maanantai 9. syyskuuta 2019

Onks järkee tehä jälkee

Olisi pitänyt jo pitkän aikaa tehdä Mestalle (ihmis)jälkitreeniä, mutta olen laiska ja saamaton, eikä jäljenteko kuulu ollenkaan mielipuuhiini. Heinäkuun loppupuolella sovittiinkin Nokin ja Roudan emännän - jolla on sama jälkiangsti kuin minulla - kanssa, että treffataan jälkitreenien merkeissä aina kerran viikossa niin kauan kuin jälkikelejä riittää. Ärsyttävästäkin asiasta tulee vähemmän ärsyttävä, kun sitä tekee hyvässä seurassa, ja koska yhdessä sovittuja treenejä ei kehtaa turhan syyn takia perua, niin tulee oikeasti lähdettyäkin tekemään sitä jälkeä eikä vain laiskoteltua kotona.

Osa meidän jälkitreeneistä on tupannut myös hiukkasen venähtämään pidemmällekin illan puolelle, kun jäljenteon ja -ajamisen (koira jäljestää = ajaa jälkeä) lomassa on tullut höpöttelyn lisäksi myös evästeltyä omatkin mahat täyteen. Pisimpään taisi kestää kesälomalla ollut ensimmäinen treeni-iltamme, joka lopeteltiin jossain siinä puolenyön maissa. Vähän hulluksi sitä tunsi itsensä silloinkin, kun sovittiin jäljenteot viikonloppuaamulle klo 7.30, ja kellon herättäessä jo tätäkin aiemmin piti tosissaan miettiä, että onko jäljentreenaus tosiaankin vähien yöunien arvoista. Jospa se ainakin pitkällä tähtäimellä sitä olisi.


Mesta on yllättänyt minut sillä intensiivisyydellä, jolla se jäljestää. Se on ikäänkuin jälkikuplassa, josta mikään ulkoinen häiriökään ei vielä ole saanut sitä pullahtamaan hetkeksikään pois. Jotenkin en olisi odottanut Mestasta niin keskittynyttä jäljestäjää, kun se on aina kaikessa muussa sellainen vauhdikas ja menevä, eikä tykkää mistään pikkupiiperryksestä. Jäljestys tuntuu kuitenkin olevan sille todella mieluista puuhaa ja jo parista kerrasta se oppi erottamaan, milloin ollaan jälkitreeneissä, vaikka paikatkin ovat vaihdelleet. Kahdesti ollaan tehty jäljet puiston nurmialueelle, joka rajaantuu yhdeltä sivulta asuntojen pihaan, toiselta sivulta kävelypolkuun, kolmannelta jalkakäytävään/autotiehen ja neljänneltä pieneen puustoon. Kolmesti jäljet on olleet "metsän sisällä olevalla" jalkapallokentällä, jossa on lupa koirien kanssa käydä. Yhdesti on jäljestetty niitetyllä (ja vetisellä) rehupellolla ja yhdesti niitetyllä kesantopellolla.

Kaksi osa-amatööriä yhdessä treenaamassa ei välttämättä ole pitkällä tähtäimellä kovin hyvä yhdistelmä, kun pääosin ihan vain mututuntumalla eteenpäin mennään. Milloin ja millä tavalla lähteä vähentämään namien määrää? Miten pitkiä jälkiä tehdä? Miten usein ja montako kulmaa jäljelle tehdä? Janaharjoittelu metsäjälkeä varten? Esineilmaisu? Tuulensuuntien huomiointi? Mitä tehdä koiran kävellessä kulmasta ohi? Mielentilaan vaikuttaminen? Mikä on järkevää ja mikä ei? Niin paljon kysymyksiä ja vielä enemmän mututuntuma vastauksia. Mihinkään jälkikoulutukseen en Mestan kanssa uskalla mennä, koska Lumeksen jäljestysilo aikanaan pilattiin jälkikurssilla. Sen kokemuksen jälkeen olen päätynyt oman mututuntuman noudattamiseen, koska silloin ainakin pilaan koirani ihan itse enkä muiden neuvoja noudattamalla.


Jos teen Mestalle superlyhyen namittoman jäljen, se noukkii satavarmasti talteen joka ikisen jäljelle pudottamani kepin. Namijäljellä, joita nämä meidän yhteistreenijäljet ovat olleet, Mesta ei tajua kepeistä yhtään mitään, vaikka aina ennen keppiä on muutama namiton askel ja jälki päättyy keppiin. Olen kokeillut lelua lopussa, ei mitään reaktiota. Usean kepin keppikasaa lopussa, ei mitään reaktiota. Lopulta päädyin yhteen keppiin ja pienestä vilkaisustakin keppiin huudahdan JES, joka on siis palkkasana. Ensimmäisellä kerralla kesti useamman jessin verran, kunnes Mesta tajusi, että palkkasana ilmeisesti liittyy jotenkin maassa olevaan keppiin ja sitten toi sen minulle. Se siis kyllä muissa yhteyksissä osaa hyvin tarjota toimintoja, joista sitä kehun, mutta jälkikeppiajatus ei vaan sytytyttänyt lamppua päässä kovin nopsaan. Joka kerta se on kuitenkin vähän nopeammin hoksannut, että kepissä on jokin idea, ja viimeisimmällä jäljellä minun tarvitsi sanoa enää kaksi jessiä ja Mesta jo toi kepin minulle. Tässähän alkaa jo toivo herätä, että ennen talvea se osaa namijäljeltäkin tuoda kepit.

Niitä namejakin pitäisi kyllä alkaa vähentämään enenevää tahtia. Tässä joku päivä juuri mietin, että mihin ihmeeseen kaikki namit meiltä ovat kadonneet, kun niitä on ollut niin paljon ja enää on niin vähän, kunnes taas jälkeä varten nameja pilkkoessani tajusin, että no joo, jäljellehän niitä menee ihan tuhottomasti. Nyt ollaan vielä siinä vaiheessa, että muutamassa kohtaa jälkeä on askel tai pari ilman namia, muutoin täysi namitus. Ja niitä nameja on muuten tosi kätevä ottaa minisangosta, jota saa kahvasta roikottaa toisessa kädessä, ja namien laitto askelille on paljon helpompaa niin päin, että tiputtaa namin ja astuu päälle, kuin niin päin, että astuu ensin ja tiputtaa namin vasta sitten.

Jälkiä pitäisi myös pidentää jo kovaa kyytiä, mutta ensin pitäisi saada namien määrä vähennettyä, jotta niitä ei kuluisi tuhottoman määrän sijaan aivan järkyttäviä määriä. Koirallekin kuvittelisin olevan kevyempää saada vain jäljestää eteenpäin kuin namijäljestää monta sataa metriä. Tähän mennessä pisin jälki Mestalla on ehkä ollut vasta joku sellainen sata metriä eli tosi lyhyt. Kulmia olen muutaman kerran sijoittanut johonkin väliin yhden tai kaksi. Äkkiä alkaa vain alueet käydä pieneksi kahdenkin koiran jälkien tekemistä varten, kun aletaan pidentämään sinne 200-300 metriin. Se taitaa olla pakko alkaa etsiä lisää luvallisia jäljestykseen sopivia peltoja.


Vanhusosaston koirat pääsevät aina lopuksi ajamaan nuoriso-osaston jäljet ja syömään niihin nuorisolta jääneet namit, ja tämä tehtävä on ollut niille hyvin mieleinen. Lumeksesta on tullut ihanan iloinen jäljestäjä ja lisäksi se paahtaa menemään melkoisen reipasta vauhtia, jos nameja ei löydy tahtia hidastamaan. Muutamalla ensimmäisellä kerralla pidin sen liinassa, jonka jälkeen päätin kokeilla, mitä tapahtuu, jos annan sen lähteä jäljelle vapaana ja jään itse vain lähtöön seisomaan. Oli tosi hauskaa ja samalla myös tosi hienoa katsoa Lumeksen jäljestystä, kun se lähti etenemään jälkeä pitkin vauhdikasta laukkaa. Olin aivan varma, ettei se siitä vauhdista huomaa kulmaa, vaan juoksee fiiliksissään ohi, mutta väärässä olin. Kulman kohdalla Lumes teki täysjarrutuksen ja jatkoi  matkaansa tismalleen oikeaan suuntaan. Tämän jälkeenkin olen aina välillä antanut Lumeksen jäljestää vapaana, mutta ihan noin kovilla menohaluilla se ei toista kertaa ole ollut, huomasi kai itsekin, ettei laukka ehkä ole ideaali askellaji jäljestykseen.

Toinen hauska kerta oli, kun pellolle tehdylle jäljelle en vienyt Lumesta jäljen aloitukseen enkä antanut jälkikäskyä, vaan kuljettiin pellolle sivulta päin ja annoin Lumekselle ihan vain vapautuskäskyn. Se lähti riemuissaan juoksemaan, hyppäsi ojan oli pellolle ja muutaman laukka-askeleen jälkeen vauhti pysähtyi kuin seinään ja nenä laski alas "ei hitto täällähän menee jälki." Siellä se Lumes sitten tyytyväisenä jäljesteli tarkkaa työtä yksikseen ja me Mestan kanssa kuljeskeltiin toisessa kohtaa omiamme touhuten. Jossain vaiheessa huikkasin Lumeksen tulemaan luokse, ja se tuli hirveällä vauhdilla hirveän onnellisena, sillä oli ollut hauskaa. Niin parasta, että Mestan treeneistä on ihan samalla lailla iloa myös Lumekselle.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti