lauantai 30. marraskuuta 2019

Telttaostoksilla - koirien kanssa yö ulkona

Kesäkuulla tuli vähän yllättäen eteen tilanne, jossa pitäisi ottaa koirat yöksi mukaan paikkaan, jossa niitä ei saa sisälle ottaa. Ensimmäisenä kävi mielessä, että pärjääväthän ne autossakin yön, kun ei ollut mikään helleaalto menossa. Heti perään tuli kuitenkin sitten surku koirien puolesta, jos joutuisivat tosiaan niin pitkän ajan olemaan keskenään autossa, joten päätin nukkua niiden kanssa ulkona. Minulla ei ollut valmiina yöpymiskalustoa, enkä siihen hätään ehtinyt keneltäkään lainaamaankaan, joten selailin muutamien kauppojen telttatarjontaa ja päädyin ostoksille Halpa-Halliin. Otso outdoor-malliston halvin (vai toiseksi halvin) kahden hengen kupoliteltta (T120) tuntui hinta-laatusuhteeltaan passelilta satunnaiseen hyvänkelin käyttöön. Halusin ehdottomasti tällaisen itsestään kasassa pysyvän mallin, jotta yöpymispaikan alustalla ei ole kiinnityksen kannalta väliä.

Hieman ehdin pohtia, että onkohan tällainen extempore telttailuyö koirien kanssa hyvä idea vai olisikohan kannattanut harjoitella ensin, mutta eipä siinä ollut mitään ongelmaa. Kumpikin pisti samantien telttaan makuulle (kuten kotonakin testatessani teltan kokoamisen) eikä siitä noussut kuin vasta aamulla teltasta poistuessa. Eihän teltta tosin taida koirien silmin ollakaan juuri sen kummempi kuin niiden oma kevythäkkikään, sillä erolla, että telttaan ahtautui mukaan emäntäkin. Tiivis oli kyllä tunnelma, kun minä vein patjani kanssa puolet teltan pohjapinta-alasta ja koirat reppuni kanssa toisen puolen. Lämmin kesäyö yllätti minut, edellisestä ulkona yöpymisestäni onkin jo parisenkymmentä vuotta aikaa, ja olin varautunut ihan liian lämpimin vaattein ja peitoin. No, mottonihan onkin aina ollut, että mielummin liian kuuma kuin liian kylmä.

Koepystytin teltan kotona ja sain tarkastajilta hyväksyvän lausunnon.

Teltan sisällä oli kätevä tasku, kännykkä sujahti sinne yöksi.

Kaupasta tarttui mukaan myös Otson telttalamppu ja teltassa sattui olemaan kätevä kattolenkki, johon lampun sai ripustettua.

Varmuuden vuoksi ostin myös (Retki?)hyttysverkon, joka oli juuri passelin kokoinen teltan ylle.

Lumes oli eri mieltä teltan kasaamisesta ja takaisin kantokassiin taittelusta.

Suomen Ladulla on jo muutamana vuonna olla nuku yö ulkona-haaste (linkki) elokuun lopussa Suomen luonnon päivänä (linkki). Olen suunnitellut siihen osallistumista aiemminkin, mutta tällä kertaa ryhdyin ihan oikeasti tuumasta toimeen. Ladun jäsenjärjestöt ja muutama muukin toimija järjestävät nuku yö ulkona-tapahtumia madaltakseen kynnystä ulkona nukkumiseen ja kootakseen ihmisiä yhdessä nauttimaan luonnosta. Tutkailin näitä tapahtumia lähempää ja kauempaa, mieluinen löytyi Haapajärveltä Natura-alueeseen kuuluvalta Lohijoelta, jonne sitten suuntasimme autonnokan ja valtavan määrän kamppeita. Vaikka yöpyjien piti ilmoittautua ennakkoon, minkäänlaisia muita ohjeita ei saanut kuin "omat majoitteet ja ruuat mukaan", eikä myöskään itse paikasta tihkunut laisinkaan infoa lukuunottamatta sitä, että oletin siellä olevan jonkinlaisen saunamökin, koska saunomismahdollisuus mainittiin.

Olimme varautuneet koirien lisäksi itsekin käymään puskapissoilla, mutta paikanpäälle saapuessamme näkyikin iloinen yllätys, kun parkkipaikan tienoille oli tuotu neljän kopin bajamajakärry. Itse majoitusaluekin oli monipuolisempi kuin olin kuvitellut, saunamökin lisäksi sieltä löytyi nuotiopaikka laavulla, grillikatos, pöytäkatos ja tupamökki - tapahtuman hengen mukaisesti kaikki tosin viettivät aikansa ja nukkuivat yönsä ulkosalla. Olin lainannut tänne isältäni kolmen hengen teltan, koska meillä oli koirien kanssa ihmiskaverikin mukana, ja jos kahden hengen teltta täyttyi minusta, repustani ja koirista, niin niinpä tuli kolmen hengen telttakin täpötäyteen kahdesta ihmisestä ja koirasta ja muutamasta kassista. Koska parempi vara kuin vahinko, niin meillä oli yhtä yötä varten tavaraa mukana ehkä jopa viikon reissun verran, ihan kaikkea ei kannettu edes teltalle asti vaan jätettiin tarpeettomina autoon.

Koirien mukaanottamiseen olin kysynyt luvan ilmoittautuessani, mutta silti hämmästyin, miten ihan oikeasti tunsin itseni ja koirani erittäin tervetulleiksi, ja tämä jopa ahtaaksi käyvällä iltanuotiollakin - ja onneksi koirat käyttäytyivätkin, kuten ilmoittautumisen yhteydessä olin maininnut, eli ihmisystävällisesti ja asiallisesti. Koirat tuottivat myös läsnäolollaan hyvää mieltä muillekin, ja Mestasta mm. tuli erään pikkupojan paras kaveri "koska se nuolee mun naamaa". Mieltä lämmitti lisäksi yhden järjestäjätahoon kuuluvan henkilön kommentti "Olipa kiva, että saatiin tänne koiriakin mukaan."

Viimein käännös tähän suuntaan.

Joki oli erittäin vähävetinen tähän aikaan vuodesta, eipä siinä paljon käyty saunankaan jäljiltä pulahtamassa.

Jotain pikkusinttejä näkyi uimassa näinkin vähässä vedessä, mutta vähänkään isommilla kaloilla olisi ottanut jo maha joenpohjaan kiinni.

Lähdettiin ensin koirien kanssa kävelylle ilmeisestikin polkua väärään suuntaan, koska vastassa oli tämännäköinen silta joen yli.

Metsä oli leirimme toisella puolen erityisen kivikkoinen. Yhden polun varrelta löytyi ison kiven alle tehty, nyt jo hieman ränsistynyt, maja.

Pimeyttä varten paikalle oli varattu runsaasti tunnelmavalaistusta.

Yölläkin löysi hyvin tiensä vessaan, kun seurasi vain lyhtyjonoa. Miten kiva ja käytännöllinen idea!

Vähäisen vesimäärän vuoksi joenpohjaan oli hyvä näkyvyys ja bongasimme useita vanhojen uittorännien jäänteitä, tällä kohdin oli parhaiten säilynyt rännipaikka.

Löysimme myös ilmeisestikin vanhan uittokämpän tai vastaavan. Edestä päin se oli vielä suht ok...

...mutta takaa päin katsoessa paljastui karu totuus. Google muuten löysi yhden vanhan kuvan Lohijoen Tynnyrikosken uittorännin rakentamisesta (linkki).

tiistai 26. marraskuuta 2019

Uusi lempipaikka

Löysin elokuisia teitä koirien kanssa ajellessani uuden lempipaikan. Menomatkalla silmiini oli osunut kyltti vanhasta myllystä, jota paluumatkalla sitten poikkesin kurkistamaan. Mylly sijaitsi kauniilla paikalla joenrannassa tuoden seesteisen fiiliksen, joka houkutteli istumaan aloilleen ja vain olemaan ja nauttimaan olostaan. Paikan idyllin valitettavasti pilaa rakennettu vastaranta, joka vähentää yksityisyyden tunnetta, mutta tästäkin huolimatta mylly nousi heti yhdeksi uusista suosikkipaikoistani, jonne tekee mieli palata uudelleen ja uudelleen. Lokakuun tienoilla olinkin jälleen käymässä samoilla seutuvilla enkä voinut olla samalla piipahtamatta myös nyt syysmaiseman ympäröimällä myllyllä. Kurkistimme koirien kanssa myös myllyn entisen patomuurin? toiselle puolelle, josta löytyi hauska kalliosaareke. Yllätin itseni myös miettimästä, että voisikohan täältä heittää sup-laudan vesille, hypätä kyytiin ja lähteä melomaan. Elokuisessa kuvassa joki on kylläkin niin vähävetinen, että lauta olisi nopsaan kiinni viimeistään koskikivissä, mutta lokakuulla vedenpinta oli selvästi korkeammalla ja näytti kovasti kutsuvalta.









lauantai 16. marraskuuta 2019

Tuhkana tuuleen

Kun Allu kuoli kuusi vuotta sitten syksyllä, minulla ei tosiaankaan ollut tarkoituksena alkaa säilömään sen tuhkia kotona vuosikaupalla. Alkuperäinen ajatus oli haudata tuhkat puu-uurnassaan meidän takapihan metsään, jonne kaikki edesmenneet pikkueläimetkin olen haudannut. Tämä ajatus kaatui Allun osalta osittain siihen, että tulinkin kotiin keraamisen uurnan kanssa, koska en vain voinut olla ostamatta sitä, vaikka puinen olisi sisältynytkin tuhkauksen hintaan. Keraaminen uurna ei maatuisi, joten tuhkat löllyisivät sen sisällä ikuisuuden, mikä ei tuntunut kivalta ajatukselta, ja toisaalta en myöskään halunnut kipata pelkkiä tuhkia vain maahan. Jotenkin myös ahdisti ajatus, että jos en asuisikaan tässä talossa lopunelämääni, niin Allun hauta jäisi sitten tänne toisten tontille. Olisin halunnut käydä heittämässä tuhkat johonkin vesistöön, mereen tai isoon järveen, jolloin jokaisessa paikassa, missä on vettä, olisi sen jälkeen ollut paikka Allun muistolle, mutta Allu ei pitänyt vedestä, joten ei myöskään tuntunut kivalta ajatukselta jättää sen viimeiseksi leposijaksi sille epämieluisaa paikkaa.

Mitä kauemmin asian kanssa viivytteli, sitä vaikeammaksi se jotenkin tuli. Vakuuttelin itselleni, että kyllä minä sitten käyn ne viskomassa johonkin, kunhan vain keksin jonkin täydellisen paikan, mutta sitä täydellistä paikkaa ei vain ilmaantunut. Kunnes viime viikon tiistaina auringonpaisteessa hieman lumista maata ja kauniisti kuurautuneita puita pakkaskelissä katsellessani tunsin, että nyt on aika. Kävelin kaikkien kolmen koirani kanssa läheisen kallion laelle, otin viimeiset kuvat ja sen jälkeen Allu pääsi tuhkana tuuleen. Lumisilla kallioilla kauniina pakkaspäivänä, juuri niin kuin Allu eniten rakasti. Ja aina, kun kiipeän tälle tai mille tahansa muullekin kalliolle, muistan Allun, rakkaista rakkaimman.





Koiran kuollessa kuulee toisinaan käytettävän sanontaa "viimeinen käsky on vapaa", mutta tämän pienimuotoisen muistotilaisuuden päätteeksi myös elävien kirjoissa oleville annettiin käsky vapaa - ne kun olivat matkan kalliolle tiukasti remmissä, jottei vaan satu mitään, mikä keskeyttäisi matkanteon, sekä tuhkien heittelyn ajan etäämmälle paikoilleen käskettyinä, koska olisivat muuten ottaneet tilanteeseen vähän liikaakin osaa ja saaneet päälleen tuhkapeitteen. Vaikka ihmisten hautajaisista tuleekin sellainen kuva, että tilanteen tulisi olla harras ja rauhallinen, niin mikä sopisikaan paremmin koiran muistotilaisuuden ohjelmaksi kuin vapaana kirmailevien koirakaverusten riemukas (ja ehkä äänekäskin) elämäniloinen juoksuspurttailu. Olihan tämä toki minullekin vähemmän tunteellinen tilanne näin kuusi vuotta jälkikäteen kuin mitä se olisi ollut silloin, jos olisin tehnyt sen heti pian Allun kuoleman jälkeen. Nyt minulla oli levollinen ja kevyt olo, kun tuhkien lennellessä tiehensä asia on viimein saatu arvoiseensa päätökseen.

Kuuden vuoden takaisessa kirjoituksessani Allun kuolemasta (linkki), on seuraava muistovärssy: "Lasken matkaan koiran rakkaimman, se saa lentää tuulien teitä. Kaipaus kantaa yli ulapan, enkeli-Allu, varjele meitä. Enkeli-Allu, varjele meitä." Kyseinen teksti on mukaelma Pirkko Arolan sanoittamasta kappaleesta Tuulien teitä, jonka sävelellä Allun muistolle tekemääni versiota lauleskelin mielessäni alkumatkasta kalliolle kiivetessämme. Se sopii niin hyvin tähänkin tilanteeseen, kun se, mitä Allusta vielä jäljellä oli, pääsi todellakin lentämään tuulien teitä.




Kotimatkalla alempaa kalliolta löytyi lumen kallioon jättämä sydänkuvio. Sattumaksihan sen voisi toki järjellä ajatella, mutta jotenkin tuntui mukavalta ajatella niin päin, että se oli Allun viimeinen tervehdys meille ja hyväksyntä sille valitsemalleni leposijalle. - Ja ai niin. Mitä teen sille tyhjälle tuhkauurnalle? Jotenkin tuntuu oudolta tunkea sitä minnekään kaapinperälle, vaikka se ehkä loogisin teko olisin. Päätin käydä ostamassa jonkin kivan kasvin ja istuttaa sen uurnaan. Olkoot kukkaruukkuna niin kauan, kunnes sitä joskus monien vuosien päästä seuraavan kerran muuhun tarvitaan.