Olen ollut jokusen viikon sairaslomalla amatöörimäisen lasketteluonnettomuuden seurauksena sattuneen oikean käden ensimmäisen kämmenluun murtuman vuoksi. Ei se niin mitään, jos kyseessä olisi vasen käsi, mutta oikeakätisellä henkilöllä murtuma oikean käden peukalossa on hitusen elämää rajoittava seikka. Kun sitä pakon edestä oikein alkaa miettimään, että minkälaisia asioita sitä edes kotonaan voisi tehdä ilman, että peukalo rasittuu, niin vähiin käy, koska myös saman käden toisten sormien käyttäminen rasittaa peukaloa (sormet ovat jollain oudolla tavalla kaikki yhteyksissä toisiinsa), joten oikeastaan ei millään sen käden sormella saisi tehdä mitään.
Yksi keksimäni tekeminen on jatkaa kirjahyllyn kirjojen vähentämisoperaatiota, josta viimeksi kertoilin maaliskuulla (
linkki). Olen tässä maalis-huhtikuun aikana istunut kirjahyllyni edessä ainakin seitsemän eri kertaa läpikäymässä kirjoja uudelleen ja uudelleen. Jokaisella kerralla olen ollut kriittisempi ja kriittisempi sen suhteen, mitkä kirjat ovat säilyttämisen arvoisia, ja tämän seurauksena kirjahyllystäni lähtöpassit on saanut jopa yli viitisenkymmentä kirjaa. Nyt se ihan oikeasti alkaa näkyä, että kirjoja on vähemmän kuin ennen! Pieni ongelma on se, että kirjaston ollessa suljettuna ainakin toukokuun puoliväliin asti, en saa kirjoja vietyä mihinkään eteenpäin, vaan ne ovat sitten tuossa lattialla kasana odottamassa jatkokäsittelyä. Eikä minulta vielä hyllystä ole kirjat lähellekään loppumassa, taitaa niitä olla siellä lähemmäs pari sataa...
Olen ajankuluksi lukenut koirakirjojani läpi avuksi päätöksenteossa, mistä luopua ja mistä ei, ulkoa kun en jokaisesta kirjasta muista, onko säilyttämisen arvoinen vai ei. Tuo maaliskuulla luettu Opi tuntemaan koirasi oli yksi näistä, jonka jälkeen urakoin Joppe Karhusen kirjoittaman Koiria sotapolulla - Sotakoiratarinoita Vienan korpitaisteluista ja partisaanien takaa-ajoista jatkosodan päiviltä. Kirja on Otavan kustantama vuodelta 1967, minulla se on isäni peruja. Se sisältää alustuksen Suomen sotakoiratoiminnan käynnistämisestä sekä nimensä mukaisesti tosikertomuksia sotakoirista, joihin tutustutaan "työreissujen" kautta, ja toki siinä ohessa tulee kaikenlaista muutakin sota- ja sotakoira-asiaa. Karhusella on todella mukaansatempaiseva tyyli kirjoittaa ja vaikka sotakertomukset eivät sinänsä kiinnostaisikaan, koirien mukanaolo niissä saa kääntämään sivun toisensa jälkeen ja jännittämään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Päällimmäisenä näistä koirien suorituksista jäi mieleen, miten uskomaton apu niistä oikeasti on ollut, ja miten uskomattoman hyviä ja sitkeitä koirat olivat työssään - sotakoirien käyttöön pohjautuvat nykyajan palveluskoiralajit ovat lastenleikkiä siihen verrattuna. Tämän kirjan voisin luetuttaa jokaisella taviskoiranomistajalla (mihin koulutettu koira kykenee) ja koiraa omistamattomalla (koirista on kautta aikain ollut hyötyä yhteiskunnalle) ja palveluskoiraharrastajalla (urheilukoirajalostus vs työkoirajalostus, hupiharrastus vs tosiharrastus).
"Hyvin koulutettu sotakoira ei hermostu partioretkillä tiukoissakaan paikoissa, vaan on täydessä yhteistoiminnassa miesten kanssa". "Minulla on mukanani luettelo, josta selvästi näkee, minkälaisia koiria viime sodissamme käytettiin. Pakko-ottoina saatiin 312 koiraa, joista 160 kelpasi käyttöön ja joista 22 kaatui. 152 palautettiin käyttökelvottomina. Vapaaehtoisesti luovutettiin armeijalle 562 koiraa, joista 319 oli käyttökelpoisia. Näistä 73 kaatui tai kuoli rintamaolosuhteissa......etteivät kaikki suinkaan kaatuneet sankareina, vaan - ikävä kyllä - miesten oli lopetettava haukkuvat yksilöt omien partioiden ilmiantajina." "Suomessa palveluskoiraharrastus on ollut kiitettävän vireää. Sitä olisi mielestäni vielä valtion toimesta kehitettävä entistä enemmän - onhan noissa koirissa armeijan sotakoirien reservi."
Eräs kertomus on iäkkäämmästä vääpelistä, joka lähti iltasella yksinään sotakoira Raijan kanssa tarkistamaan havaintoa kiväärien kanssa kulkeneista miehistä, joita epäiltiin rajantakaa tulleiksi. Vääpeli ja Raija löysivät autiotuvalta neljä miestä, Raija hyökkäsi ensimmäisenä ovesta sisään saadeen miehet pakenemaan seinänvierustalle ja jäi vartioimaan niitä. Vääpeli aterioi tuvasta löytyneillä eväillä ja nukkui mukavasti yön yli Raijan pitäessä miehiä silmällä ja irvistäessään murinan kera heti, jos he vähänkin liikahtivat. Aamulla vääpeli sitoi miehet yhteen ja kuljetti ne Raijan avustuksella kenttävartion pääpaikalle. Läpi kirjan korostuivatkin myös koirien pitkät ja raskaat työrupeamat. Partisaanien jälkiä saatettiin seurata tuntitolkulla, joka miehille oli "vain kulkemista" koiralle jäljen haistelua ja kulkemista, nukkua muutama tunti yön yli varvikko petinään ja aamun koittaessa jatkettiin takaa-ajoa jälleen tuntitolkulla. Herpaantua ei sopinut missään kohtaa, se olisi kostautunut välittömästi. "Takaa-ajo lähti käyntiin. (Sotakoira) Mololla ei näyttänyt olevan pienintäkään vaikeutta seurata jälkiä. Koira imi innokkaasti ilmaa sisäänsä, ja joka imaisu toi matkassaan tuiki tärkeitä tietoja siihen ihmeelliseen koneistoon, jota virheetön jälkeäminen edellytti maastossa, johon ei jäänyt pienintäkään silmin nähtävää jälkeä. Tultiin näreikköön. Sen keskivaiheilla Molo pysähtyi yhtäkkiä. (Korpraali) Kela riensi koiran luo: se tuijotti suoraan eteensä; siinä välkehti ohut viiksilanka pingoitettuna havujen lomaan. Koiratta kulkeva ei olisi sitä huomannut, vaan olisi astunut suoraan ansaan." Takaa-ajo jäljityksien lisäksi koiria käytettiin mm. joukkojen turvana kulkemassa ohjaajansa kanssa niiden edellä ja ilmaisten vihollisen läheisyyden, taukojen aikana koira saatettiin jättää vartioon esim. polun varrelle. "Huusko heräsi hitaasti paksujen unipilvien hämäryydestä. Joku kiskoi telttakangasta hänen yltään, ja sitten nyittiin hihasta kiihtyvin tempauksin. Partiomiehen silmät karahtivat ammolleen; (sotakoira) Taru repi hihaa salamoivin silmin ja selkäkarvat yhtenä harjana: nyt oli tosi kysymyksessä. Huusko ponnahti pystyyn kärppänä. Vihollispartio oli lähestymässä leiriytymispaikkaa, siitä ei ollut pienintäkään epäilystä."
Seuraavaksi perehdyin joskus kirjaston poistomyynnistä ostamaani/ilmaiseksi saatuun Valerie O´Farrellin kirjaan Ymmärrä koiraasi (alkuperäinen nimi Problem Dog), kustantaja Finnish Language Edition Kirjayhtymä 1991. Tekstinpaljoudestaan huolimatta kirja on helppolukuinen ja siinä käytetään selkeää kieltä, jonka myötä pääkohdat varmasti avautuvat monenlaisista lähtökohdista sitä lukeville henkilöille. Liian monimutkaisesti ja vaikeaselkoisesti tehdyt kirjat eivät aina palvele tarkoitustaan, sillä niitä eivät useinkaan jaksa lukea ne, joille saatu tieto olisi tarpeellisinta, vaan ne, jotka jo tietävät enemmän ja sitä myötä haluavat tietää vieläkin enemmän. Tähän lankaan tämä kirja ei onneksi mene, vaan se on tosiaan kiitettävän simppelisti ajateltu kokonaisuus.
Minua harmitti kirjassa monessa kohtaa esiintynyt maininta siitä, että jos koira ei tottele, niin sitten sitä ja tätä. Yleisin syy siihen, että koira ei tottele, on se, ettei koira kunnolla osaa kyseistä asiaa, jolloin luonnollisesti ratkaisu on opettaa sitä koiraa enemmän ja paremmin. Ei niin, kuten kirjassa tehtiin, että vedetään tottelemattomuudesta erilaisia johtopäätöksiä koiran luonteesta ja käyttäytymisestä tehden niiden mukaisia toimintasuunnitelmia. Olisin edes yhden kerran toivonut näkeväni kehoituksen varmistua siitä, että koira todella ymmärtää, mitä siltä halutaan, ennen kuin aletaan ottamaan esiin tahallinen tottelemattomuus-korttia. Ihmiset syyttävät jo muutoinkin ihan liikaa koiriaan siitä, etteivät ne tee, kuten niiltä vaaditaan, eivätkä ota asiasta vastuuta itselleen, joten en toivoisi näkeväni lisäkannustusta tällaiseen ajatteluun.
Vaikka en ole kaikesta kirjoittajan kanssa samaa mieltä, ja ehkä hänkin nyttemmin ajattelisi joistain asioista toisin kuin 30 vuotta sitten, on tämä kuitenkin sillä tavoin vakuuttava perusteos koiran käytöksen ymmärtämiseen, että sen lukemisesta olisi huomattavasti hyötyä suurelle määrälle taviskoiranomistajia, joille koiran ajatuksenjuoksu on täysi mysteeri joko tietämättömyyttään tai välinpitämättömyyttään. Niin moni pienempi ja suurempi omistajan ongelma koiransa kanssa johtuu liian vähäisen koulutuksen lisäksi juurikin nimenomaan siitä, ettei ymmärretä koiraa eläimenä eikä osata toimia sen mukaan, että koira on koira. Monesti myös puuttuu sellainen laajempi kuva, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, eikä jokaiseen asiaan ole yksiselitteistä syytä eikä siten ratkaisuakaan.
Koiran ei toivotun käytöksen selvittämisessä ja mahdollisessa korjaamisessa avainasemaan nostettiin syy-seuraussuhteiden ymmärtäminen pitämällä päiväkirjaa O´Farrellin ohjeiden mukaan: 1. Aika, jolloin ongelmakäyttäytymistä esiintyy - sekä kronologinen aika että se, miten aika liittyy päivärutiiniin, esimerkiksi aamiaisen jälkeen. Tällä tavoin voit selvittää tarkoin, mihin aikaan päivästä sellaista käyttäytymistä on odotettavissa ja keskittää toimenpiteesi noihin aikoihin. 2. Missä ongelmakäyttäytymistä esiintyy. Jos havaitset sitä esiintyvän säännöllisesti samassa paikassa, niin tämä paikka saattaa olla käyttäytymisen laukauseva ärsyke. 3. Keitä muita on paikalla. Jos ongelmakäyttäytymistä tapahtuu vain jonkun tietyn henkilön ollessa läsnä, on luultavaa, että hänellä on jokin osuus siihen. Kenties ongelmakäyttäytyminen ilmentää jotenkin heidän suhdettaan. Tuo henkilö saattaa myös jotenkin palkita koiraa (esimerkiksi kiinnittämällä siihen huomiota). 4. Mitä tapahtuu välittömästi ennen ongelmallista käyttäytymistä. Kyseessä voi olla laukaiseva ärsyke tai stressin aiheuttaja. 5. Mitä tapahtuu välittömästi ongelmakäyttäytymisen jälkeen. Tärkeämpää kuin se, mitä koira jälkeenpäin tekee, on se, mitä sen ympärillä tapahtuu ihmisten reaktiot mukaanluettuina.
Vaikka peukalovamman aiheuttama toimeettomuus kotona tympäiseekin, on se koirien kannalta kuitenkin paljon parempi vaurio kuin toissasyksyinen polven loukkaaminen, joka rajoitti hyvin voimakkaasti koirien kanssa ulkoilua ja touhuamista kuukausien ajan. Nyt voin sentään olla muutoin koirien kanssa normaalisti, kunhan sen verran varon, että ennakoin tilanteet, jotka olisivat peukalolle huonoksi. Sitä on muuten näiden loukkaantumisten myötä ollut onnellinen, että on tullut aikanaan koulutettua kumpikin koira asiallisesti käyttäytyväksi ja monenlaisia käskyjä tottelevaksi. Eipä olisi ollut kyynärsauvojen kanssa asiaa koirien kanssa lenkille, jos niillä olisi minkäänlaista käytösongelmaa (remmissä vetäminen, vastaantulijoille räyhääminen, vapaana ollessa karkaaminen). Eikä murtuneen peukalonkaan kanssa hyvää tekisi kiskovien/räyhäävien koirien ulkoiluttaminen, kun yhteispainoltaan lähelle 40 kiloa pitäisi yrittää hallita pelkällä vasemmalla kädellä - yksittäin se toki sentään onnistuisi, vaikkei kiva tilanne kyllä olisi silloinkaan.
Tänään sain päätökseen kirjan Oman koiran hoito - kirsusta hännänpäähän, jonka takana ovat Lasse Lindblom ja Seppo Oja. Tämä olikin sen verran mielenkiintoinen opus, että on kai pakko jossain kohtaa vähän avautua siitäkin. Ennakkomainintana voin paljastaa, että jos tätä kirjaa on uskominen, niin kaikki viat koirissa johtuvat väärästä ruokavaliosta. Tosin onhan näitä tämän koulukunnan ihmisiä muitakin, mm. lapinkoirakasvattajistakin löytyy. Toisenlaisten, positiivisten ajatusten pariin pääsin lukaisemalla Anders Hallgrenin Ihmisen paras ystävä, josta pidin kovasti. Se siirtyi suoraan nämä kirjat pidän-hyllylle.
