Tuhkana tuuleen

Kun Allu kuoli kuusi vuotta sitten syksyllä, minulla ei tosiaankaan ollut tarkoituksena alkaa säilömään sen tuhkia kotona vuosikaupalla. Alkuperäinen ajatus oli haudata tuhkat puu-uurnassaan meidän takapihan metsään, jonne kaikki edesmenneet pikkueläimetkin olen haudannut. Tämä ajatus kaatui Allun osalta osittain siihen, että tulinkin kotiin keraamisen uurnan kanssa, koska en vain voinut olla ostamatta sitä, vaikka puinen olisi sisältynytkin tuhkauksen hintaan. Keraaminen uurna ei maatuisi, joten tuhkat löllyisivät sen sisällä ikuisuuden, mikä ei tuntunut kivalta ajatukselta, ja toisaalta en myöskään halunnut kipata pelkkiä tuhkia vain maahan. Jotenkin myös ahdisti ajatus, että jos en asuisikaan tässä talossa lopunelämääni, niin Allun hauta jäisi sitten tänne toisten tontille. Olisin halunnut käydä heittämässä tuhkat johonkin vesistöön, mereen tai isoon järveen, jolloin jokaisessa paikassa, missä on vettä, olisi sen jälkeen ollut paikka Allun muistolle, mutta Allu ei pitänyt vedestä, joten ei myöskään tuntunut kivalta ajatukselta jättää sen viimeiseksi leposijaksi sille epämieluisaa paikkaa.

Mitä kauemmin asian kanssa viivytteli, sitä vaikeammaksi se jotenkin tuli. Vakuuttelin itselleni, että kyllä minä sitten käyn ne viskomassa johonkin, kunhan vain keksin jonkin täydellisen paikan, mutta sitä täydellistä paikkaa ei vain ilmaantunut. Kunnes viime viikon tiistaina auringonpaisteessa hieman lumista maata ja kauniisti kuurautuneita puita pakkaskelissä katsellessani tunsin, että nyt on aika. Kävelin kaikkien kolmen koirani kanssa läheisen kallion laelle, otin viimeiset kuvat ja sen jälkeen Allu pääsi tuhkana tuuleen. Lumisilla kallioilla kauniina pakkaspäivänä, juuri niin kuin Allu eniten rakasti. Ja aina, kun kiipeän tälle tai mille tahansa muullekin kalliolle, muistan Allun, rakkaista rakkaimman.

Koiran kuollessa kuulee toisinaan käytettävän sanontaa "viimeinen käsky on vapaa", mutta tämän pienimuotoisen muistotilaisuuden päätteeksi myös elävien kirjoissa oleville annettiin käsky vapaa - ne kun olivat matkan kalliolle tiukasti remmissä, jottei vaan satu mitään, mikä keskeyttäisi matkanteon, sekä tuhkien heittelyn ajan etäämmälle paikoilleen käskettyinä, koska olisivat muuten ottaneet tilanteeseen vähän liikaakin osaa ja saaneet päälleen tuhkapeitteen. Vaikka ihmisten hautajaisista tuleekin sellainen kuva, että tilanteen tulisi olla harras ja rauhallinen, niin mikä sopisikaan paremmin koiran muistotilaisuuden ohjelmaksi kuin vapaana kirmailevien koirakaverusten riemukas (ja ehkä äänekäskin) elämäniloinen juoksuspurttailu. Olihan tämä toki minullekin vähemmän tunteellinen tilanne näin kuusi vuotta jälkikäteen kuin mitä se olisi ollut silloin, jos olisin tehnyt sen heti pian Allun kuoleman jälkeen. Nyt minulla oli levollinen ja kevyt olo, kun tuhkien lennellessä tiehensä asia on viimein saatu arvoiseensa päätökseen.

Kuuden vuoden takaisessa kirjoituksessani Allun kuolemasta (linkki), on seuraava muistovärssy: "Lasken matkaan koiran rakkaimman, se saa lentää tuulien teitä. Kaipaus kantaa yli ulapan, enkeli-Allu, varjele meitä. Enkeli-Allu, varjele meitä." Kyseinen teksti on mukaelma Pirkko Arolan sanoittamasta kappaleesta Tuulien teitä, jonka sävelellä Allun muistolle tekemääni versiota lauleskelin mielessäni alkumatkasta kalliolle kiivetessämme. Se sopii niin hyvin tähänkin tilanteeseen, kun se, mitä Allusta vielä jäljellä oli, pääsi todellakin lentämään tuulien teitä.

Kotimatkalla alempaa kalliolta löytyi lumen kallioon jättämä sydänkuvio. Sattumaksihan sen voisi toki järjellä ajatella, mutta jotenkin tuntui mukavalta ajatella niin päin, että se oli Allun viimeinen tervehdys meille ja hyväksyntä sille valitsemalleni leposijalle. - Ja ai niin. Mitä teen sille tyhjälle tuhkauurnalle? Jotenkin tuntuu oudolta tunkea sitä minnekään kaapinperälle, vaikka se ehkä loogisin teko olisin. Päätin käydä ostamassa jonkin kivan kasvin ja istuttaa sen uurnaan. Olkoot kukkaruukkuna niin kauan, kunnes sitä joskus monien vuosien päästä seuraavan kerran muuhun tarvitaan.