaan tulot kepeille joka kerralla ottaneet onnistuakseen, mutta vedin silti vähitellen suoremmaksi (ja laitoin hyppyesteen toiseen päähän keppejä), kun eikö sitä ole se joku ohje, että kun uusi juttu onnistuu yhdeksän kertaa kymmenestä, niin voi siirtyä seuraavaan vaiheeseen (ja toistoja per vaihe kuitenkin oli jo reilusti yli sata). Sama epämääräisyys aloituksissa jatkui, suurin osa just hienosti, mutta sitten välillä ihan ihmeesti sujahdetaan jostain kolmannesta keppivälistä sisään. Jouduin myös jättämään lelunheittopalkkauksen pois ja siirtymään pelkkiin nameihin, kun Mesta alkoi taas pitkästä aikaa näkemään eteensä lentävät lelut sillä tavalla, että ne osuvat siihen (vaikka oikeasti eivät siis ole lähelläkään osua), jonka seurauksena vingahtaa ja väistää lelua, joka luonnollisesti laimentaa lelupalkkauksen iloa.

Lumekselle olen opettanut pujottelun verkkokepeillä (sillä Mestallekin nuorena tein alkuja) ja muistelisin, että aika sujuvasti oppi meni perille, vaikka ei treenimäärät mitään suurensuuria senkään kanssa olleet. Mestan kanssa ei nyt vaan jotenkin tunnu edistyvän uudelleenopetuksesta huolimatta ja tuntuu, että ollaan edelleen ihan samassa lähtöpisteessä kuin aiemminkin. Onnistuu ja sitten ei taas onnistu. Joko Mesta on tässä taidossa hitaampi oppimaan kuin Lumes, vaikka onkin muutoin oikein välkky, tai opetan sitä huonommin, tai sitten se on ihan normaalia, että virheitä tulee välillä ihan omituisiin paikkoihin pitkänkin aikaa opetusvaiheessa, vaikka ei Lumeksella tullutkaan, tai sitten pujottelun täydellisen suorituksen oppiminen on Mestalle mahdottomuus toisen silmän syvyysnäkörajoitteen takia ja se ei välillä vain jotenkin hahmota ensimmäistä eikä aina toistakaan keppiä. Olisikin niin helppoa, kun tietäisi, että mistä johtuu, ja jos johtuu näöstä, niin voisi lopettaa turhan treenaamisen, jossa ei koskaan tule valmista. Nyt ei auta kuin miettiä, että vedänkö taas uudestaan vaatimustasoa alemmas ja yritän olla huolellisempi, vai jatkaako tästä vaiheesta, mihin ollaan päästy ja pysyä siinä niin kauan, että homma rulaa. Ehkä vaan aloitan alusta vielä kerran ja jos ei edelleenkään onnaa, niin edistymättömyyden syy voisi mahdollisesti silloin olla siinä silmäviassa.

Ulkonakin jatkettiin alkuun läpijuoksulla, mutta pidemmälle vedettynä kuin sisällä.

Palkkalelut on parasta!

Edellinen lelu tippuu suusta syöksyttäessä uuteen leluun kiinni.

Kumpikin koira on aina läsnä ihan sama mitä treenataan, osaavat erottaa kumman vuoro tehdä ja odottava hengailee laitamilla.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Hevostelun uusi alku


Huhtikuun lopulla nousin hevosen selkään ensimmäistä kertaa viime syyskuun alussa tapahtuneen ilmalennon (linkki) jälkeen. Kuvittelin, että ainoa, mikä jännittäisi, olisi se selkäännousuosa, kun siinä se eräs heppa syksyllä päätti minut selästänsä heittää, mutta minullehan olikin kehittynyt ihan kokonaisvaltainen hevospelko. Kai se oli jotenkin se, että vaikka aiemminkin olen hevosten selästä pudonnut, niin ne on nimenomaan olleet putoamisia ja välillisiä seurauksia jostain hevosen tekemästä asiasta, eikä siten kuin tämä, että hevonen kirjaimellisesti heittää minut selästään enkä pysty itse vaikuttamaan tilanteeseen mitenkään. Siinä tajusi sen, miten avuton sitä oikeasti onkaan, jos iso eläin alkaa tosissaan teutaroimaan, ja miten sen voi tehdä myös sellainen hevonen "joka ei koskaan ennen".

En ole käynyt sen hevosen luona, joka tuon selästäheittotempun teki, vaan tallilla, jonka muutamilla heposilla olen ratsastanut jo useamman vuoden ajan. Viime vuonna ennen loukkaantumista ehdin siellä pari kertaa ratsastaa eräällä 5-vuotiaalla suomenhevosella ja sama kaveri on nyt saanut luottotehtävän toimia terapeuttinani palauttamassa luottamustani hevosiin. Ensimmäiset kerrat jännitin jo pelkkää harjaamista ja varusteiden laittamistakin, kun jokainen hevosen liikahdus toi päähäni ajatuksen, että kohtahan se voi potkaista tai hypätä pystyyn, mistäs minä tiedän, mitä se aikoo. Nyt kymmenisen kerran jälkeen pystyn näissä hoitotoimenpiteissä jo olemaan suunnilleen rentona, mutta hevosen taluttaminen aiheuttaa edelleen jonkinasteisen jännitystilan ja selkään en uskalla nousta ilman, että joku pitää hevosesta kiinni. Eihän se ohjista kiinnipitäminen estä hevoselta ns. sirkustemppujen tekemistä, jos se niin päättää, mutta se tuo minulle henkistä turvaa. Muutamalla ensimmäisellä kerralla pyysin kiinnipitämisen myös selästä alas tullessani, mutta siitä olen nyt jo useamman kerran suoriutunut itsenäisesti.

Ensimmäisellä ratsastuskerralla olin varmaan sellaisen puolisen tuntia jännittyneessä olotilassa ja koko ajan varautuneena siihen, että heppa päättää keksiä jotain ei niin kivaa. Kun mitään ei tapahtunut, vaan heppa käveli eteenpäin juuri sitä vauhtia ja juuri siihen suuntaan, kuin minä halusin, pysähtyi pysäytettäessä ja vaikutti kaikin puolin rauhalliselta, aloin vähitellen rentoutumaan ja lopussa tehtiin jopa pari lyhyttä ravipätkääkin. Ratsastusjännitys on kerta kerralta vähentynyt ja olen pystynyt jo ihan nauttimaankin siitä - jopa laukkaaminen on mukavaa. Viimeksi tohdin ensimmäistä kertaa antaa hevoselle vähän löysääkin ohjaa, joka normaalisti siis on ihan oletusarvo ratsastuksen alkuun, loppuun ja vähän välillekin. Selässäkin tosin huomaan saman kuin siinä hevosta harjatessakin oli, että jokainen hevosen vähäinenkin epätavallinen askellus, päänheilautus, hätkähdys tmv. aiheuttaa ensimmäisenä sen mielleyhtymän, että nyt se varmaan saa jonkun sätkyn. Huomaan myös rauhoittelevani hevosta puheellani, että ei tässä mitään hätää, traktori se vain pärisee, vaikka tosiasiassa yritän vakuutella itselleni, että kaikki on hyvin, ei tää heppa piittaa mitään mistään traktoreista.

En muista (enkä jaksa etsiä), olenko täällä muutama vuosi sitten kertonut siitä, kun edellisen autoni Jekun perään rysäytti pakettiauto. Ajelin kevättalvella 80-rajoitusalueella aura-auton perässä ja tullessamme pitkälle suoralle harkitsin ohittamaan lähtemistä, kunnes huomasin kauempaa olevankin parin auton tulossa vastaan ja päätin, etten jaksakaan ohittaa, kun ei minulla ole mikään kiire. Perässäni ajellut pakettiauton kuljettaja oli ollut täysin varma, että minä lähden ohittamaan aura-auton, joten hän ei hidastanut vauhtiaan minua lähestyessään. Näinpä hän sitten rysähti suoraan Jekun perään, kun en minä lähtenytkään pois alta, kuten hän kuvitteli minun tekevän. Jekkuun tuli pieni lommo ja minä retkautin kaulani, mutta sen verran iso säikähdys se oli, että vielä kuukausienkin päästä pelkäsin jokaisen liian lähelle ajavan törmäävän meihin, kunnes vähitellen pelko laantui, kun ei uutta törmäystä sattunut. Se on varmaan vähän sama nyt tässä hevoshommassa, että aikansa ottaa, kunnes alkaa jälleen luottamaan siihen, että pääosin kaikki kuitenkin yleensä sujuu ihan hyvin.

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Maastopyörän hankinta

Yhdeksänkymmentäluvun puolivälistä alkaen minulla on ollut uskollisena kuljettimenani yksi ja sama 3-vaihteinen Helkaman ”peruspyörä”. En ole koskaan kaivannut pyörältäni yhtään enempää, kuin mitä tämä kyseinen yksilö on pystynyt tarjoamaan, ja näin ollen tuossa muutamia vuosia sitten mieheni ehdottaessa minulle uuden pyörän hankintaa, tyrmäsin ajatuksen täysin. Helkaman reppana on ollut niin huonolla hoidollakin, ettei sille ole juuri muuta tehty kuin poljettu menemään. Kaikki pesut ja huollot ja muut ovat jääneet vuosien aikana olemattoman vähiksi, mutta siitä huolimatta Helkama Sweet Power on porskuttanut moitteetta. Yksi puhjennut rengas siihen on vaihdettu ja muistelisin, ettei vaihteisto tai ainakaan se vaihdevipu ole enää alkuperäinen, polkimetkin on jossain vaiheessa ostettu uudet syystä, josta minulla ei ole mitään muistikuvaa. Se on ollut erinomaisen hyvä pyörä, jolla olen vaivatta polkenut sellaisia max 15km matkoja yhdistelmää asvalttiteitä, kovapohjaisilla hiekkateitä ja luonnonpohjaisia, helppokulkuisia metsäteitä.

Viime syksyisen tapaturman seurauksena sivusidevaurion saanut oikea polveni kipeytyy edelleenkin vähänkin pidemmistä kävelylenkeistä ja niinpä talven vaihtuessa kevääseen aloitin Mestan kanssa jälleen pyörälenkit muutaman kerran viikossa kävelyjä korvaamaan. Jossain vaiheessa kevättä päädyimme Helkamani kanssa ensimmäistä kertaa metsäpoluillekin, kun mietin, että olisi mukava käydä joskus pyöräilemässä muuallakin kuin aina niitä iänikuista kahta samaa reittiä. Polkuajo yllätti minut hauskuudellaan ja toi ajamiseen ihan erilaisen fiiliksen kuin teitä pitkin polkeminen. Muutama ensimmäinen kerta oli tosin alamäkeen vähän pelonsekaisen hauskaakin, kun ajamani polku oli täynnä juurakoita ja kiviä, joista johtuen meno oli melkoisen rytisevää – ja ylämäkeen samaa polkua pitikin sitten pyörää suuren osan matkasta taluttaa, koska ne juurakot ja kivet. Tulin nopeasti huomanneeksi, ettei pientä Helkamaani ollut oikein tehty tällaiseen rankempaan ajoon. Parhaimmassa tapauksessa se tekisi maastoajosta vain jonkin verran raskaampaa, vaikeampaa ja epämukavampaa, mutta pahimmassa tapauksessa se hajoaisi kesken hurjastelun ja lentäisin päistikkaa päin kiviä tai puita. Niinpä syntyi ajatus, että mitäs jos hankkisin oikean maastopyörän, jotta voitaisiin tosissaan Mestan kanssa laajentaa näitä pyöräilymaastoja ja vielä kokea se miellyttäväksikin.


Tuumasta toimeen. Nykyistä Helkama-pyörääni mukaillen ensimmäisenä ajatuksenani oli, että ostaisin suomalaisen firman maasturinkin. Helkama-polkupyöristähän edelleenkin suurin osa jopa valmistetaan Suomessa Hangon tehtaalla, joten kyseessä ei ole ns. valesuomalaisuus (markkinoidaan kotimaisia mielikuvia tuotteesta, joka onkin tehty jossain muualla), mikä on nykypäivänä valitettavan yleistä. Selaillessani netistä maastopyöränhankintaohjeita ja maastopyörämallistoja päädyin kuitenkin siihen tulokseen, että ehkä tässä hankinnassa nyt sittenkin katselisin muitakin valmistajia sillä silmällä. Markettien halpispyörät kylläkin unohdin heti, mutta toisaalta en ollut valmis laittamaan liikaakaan rahaa kiinni ostokseen, jonka lopullisesta käyttömäärästä ja -tyylistä ei vielä ole varmuutta, vain ajatus, että haluan enemmän kuin yleis-Helkamani tarjoaa. Suosiotaan koko ajan nostavat läskipyörät rajautuivat ostoslistani ulkopuolelle, koska hyvä (hyvyys on toki aina suhteellista) läskipyörä maksaa vielä enemmän kuin hyvä tavallinen, etujousitettu maastopyörä, ja toisaalta halusin kyllä myös ketterämmän pyörän kuin mitä ”fättis” on.

Vaikka netistä tosiaan löytyy osto-oppaita moneen lähtöön, halusin niiden lisäksi saada henkilökohtaistakin palvelua (ja maksaa siitä) ja siten tehdä ostokseni polkupyöriin erikoistuneesta kivijalkaliikkeestä piittaamatta siitä, että netistä tilaamalla voisikin saada halvemmalla. Ehdottomasti halusin myös päästä kokeilemaan pyörää ennakkoon enkä ostaa sikaa säkissä. Koska minulla ei ollut mitään must have-pyörämerkkiä, vaan olin kaikelle avoin, tein päätöksen, että ostan pyörän liikkeestä, josta saan parasta palvelua – ja josta toki sen lisäksi myös löytyy se minulle sopiva maasturi. Laitoinkin huhtikuun lopulla liikkeeseen nro1, jonka valitsin sen perustella, että heiltä on mahdollista myös vuokrata erilaisia polkupyöriä (ajatuksenani oli, että voisin autokyyditä pyörän kotiin ja testailla Mestan kanssa näissä meidän omissa maastoissa), seuraavanlaisen Facebook-viestin: ”Heips! Olen suunnitellut uuden, paremmin maastopyöräilyyn sopivan kulkupelin hankintaa, mutta onko niin, että niissä on kaikissa vain käsijarrut? Pyöräilen koiran kanssa ja metsässä se juoksee vapaana edellä, mutta tiellä mennessä pidän remmiä oikeassa kädessä ja välillä vain vasen käsi on pyöränsarvessa, jolloin jalkajarru on paljon helpompi ja turvallisempi käyttää. Tyssääköhän minulla nyt pyöränhankinta tähän jarruasiaan?” Tämä viestissä mainitsemani asia tosiaan huoletti minua, koska koko ikäni olen jalkajarrullisella pyörällä ajanut ja se yksi kerta, kun vuosia vuosia sitten jouduin pakon edestä koiran kanssa tekemään muutaman pyörälenkin ainoastaan käsijarrullisella pyörällä, on jäänyt mieleen huonona kokemuksena.

Odotin inspiroivaa viestiä, jossa ongelmani ratkaistaisiin, mutta vastauksessa vain todettiin maastopyörissä ja ylipäätään ketjuvaihteisissa pyörissä aina olevan vain käsijarrut, ja napavaihteisissa (3 tai 7 vaihdetta), yleensä ns. city-pyörissä, olevan myös jalkajarru. Siinä se, ei mitään muuta. Vähän jäi hölmistynyt ja tyhjä olo. Kiitin vastauksesta ja totesin, että varmaan täytyy sitten tyytyä nykyiseen pyörääni. Tämän jälkeen laitoin saman pohdintani liikkeeseen nro2, Facebookin kautta sinnekin. Ilokseni tässä liikkeessä paneuduttiin asiaan hieman enemmän, ja sen lisäksi, että todettiin maastopyörissä tosiaan olevan vain käsijarrut, myös kerrottiin, että käsijarrut ovat muuttuneet paljon aikojen saatossa eikä niitä kannata verrata kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden taakse, ja että ne ovat tutkitusti turvallisemmat ja tehokkaammat käyttää kuin jalkajarrut. Ehdotettiin myös, olisiko siitä apua, jos taka- ja etujarrukahvojen paikkoja vaihdettaisiin keskenään, jolloin takajarru olisi vasemman käden käytettävissä. Lisäksi kyseltiin, olisiko mahdollista kiinnittää koira jotenkin muutoin kuin pitää remmiä kädessä, jolloin käteni olisivat vapaina ja jarrutilanne ratkeaisi sillä. Lopuksi minut toivotettiin tervetulleeksi myymälään juttelemaan asiasta lisää, sillä en kuulemma ole ainoa, jota siirtyminen käsijarruihin on huolettanut, mutta aina on päästy ratkaisuun.

Yhtenä päivänä sitten tupsahdin sisään kyseiseen liikkeeseen, kerroin myyjälle (joka oli eri kuin Facebookissa viesteihini vastannut) ongelmani ja sain vielä Facebook-vastauksiakin yksityiskohtaisemman selvityksen nykyaikaisten käsijarrujen helppokäyttöisyydestä ja turvallisuudesta varsinkin maastopyöräilyssä, ehdotettiin myös sitä jarrukahvojen siirtoa päikseen yhdellä kädellä jarruttamista varten, jos takajarrua olisi mukavampi käyttää siinä. Näiden selostusten jälkeen myyjä arvioi pituuteni (meni muuten puolensentin tarkkuudella oikein), valitsi minulle yhden maastopyörän jarruttelutestiin, kantoi pyörän pihalle, antoi ohjeet jarrujen ja vaihteiden käyttöön (korostaen, että yksikin sormi riittää jarruttamiseen ja muut voivat pitää sarvesta kiinni), sääti istuimen sopivalle korkeudelle ja käski ajella parin korttelin ympäri. Olin todella skeptinen ja täysin varma siitä, että palaan liikkeeseen todeten, ettei tule mitään, hyvästit, mutta sen sijaan sainkin todeta pyöräliikkeen henkilökunnan olleen täysin oikeassa. Jarrut olivat juuri niin kevyet käyttää, kuin he olivat kertoneetkin, tehokkaat (huomasin, ettei kannata painaa jarrukahvaa pohjaan asti, ellei halua äkkipysähdystä) ja kätevät. Testasin yhdellä kädellä ajaessa jarruttamistakin eikä siinäkään ongelmia ollut ainakaan ilman koiraa. Palasin liikkeeseen tyytyväisenä ja kerroin jarruongelman olevan selätetty, joten voisin siis todellakin ostaa maasturin. Myyjä esitteli toiveisiini ja budjettiini sopivia pyöriä kertoillen eri mallien eroista niin, että minäkin ymmärsin, mistä puhutaan. Sanoin miettiväni vielä sitä, minkä pyörän ostaisin, ja palaisin asiaan.

Viikon verran vertailin netissä pyöriä ja luin lisää mielipiteitä maastopyörän hankinnasta. Huomasin, että kysymyksissä ja vastauksissa oli suurta samankaltaisuutta koirarotukyselyjen ja vastauksien kanssa. Esim. tyyppi x on ostamassa ensimmäistä maastopyöräänsä työmatka-ajoon teillä ja helppoon maastoiluun, kertoo miettineensä merkkien y ja z malleja i ja u, sekä mainitsee etsivänsä hieman edullisempaa pyörää, kun ei ole varma, minkä verran maastopyöräilyä kuitenkaan loppuviimein toteutuu. No miten himofillaristit vastaavat? Tietenkin kehoitetaan unohtamaan mallit i ja u, koska niistä ei ole tosikäyttöön ja melkein pitäisi olla kyllä täysjoustopyöräkin (eli iskunvaimentimet edessä ja takana), jos kuitenkin haluaa vähän rankempaan maastoon, ja sitten ehdotetaan reilusti yli budjetin olevia pyöriä ”koska halvemmilla ei tee mitään”. Tai tyyppi q on ostamassa ensimmäistä koiraansa lenkkikaveriksi ja vähän kokeillaan ehkä harrastuksia a ja o, ja hän on miettinyt rotuja t ja h. No mitä koiraväki vastaa? Tietenkin kehoitetaan unohtamaan rodut t ja h, jos haluaa harrastaa, kun ei niiden kanssa pärjää huipulla, ja sitten ehdotetaan tilalle rotuja m ja n, että niillä riittää potentiaalia vaikka mihin. Eikä ole kumpaakaan esimerkkiä yksi eikä kaksi kertaa, kun näitä on saanut lukea, ihan vakiokaava tuntuu olevan ohittaa kysyjän toiveet ja vastata omista lähtökohdista tai suureellisista mielikuvista käsin. Paras löytämäni pyöränhankintaohje kuuluikin lyhykäisyydessään näin: ”Jos se on huono ajaa, se on huono pyörä, älä osta sitä, vaikka muut miten kehuisivat. Jos se on hyvä ajaa, se on hyvä pyörä, osta se, vaikka muut miten haukkuisivat.”

Liike, jossa Facebook-viestinvaihdon jälkeen kävin paikanpäälläkin asioimassa, edustaa maastopyörissä lähinnä Trek-merkkiä. En löytänyt ympäri nettiä olevista erilaisista maastopyöränhankintakyselyistä montaakaan Trekin suosittelua, mutta jostain luin, että Trekin yleisyyden vuoksi osa pyöräharrastajista hieman sorsii sitä. Tiedä häntä, mutta minusta Trek tuntui luotettavalta merkiltä nettisivuilta löytyvien tietojen (mm. pitkät takuut), kisakäyttöön satsaamisen ja juurikin sen yleisyyden, myös pidempään harrastaneilla, vuoksi. Pyörittelin mielessäni Trekin edullisimman maastopyörämalliston kalleimman pyörän ja seuraavaksi kalliimman malliston halvimman pyörän välillä entten tentten laskien ja ihan faktavertailujakin tehden. Nettifoorumeiden keskusteluiden ja joidenkin artikkeleiden yleiseltä tuntuva linjaus, ettei alle tonnin maastopyörää kannata ostaa, sai minut silti hetken aikaa miettimään, pitäisikö sittenkin laittaa muutama satanen lisää ja ostaa kalliimpi pyörä kuin olin ajatellut. Päätin kuitenkin tässä asiassa luottaa myyjään, jolla pyöriä katsellessamme olisi ollut mahdollisuus tarjota minulle niitä vähän kalliimpiakin pyöriä, koska määrittelin budjetiksini tonnin, mieluiten vähän vähemmän. Silti myyjä eniten suositteli minulle sitä halvimman malliston kalleinta pyörää, vaikka vielä kysyin, että onko nämä halvemmat nyt sitten ihan paskoja, ”kun kaikki sanoo niin”, eikä myyjä edes tässäkään vaiheessa todennut, että no tosiaan, kyllähän se kannattaa se tonnin pyörä ostaa, jos hyvän haluat. Niinpä siis alustavasti päädyin Trek Marlin seiskaan.

Laittelin jälleen face-viestiä tiedustellen, olisiko mahdollista tehdä jokin 15-20 minuutin testiajo tuolla miettimäni mallisella pyörällä, jotta pääsisin vähän käsitykseen ajotuntumasta, että sopisiko ko pyörä minulle ja viihtyisinkö sen satulassa. Saatuani myöntävän vastauksen, taas päivänä eräänä astelin paikalle asiani kertoen. Minulle katseltiin sopivan kokoinen Marlin seiska (pituuteni arvioitiin jälleen oikein puolen sentin tarkkuudella) ja ulos päästyämme sain viime kertaista vielä tarkemman perehdytyksen vaihteisiin sekä vinkin maastoisista paikoista pyörän testaamiseen kehoituksen kokeile rauhassa-kera. Ajelin pyörällä läpi kaikista mahdollisista eteen tulevista nurmialueista, kummuista, kivetyksistä, poluista, röykyistä, juurakoista jne. Hymyilytti - ja tämän kerroin koeajolta palattuanikin, kun minulta kysyttiin, että miltäs se pyörä tuntui. Kuten aiemmin mainitsin, olin päättänyt ostaa pyörän liikkeestä, josta saan parasta palvelua. Ensimmäinen yhteydenottoni saanut liike ei tosiaan päässyt jatkoon, mutta jo heti tässä seuraavassa asiakaspalvelu oli niin hyvällä tasolla, etten kokenut enää tarpeelliseksi testata muitakin alueen pyöräliikkeitä. En siis ole täysin varma, sainko nyt parasta tarjolla olevaa palvelua vai olisiko joku taho kenties pystynyt vielä laittamaan paremmaksikin, mutta niin hyvää palvelua sain ja löysin mieluisen pyörän, että kaupat tuli. Marlin seiskan värivaihtoehdot olivat harmaa, punainen ja oranssi, valitsin näkyvimmän eli oranssin, jonka myötä nimesin tämän uuden kulkupelini Porkkanaksi. En ollut varautunut saamaan pyörää, joka toki oli täysin valmiiksi koottuna, heti mukaani, mutta myyjä vakuutti, että se mahtuu autooni ja oikeassa oli - eturengas irtosi näppärästi pikakiinnikkeestään (ja minulle näytettiin kädestä pitäen, miten se laitetaan takaisin paikoilleen) ja niin Porkkanana sujahti sisälle autoon.

Ostopäivän Porkkana sai levätä, mutta heti seuraavana päivä jo lähdimme Mestan kanssa testiajolle. Oltiin molemmat ihan että jes, tää on mahtista! Ja onhan se aika herkullinenkin tuo meidän uusi Porkkana.