torstai 26. maaliskuuta 2020

Opi tuntemaan koirasi

Kerroin jokin aika sitten (linkki) jo useamman vuoden jatkuneesta yrityksestäni vähentää kirjahyllyjeni kirjamäärää. Tavoite olisi, että nykyisen yhden isomman ja yhden pienemmän sijaan ne kaikki mahtuisivat siihen isompaan, ja tästä ei olla enää kauhean kaukana, kunhan vain saisin luovuttua kaikista niistä kirjoista, joista olen päättänyt luopua. Osa vaatii vielä harkinta-aikaa, vaikka päätöksen luopumisesta jo olenkin tehnyt. Piiiiitkän ajan tavoite voisi olla, että kaikki kirjat mahtuisivat siihen pienempään, mutta siitä ollaan vielä niin kaukana, että ei kannata vielä haaveillakaan.

Yksi näistä luopumispäätöksen alaisista kirjoista on David Aldertonin kirjoittama Opi tuntemaan koirasi - ymmärrä ja hoida lemmikkiäsi paremmin. Kirja on vuodelta 1998, suomenkielinen painos 1999 Kustannus-Mäkelyä oy:n toimesta.


Kirjan alkuperäinen, englanninkielinen nimi The wolf within ("susi koiran sisällä" tai "susi kanssamme") kuvaa erinomaisesti kirjan punaista lankaa, jossa muista koirakirjoista poiketen pidetään koko kirjan läpi mukana ajatus siitä, että kaikki nykykoirienkin ominaisuudet ovat lähtöisin sudesta. Eri koirarotutyyppien rakennetta verrataan susien rakenteeseen, pennuista puhuttaessa kerrotaan myös susien pentuasioista, koiran koulutettavuuden muistutetaan olevan lähtöisin susien laumaeläinperimästä, käytöskuvauksissa on mukana esimerkkejä susien käytöksestä jne. Mielestäni tämä on kiva ja toimiva ajatus, ettei anneta ihmisten missään kohtaa kirjaa unohtaa, mistä koirat ovat saaneet alkunsa ja että moni asia koirissa selittyy nimenomaan susiperimällä. Toki kaiken voisi tehdä aina paremminkin, niin tämänkin, mutta iso plussa ideasta. 

Opi tuntemaan koirasi alkaa ajatuksella, että koiran villien sukulaisten tunteminen auttaisi ymmärtämään paremmin lemmikkikoiriakin. Kirjassa esitelläänkin kattavasti erilaisia kojootti-, kettu- ja susilajeja, joista osa on jo käynyt harvinaisiksikin. Huomioni kiinnittyi mainintaan ns. tavallisen ketun (vulpes vulpes) huomattavasti sutta suuremmasta sopeutumiskyvystä, jonka vuoksi sen levinneisyys on hyvin laajaa ja kettuja asuu myös kaupunkiympäristöissä. Ensimmäinen vasta-ajatukseni tähän oli, että susien on aika vaikea edes yrittää levittäytyä asumaan asutuksen liepeille kaupungeista puhumattakaan, koska nehän ammutaan samantien pois päiviltä. Lisäksi suht suurikokoinen laumaeläin (jos ajatellaan pohjoista sutta) vaatii hieman erilaisia oloja ympärilleen kuin pienikokoisempi yksin elelevä, joten eivät ole aivan verrattavissa toisiinsa. Seuraavaksi kirjassa päästään lyhyesti koiran kehityshistorian pariin ja ensimmäisiin selkeisiin koiratyyppeihin, ja koska kyseessä on brittikirjailija, käydään läpi myös koirien historiaa Englannissa.

Vaikka kirjassa on myös joitain hassuja kohtia, kuten maininta siitä, että koiran ruoka kannattaa pilkkoa pieniksi suupaloiksi, ettei koira sotke syödessään, pidän siitä, että kaikessa ei ole menty yli aidan matalimmasta kohdasta vaan oikeasti selitetään asioita lukijalle. Hyvä esimerkki tästä on selkeä kerronta, mikä merkitys koiran milläkin ruumiinosalla on, ja miksi ja minkälaista haittaa aiheutuu  jalostuksella aikaansaaduista rakennemuutoksista esim. liian lyhyestä kuonosta tai liian pitkästä selästä. Positiivista onkin, että näitä epäkohtia nostetaan heti esiin, mutta surullista on se, että reilut 20 vuotta myöhemmin olemme edelleenkin samassa, ellei jopa pahemmassakin jamassa vaikkapa juuri niiden lyhyiden kuonojen - vai pitäisikö sanoa kuonottomuuden -  kanssa. Pelkkä puhe ei auta mitään, jos siitä ei seuraa tekoja. Näiden ulkomuotopoikkeavuuksien lisäksi lyhyesti mainitaan myös koirilla esiintyvistä erilaisista perinnöllisistä vioista ja sairauksista sekä niiden ehkäisemiseksi jalostuskoirille tehtävistä terveystarkastuksista. Wikipedia tiesi kertoa, että kirjailija olisi alunperin halunnut eläinlääkäriksi, joten ehkä tässä yksi selitys sille, miksi näistä ihmisen koirille aikaansaamista ongelmista puhutaan tässä kirjassa monia vastaavia teoksia enemmän.

Eri maanosisssa kehittyneisiin koirarotuihin luodaan lyhyt katsaus lisäyksellä, mistä susikannoista minkäkin tyyppisten koirien ajatellaan aikanaan kehittyneen - ja suuri osa koiraroduistahan on sitten myöhemmin ihan tekemällä tehty risteyttämällä jo valmiita koirarotuja ja -tyyppejä. Tätä uusien koirarotujen "valmistamista" tehdään yhä edelleen, vaikka kuvittelisi, että sadoista jo olemassaolevista roduista kyllä löytyisi jokaiselle sopiva. Kirjassa kerrotaan esimerkkinä amerikkalainen kyi leo-rotu (tai "rotu"), joka on saatu aikaan maltankoira ja lhasa apso-risteytyksillä tavoitteena seurakoira, joka viihtyy kerrostaloasunnoissa. Ottaisivat pehmolelun, sitäkin voi pitää sylissä ja silitellä, se ei hauku eikä kaipaa liikuntaa, on sisäsiisti ja kiltti, ja se näyttää söpöltä pedillä tai sohvalla maatessaan.


Koirarotujen luokittelu ei joka maassa noudata samaa kaavaa vaan sitä voidaan tehdä esimerkiksi joko rotutyypin tai käyttötarkoituksen perusteella. Suomessa noudatetaan FCI:n roturyhmäluokittelua, kirjassa taasen mennään oletettavasti kirjailijalle tutumman mukaan. Käyttökoiraryhmän, johon kuuluu mm. erilaisia metsästys- ja vartikoiria, yhteydessä mainitaan kuvan kanssa karjalankarhukoira. Muista suomalaisista roduista ei erikseen kerrota, karhukoira ilmeisesti otettu esimerkiksi rodusta, jota ei niin paljon tarvita enää alkuperäiseen työhönsä, sen yhteydessä kun kerrottiin Pohjois-Amerikkalaisen tahltaninkarhukoiran jo kokonaan kadonneen. Karjalankarhukoiriahan on vietykin ainakin Kanadaan muistaakseni karhunkarkotustöihin. Parempi onni kuin suomenpystykorvalla, jota pidetään sievänä seura- ja näyttelykoirana, jolta katkaistaan äänijänteet, niin saadaan koirista sievyyden lisäksi vielä hiljaisiakin.

Tunne koirasi ei ole miltään osin varsinainen koirarotukirja, mutta roturyhmittelyjen ohessa ikäänkuin esimerkkeinä kerrotaan hieman aina muutamasta ryhmän rodusta erikseenkin. Pidin siitä, että roturyhmien/rotujen alkuperäiset käyttötarkoitukset otettiin puheeksi, ja vaikka osan kohdalla mainittiinkin, että nykyään niitä ei siihen enää juurikaan käytetä, tehtiin kuitenkin selväksi, että tämä kannattaa huomioida koiraa hankkiessa, jottei alkuperäisen käyttötarkoituksen aiheuttamat, mahdollisesti arkielämää hankaloittavat ominaisuudet tule omistajille yllätyksenä.

Seuraavaksi kirjassa siirrytään koiran lisääntymiseen ja pentujen kasvuun, mutta tämä aihepiiri käydään läpi hyvin lyhyesti. Sopivan pennun valinnassa ohjeistetaan lähinnä ostamaan pentu suoraan kasvattajalta kotioloista, tällä viitataan oletettavasti siihen, ettei ostettaisi koiranpentua eläinkaupasta. Suomihan taitaa olla niitä harvoja maita, joissa koiria ei saa myydä eläinkaupoissa, muualla tämä käsittääkseni on ihan yleistä. Lisäksi kehoitetaan miettimään, haluaako näyttely- vai kotikoiran, tai kiinnostaako peräti kasvattaminen, ja valita pentukin sitten sen mukaan. Virkistävää oli, että koiran turvallinen matkustaminen autossa otettiin puheeksi heti pennun kotiutumista käsittelevän kappaleen alkuun. Tässähän on kovasti puutteita vielä nykyäänkin ja koiria pidetään autossa vapaina penkeillä tai liian heiveröisissä valjaissa, kevythäkeissä tai avokontissa ilman häkkiä/ koirakalteria tai liian heiveröisellä kalterilla. No toisaalta, eiväthän kaikki käytä turvavöitä edes itsellään tai lapsillaan, joten eipä kai sitä koirienkaan pidosta voi silloin suuria olettaa. Omituinen kohta sen sijaan oli maininta, jossa uusi koira kehoitettiin ulkoillessa pitämään aina ensin vain hihnassa, koska muuten se karkaa helposti. Ymmärtäisin tämän, mikäli puhuttaisiin aikuisista kodinvaihtajista, joiden koulutustaustasta ja käyttäytymisestä ei ole varmuutta, mutta en ole koskaan kuullut pikkupennusta, joka tuosta vain yhtäkkiä ottaisi hatkat ja häipyisi maisemista. Ellei Briteissä sitten ole koiranpennut tyystin erilaisia kuin Suomessa?

Olen jo maininnut muutamia mielenkiintoisia poikkeavuuksia, joita tässä kirjassa on moneen muuhun koirakirjaan verrattuna, eivätkä ne lopu vieläkään. Yleensä kirjoissa nimittäin erityisen oppivaisiksi roduiksi kerrotaan paimenkoirat, ja näistäkin vielä tietyt rodut, mutta David Alderton yllättää ohittaen kokonaan "maailman älykkäimmän koirarodun, brittiläisen bordercollien", ja sen sijaan mahdollisesti omaan koirataustaansa perustuen ottaa oppivaisten rotujen esimerkiksi lintukoirat. Eihän ne kultainen- ja labradorinnoutaja tosiaan syyttä yksiä suosituimmista koiraroduista ole.

Uudelle pennulle tai koiralle suositellaan vakuutuksen ottamista, ei ainoastaan odottamattomia sairauskuluja varten, vaan myös vastuuvakuutus siltä varalta, että koira esim. karatessaan aiheuttaa vahinkoja muille. Pennulle vakuutusta ottaessahan ei sitten kannata turhaan viivytellä, sillä ainakin osassa yhtiöitä vakuutusehdot ovat paremmat ihan pikkupennulle otettuina kuin vasta muutaman kuukauden iässä.

Luen nykyään aika vähän mitään koirakirjallisuutta, mutta olettaisin, että rankaisuun ja fyysiseen pakottamiseen perustuvat koulutusneuvot ovat uudemmassa tuotannossa ellei ihan kokonaan poistuneet, niin ainakin vähenemään päin. Voin toki olla väärässäkin, kun ei tosiaan nyt ole omakohtaista lukukokemusta aiheesta. Tässä Tunne koirasi-opuksessa niitä jonkin verran vielä käytetään, mm. vetämättä kävely opetetaan hihnasta nykäisemällä, istuminen kädellä koiran selkää painamalla (jos se ei muuten ymmärrä, mitä siltä halutaan) ja "pahanteosta" kiinnisaatua pentua rankaistaan niskanahasta ravistelemalla. Toki löytyy myös viisaita ajatuksia, esim. ihmisiä vasten hyppimisen tilalle opetaan istuminen ja luoksetuloa pitää opettaa kotiolojen lisäksi myös siellä, missä sitä koiraa halutaan pitää irti.


Kirjan neljännessä osassa käsitellään koirien viestintää ja käyttäytymistä, ja näissä toistuu sama kaava kuin koko kirjan läpi, että aloitetaan hyvää asiaa, mutta jätetään se kesken kertoakseen esimerkkejä aiheesta. Joo, kaikkea ei voi saada, ja jos kaikki kirjan asiat kerrottaisiin nykyistä perusteellisemmin ja sen lisäksi olisi vielä nuo esimerkitkin (joista kyllä pidän, käytännöllistävät faktaa), niin kirjaan tulisi heti hurumykket sivuja lisää eikä se sitten olisi enää niin helppolukuinen, mikä varmasti on ollut yksi ideoista. Ainahan se on se ongelma, että mitä pitää ainakin olla ja mitä voi jättää pois. Elämä on valintoja, kirjojenkin teossa.

Niin sanotuista haukkuherkistä roduista puhuttaessa usein unohdetaan, että koiran voi opettaa myös olemaan haukkumatta - tämä tulee joillekin ihmisille ihan yllätyksenä - mutta tässä kirjassa asia oikein erikseen mainitaan. Esiin otetaan myös haukkumisen haitat, mikäli koira vaikkapa kotona yksinollessaan pitää meteliä, ja että naapurisovun (toki myös koiran oman olon) vuoksi koira pitäisi opettaa rauhoittumaan yksinollessaan. Naurahduksen sen sijaan aiheutti koiran hyvään hajuaistiin liittyvä käytännön vinkki, jossa valistettiin siitä, että koira haistaa ruuat myös pakkausten läpi eikä täysiä kauppakasseja siten kannata jättää lattialle tai muutenkaan koiran ulottuviin. Jotenkin tuntuu hassulta, että tällaisia itsestäänselvyyksiä - koira haistaa ruuan paketin läpi - pitää erikseen kertoa, mutta ehkä oikeasti on sitten sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät tällaista tule muuten hoksanneeksi (kunnes koira sitten syö niiden lattialle jätettyjen kauppakassien sisällön). Ei sillä, meillä kyllä huoneenlämmössä säilyvät ruokaostokset voivat toisinaan olla parikin päivää kassissaan lattialla, eivätkä nykyiset koirat niihin koske, mutta entinen Luukas-koirani sen sijaan söi kyllä keittiön tasoiltakin kaiken, mitä sinne jäi (rest in peace mm sulamassa olleet torttutaikinalevyt, jotka katosivat parempiin suihin sillä välin, kun itse katsoin kymmenen metrin päässä olohuoneessa televisiota).

Kissojen ja koirien välisistä suhteista mainitaan, että näiden on mahdollista ystävystyä keskenään, mutta muista pienemmistä lemmikeistä koira kehoitetaan pitämään erossa etenkin siksi, ettei niillä kissasta poiketen ole minkäänlaisia puolustuskeinoja koiraa kohtaan. Vara on toki aina parempi kuin vahinko, mutta meillä jänismetsällä käynyt suomenpystykorvakin oppi eron lemmikkikanin ja riistan välillä (kissojen päälle se sijaan kävi mitään kyselemättä, meillä kun ei niitä ollut).

Koirien erilaisista aggressiivisuuksista kerrotaan jopa parin aukeaman verran. Tähän liittyen kehoitetaan perehtymään kaikkien itseään kiinnostavien koirarotujen historiaan ennen lopullisen rotuvalinnan tekemistä, jotta siitä sitten itselle tulevan koiran todennäköisestä temperamentista saa selvän käsityksen. Tällä peilataan siis siihen, että tiettyjen rotujen kanssa tietynlaisia ongelmia voi tulla helpommin kuin joidenkin toisten rotujen parissa. Tosin yksi yleinen syy siihen, miksi koira puree, ei ole se, että koira on vihainen, vaan sen, että koira pelkää/on epävarma.

Vaikka en pidä otsikosta "koira pahanteossa", löytyy sen alta kuitenkin ihan asiaa siitä, että koiran tullessa taloon täytyy varautua siihen, ettei kaikki enää sen jälkeen ole siistiä ja ehjää - ja että miten näihin tilanteisiin voisi varautua ennaltaehkäisyn keinoin. Erityisesti olin hyvilläni ohjeesta tarjota koiralle paljon leluja ja liikuntaa, joskin leluja-sanan olisin korvannut aktivoinnilla tai mielekkäällä tekemisellä, mutta ajatus hyvä kymppi. Tiedän kyllä, että on koiria, jotka tuhoavat paikkoja saamastaan runsaasta tekemisestä ja liikunnasta huolimatta, mutta tiedän myös, että moni koira puuhastelee omiaan juuri sen vuoksi, ettei saa riittävän paljon tekemistä ja liikuntaa. Sulamassa olleet torttutaikinalevyt syönyt Luukas-koirakin vaati joka aamu ennen yksinjäämistä tunnin reipastahtisen pyörälenkin, jotta se yksinollessaan lepäsi eikä hammastellut huonekaluja. Ja onpa Lumes ja Mestakin pentu- ja nuoruusaikanaan saaneet ihan varmuuden vuoksi 1,5h väsytyksen aina ennen kuin jäivät yksin kotiin, nykyään osaavat olla vähemmälläkin.


Kannanottoja siihen, että ihmiset ovat itse pilanneet monien koirarotujen terveyden, ja koirat menneet siinä asiassa susista huonompaan, löytyy kirjan alkuosan lisäksi myös loppupuolelta. Ei voi ainakaan keneltäkään mennä aihe kokonaan ohi, kun siitä muistutetaan siellä sun täällä. Sen sijaan susien luonteiden kehittymisestä koirissa ihmisympäristöön paremmin sopiviksi kehutaan nimenomaan jalostuksen hyviksi saavutuksiksi, ja tässä yhteydessä nostetaan esiin myös näyttelyiden merkitys luonnevaikuttajana - ja myöhemmässä vaiheessa näyttelyt ovatkin sitten pilanneet joiltakin roduilta sekä ulkonäön että luonteen.

Itse ihmettelen välillä joistakin ihmisissä kumpuavaa suurta susivihaa, miten ne voisi vaikka kaikki päästää pois päiviltään. Ilman sutta meillä ei kuitenkaan olisi koiraakaan, mutta ilmeisesti sillä ei ole mitään merkitystä, kun se koira ollaan saatu jo. Vähän sama kuin toiset ostavat mielummin halvemmalla ja helpommalla paperittoman rotukoiran, koska eivät tarvitse niitä papereita mihinkään. Ilman niitä paperillisia rotukoiria meillä ei kuitenkaan olisi niitä paperittomiakaan rotukoiria, mutta silti ei haluta tukea sen rodun kasvatustyötä, minkä rotuisen koiran haluaa, vaan mennään sieltä, missä aita on matalin. Kirjassa halutaankin useassa kohtaa korostaa ja muistuttaa koirien monien hyvien puolien olevan nimenomaan susiperimän ansiota, mm. susilla ilmenevä laumavaisto on muuntunut koiran ja ihmisen väliseksi läheiseksi yhdyssiteeksi, joka tekee yhteistyön mahdollisesti.

Siirryttäessä ruokintaa ja terveyttä käsittelevään osioon, ensimmäinen huomio tehdään susien ruokavalion ja koirien raakaruokinnan eroista. Koska sudet käyttävät hyväkseen koko saaliseläimen ruhon, ei pelkkää lihaa, ei koirienkaan tasapainoinen raakaruokinta toteudu pelkillä lihojen syöttämisellä vaan ruokavalio kaipaa vielä täydennystä niiden lisäksi. Ruokintaan liittyen olin oikein ilahtunut siitä, että lihavuus oli otettu ihan omaksi, erilliseksi otsikokseen kertoen, että yksi koiramaailman suurimmista ongelmista on nykyään liikalihavuus, ja että lihavuudella voi olla monia haittavaikutuksia koiran terveydelle. Ruuan määrän ja laadun lisäksi korostettiin riittävän liikunnan merkitystä koiran hyvässä kunnossa pitämiseen, sekä tietenkin myös juomaveden saatavilla oloa, josta mainittiin myös koiran juomamäärien tarkkailu, sillä lisääntynyt vedenkulutus voi olla merkki vakavastakin sairaudesta. Muutoin koirien terveyspulmista tuotiin esiin anaalirauhasvaivat, sydänviat,  pahanhajuinen hengitys, rokotusta vaativat tartutantaudit sekä sisä- ja ulkoloiset. Kuvien kera opastettiin kuumeen ja pulssin mittaamiseen, lääkkeiden antoon tablettina ja nestemäisenä, ja loppukaneettina käskettiin kerätä koirien jätökset eikä jättää niitä maahan lojumaan (tästä ei sentään ollut kuvaa tarjolla).

Kirjan aihejaottelu on väliin epäloogista, esim. ruokinta ja terveys-luvussa käsitellään myös koiran jättämistä hoitolaan ja sitten taas puhtaus ja hoito-luvussa (jossa mm. mainitaan päivittäinen harjaus tärkeäksi, kirppuihin toimii sähkökampa - olisikohan tämä muuten kätevä punkkeihinkin - ja pesu 2-3kk välein koiranhajun välttämiseksi) on oma osuutensa terveydenhoidolle (joka on kyllä toisaalta outo määre korvien puhdistukselle, hampaiden pesulle ja kynsien leikkuulle). Nämä nyt vain yksinä esimerkkeinä, läpi koko kirjan tulee paikka paikoin miettittyä, että aiheiden jäsentely eri lukujen ja otsikoiden alle olisi vielä kaivannut vähän lisää viilausta. Asiat toki tulevat siitäkin huolimatta selville, joka tietenkin on se pääasia.

2 kommenttia:

  1. "Omituinen kohta sen sijaan oli maininta, jossa uusi koira kehoitettiin ulkoillessa pitämään aina ensin vain hihnassa, koska muuten se karkaa helposti."

    Tuoreena pennunomistajana olen tätä paljon miettinyt. Asun taajamassa, mutta meidän talon takana on pennun mittakaavassa jopa "iso" metsä, vaikka aikuinen koira sen minuutissa tai parissa läpi käveleekin. Ennen metsää on epämääräinen nurmialue. Pentu ja hihna on hirveän rasittava yhdistelmä, mutta en mä ole uskaltanut sitä ekoina päivinä vapaaksikaan päästää. En siis usko että se ottaa hatkat muuten vaan, ei takuulla, mutta kun ei tunne tyyppiä eikä tiedä miten se reagoi koviin ääniin, toisiin koiriin, autoihin, mihinkään. Lähinnä siis pelkään että jos se pelästyy jotakin niin sitten se voisi lähteä ja kun suhdetta ei vielä ole, sehän lähtee ihan mihin suuntaan sattuu. Mulla laahaa 2,5m kissanhihna pennun perässä (ja sen on näköinenkin, vaaleansininen naru alkaa olla musta...).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä huomio, kiitos! Tuli itse ajateltua asiaa vain tähän omaan asuinympäristöön suhteutettuna. Ja onhan niitä pentuja toki rodusta ja yksilöstä riippuen sellaisiakin, jotka eivät niin kovasti ihmisen perään ole ja saattavat tyytyväisinä lähteä seikkailemaan yksikseenkin. Että tarkoittaako se kirjan tekstin karkaaminen nyt välttämättä edes sellaista "hei, se on moro, mä häivyn nyt" tyyppistä karkaamista, mikä itselläni ensimmäisenä tuli mieleen. Sehän voi tosiaan tarkoittaa myös karkaamista muiden kohteiden luokse yms.

      Ja voin kyllä kuvitella, missä ulkonäöllisessä kunnossa maassa laahaava hihna on... Varmaan jotain samaa, kun meillä koirien tassut ja mahakarvat lenkkien jälkeen, mutta vielä moninkertaisemmin... Välillä tuntuu siltä, että tekisi mieli vain dumpata koiratkin pesukoneeseen puhdistumaan. :D

      Poista