sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Laiskuuden huippu



Olen tänä vuonna, ja varsinkin nyt kesällä, ollut niin laiska koirien kanssa, että vaikka katson aikaa taaksepäin hamaan menneisyyteen, niin on vaikea löytää aikaa, jolloin olen ollut näin saamaton ja laiska, kuin mitä nyt olen. Me ei tehdä mitään, ei yhtään mitään. Viikkoja kestävillä helteillä on toki isokin osa asiaan ja se on jättänyt listoilta pois ne vähätkin treenit ja jutut, mitä olisi ollut suunnitelmissa. Toisaalta oli onni, ettei meillä tälle vuotta ollut kerrassaan mitään harrastesuunnitelmia, koska näiden helteiden kanssa ei todellakaan tee mieli odotuttaa koiria autossa ja juoksuttaa niitä treeneissä. Nyt, kun ei ole mikään pakko tehdä mitään, niin me ei todellakaan olla tehty yhtään mitään. Ollaan vaan, vaikka tylsäksi sekin jo käy, mutta on se tylsyyskin sentään parempi olotila kuin lämpöhalvaus.




Muutaman kerran ollaan käyty uimassa. Tai siis koirat ovat käyneet uimassa, minä en. Kummallakin on muuten hyvä uintitekniikka, ei ole mitään räpiköintiä takamus uppeluksissa ja etuosa pystyssä kauhoen, vaan tasapainoisesti uivat menemään selkä suorana vedenpinnalla. Olen suunnitellut sup-laudan vuokraamista ja koirien uittamista vähän pidempääkin matkaa kuin lelua hakemaan ja takaisin, mutta ensin pitäisi ostaa koirille pelastusliivi enkä ole saanut aikaiseksi/piheys on iskenyt. Sitä paitsi soutuveneen vuokraaminen olisi moninkerroin halvempaa kuin sup-laudan vuokraaminen, mutta sup-lautaulu tuntuu paljon kivemmalta koirien uittamiseen kuin soutuveneily. Laudalla olisi enemmän samassa tasossa koirien kanssa, kun ei ole veneen laitoja välissä. 



Helmikuun lopulla esittelemäni sukkadami toimii muuten oivallisesti myös vesileluna, hyvä heittää ja hyvin kelluu. Ensimmäisellä uintikerralla mukana oli sininen sukkadami, mutta se väri erottui huonosti vedestä, joten tekaisin uiskenteluja varten uuden punaisen, joka oli paljon helpompi havaita kauempaakin. Se huono puoli näissä on, että vettähän se imee ja paljon, mutta mitäpä muutakaan voisi kuvitella sukasta, jonka sisällä on sukka, jonka sisällä on sukkia... Tuotekehittelyä muuten olen tehnyt sen verran, että osaan näistä sukkaleluista olen laittanut sisälle lahjapaperikaapin kätköistä löytynyttä sellofaania, joka koirien mielestä rapisee mukavasti lelua pureskellessa.




keskiviikko 27. kesäkuuta 2018

Paimentava vesipeto

Inspiroiduin extempore käymään Mestan kanssa lammaspaimennusta harjoittelemassa pitkästä aikaa. Ne kaksi aiempaa kertaa lampailla Mesta on juossut koko ajan rinkiä lampaiden ympäri (paitsi portille päin mennessä se pysyi niiden edellä estämässä, etteivät juokse portista ulos ja oli myös nätisti paikoillaan vahtimassa lampaita laidunnuksessa ja avonaisessa "häkissä") eikä se yhtään kuunnellut paimensauvaa eikä suullisia käskyjäni yrityksenä kertoa, miten meidän ihmisten ajatus paimennuksen kulusta menee. Kerroin näistä meidän aiemmista harjoituksista ja sainkin nyt selkeät ohjeet, miten minun tulee toimia, jotta koira ymmärtää, mitä siltä halutaan.

Oltiin sekä minä että lammastilallinen molemmat hyvin yllättyneitä, kun Mesta olikin sitten ihan eri koira kuin kertomuksissani. En sitten tiedä, vaikuttiko siihen koiran kasvaminen aikuiseksi, lisävuodet muissa harrastuksissa, silmäongelman (syvyysnäkö puuttuu oikeasta silmästä) tuoma heiluvan liikkeen varominen, minun uudenlainen asenteeni vai mikä, mutta heti alusta alkaen Mesta ei yhtään kaahottanut, se pysyi lampaiden takana, oli tosi herkkä paimensauvalle, kuunteli kaikkia ohjeitani ja keskittyi. Tauon jälkeen Mesta alkoi jopa itsenäisesti peilata omaa sijoittumistaan lampaisiin minun sijaintiini nähden. Minun siis vaihtaessani kulkusuuntaa lampaiden edeltä niiden taakse, lähti Mestakin kiertämään lampaita sinne toiselle puolelle vaihtaen siis takapaikkansa lampaiden eteen. Tässä asetelmassa kun sitten lähdin kulkemaan vastakkaiseen suuntaan kuin äsken, olinkin minä lauman etummaisena ja Mesta toi lampaita perässäni, ja taas minun vaihtaessani suuntaa ja siirtyessä lampaiden toiselle puolelle, Mesta seurasi esimerkkiä ja sekin kiersi toiselle puolelle, jolloin lampaat pysyivät koko ajan minun ja Mestan välissä. Mesta saikin kovasti kehuja laumanlukutaidostaan, halusta pitää koko lauma kasassa, sopivasta etäisyydestä lampaisiin ja korrektista käytöksestä lampaita kohtaan.

Tässä tuli huomattua myös sen ero, miten paljon henkisesti raskaampaa Mestalle oli, kun se oikeasti työskenteli eikä vain juossut lampaita ympäri. Nyt sen oli pakko käyttää koko ajan aivojaan ja se oli ihan puhki jo lyhyemmistäkin paimennuspätkistä, kun sitä juoksemista se sen sijaan silloin ennen jaksoi ja jaksoi ja jaksoi... Itseluottamuskaan ei ollut yhtä suurta kuin aiemmilla kerroilla, jolloin Mestalle ei tullut mielenkään, etteivätkö lampaat liikkuisi sinne, minne hän halusi. Nyt Mesta pariin kertaan haki jopa mukana kulkeneelta lammastilalliselta apuja turhaumaansa, kun ei joka kerralla saanutkaan lampaita liikkeelle. Hirveän mielissään Mesta kyllä edelleenkin paimentamisesta oli! Minäkin innostuin paimennuksesta, taas. Niin on käynyt joka kerta ennenkin, kun on paimentamassa oltu, mutta sitten se on kuitenkin vaan jäänyt, kun paimennuspaikat ovat olleet kaukana ja on ollut  muita harrastuksia, jotka vie ajan ja rahat.

Kotimatkalla ajellessani kyllä mietiskelin myös sellaista, miten helpottava tunne oli, kun lammastilan pihasta pois kurvattiin, niin sai unohtaa koko homman eikä tarvi siihen palata, kunnes taas joskus mennään seuraavan kerran. Kun taas vertaa muihin meidän harrastuksiin, joissa on koko ajan treenaamis-, edistymis-, kisaosallistumis- ja tulospaineita, niin miten hienoa se vaan oli olla läsnä hetkessä ja siinä kaikki, ei mitään enempää. Olenkin alkanut nauttia tästä rennosti ottamisesta, ei tarvi mennä minnekään, ei tarvi suunnitella mitään, ei mee kaikki illat treeneissä, saa vaan olla kotona ja koirien kanssa. Tähänhän voisi melkein tottua, ja sitten kuitenkin toisaalta jollain tapaa jopa kauhistuttaa ajatus siitä, ettei enää treenattaisi tavoitteellisesti, käytäisi kisoissa ja saataisi tuloksia. Ehkäpä viime vuoden loppuunpalamisen ja tämän vuoden laiskottelun väliltä voisin löytää jonkinlaisen kultaisen keskitien, jota pitkin olisi miellyttävä jatkaa koirien kanssa matkaa eteenpäin.

Paimentamisen lisäksi Mesta on ihan hiljan yllättänyt minut yhdessä toisessakin asiassa. Sehän ei ole koskaan suostunut uimasilleen, vaikka olen yrittänyt houkutella. Nyt, kun kevään kahden koirauimalakäynnin jäljiltä (joista ensimmäinen kerta oli Mestalle järkytys, toinen jo ihan ok) kävin ensimmäistä kertaa kokeilemassa Mestan tämän kesäistä luonnonvesifiilistä, niin se fiilishän oli uudestaan!






perjantai 22. kesäkuuta 2018

Ihan hetken vaan nukun

Meillä on takapihalla joku sellainen aurinkosänky, jossa on mukava pötkötellä. Mestan ollessa pentu, se heräsi aina aamuyöstä, jolloin päästin koirat takapihalle, menin itse peiton kanssa perässä, otin mukavan asennon aurinkosängyssä ja nukahdin. Näin ei tarvinnut pakottaa pentua jatkamaan unia, sillä tuli tarpeet hyvin tehtyä ulos ja minä sain jatkaa unia. Koirat, tai kaivuujäljestä päätellen se kyllä oli aina Mesta, huvittivat itseään mm. kaivamalla kuoppia nurmikolle sillä aikaa, kun minä olin untenmailla.

Muutama päivä sitten olin töistä tullessani niin väsynyt, että teki mieli mennä vain nukkumaan. Koska ulkona oli ihan nätti ilma, päätin vihdoin ottaa aurinkosängyn esiin tällekin kesää ja vähän torkahtaa siinä, jotta koirat voisivat samalla olla ulkona. Torkahdus venyi pariin tuntiin ja heräsin miehen kurkatessa ovesta takapihalle, joskin hänen tervehdyslauseensa jäi kesken sen vaihtuessa kauhistukseen koirien kaivamasta kuopasta. Minähän en siinä vaiheessa vielä mistään kuopasta tiennytkään, joten vilkaisin ympärilleni ja totesin, että no yks pieni kuoppa, mitä väliä. Koirilla oli ollut lystiä. Mesta vielä minullekin esitteli, että kas näin tiputetaan lelu kuoppaan, kaavitaan se sieltä pois, tiputetaan uudestaan kuoppaan ja kaavitaan taas pois...






torstai 21. kesäkuuta 2018

Kaarlelan kotiseutumuseo

Muutama viikko sitten piipahdettiin pikavisiitti Kaarlelan kotiseutumuseolla, kun se osui sopivasti matkanvarrelle. Pidän näistä paikoista, joissa on vanhoja rakennuksia, niissä on mukava käväistä kurkkaamassa entisen ajan tunnelmaa ja lisäbonuksena räpsäistä muutama kuva koirista. Tämä pihapiiri edustaa paikallista 1800-luvun talonpoikaista kulttuuria ja pihasta löytyy niin talli, paja, savusauna, riihi kuin aittojakin. Alueella on lisäksi pikkutupa, nahanparkitsimo sekä karstatehdas. Museoalueen kivirakennus on vuodelta 1775 ja pappila vuodelta 1737, ilmeisesti Suomen ainoa jäljellä oleva karoliinisen pappila-arkkitehtuurin edustaja. Ensimmäisen kuvan tuulimyllynkin oletan kuuluvan museolle, vaikka sitä ei teksteissä mainittukaan. Kotiseutumuseon lähettyviltä löytyy myös näyttävä, keskiaikainen kivikirkko.

Samalla paikkakunnalla tämän kotiseutumuseon kanssa sijaitsee Tankarin majakkasaari, jossa vierailimme muutama vuosi sitten (linkki). Suosittelen, mikäli tuolla päin tulee käyntiä. Silloin meidän siellä käydessä laivassa näkyi matkustamassa myös nelijalkaisia ystäviä saarilomalle.






keskiviikko 20. kesäkuuta 2018

Hyvä paha etäpalkka

En ole juuri koskaan Lumekselle käyttänyt treeneissä tai kisoissa etäpalkkaa muualla kuin agilityssa, jossa siinäkin se oli pitkään vain treenijuttuna ja vasta meidän viimeiseen viralliseen agikisaan tajusin laittaa etäpalkan vauhtia lisäämään. Näiltä pohjilta en muista ollenkaan, mistä syystä päädyin aikanaan Lumeksen ensimmäiseen koiratanssikisaan laittamaan kehän vierelle etäpalkan odottamaan. Ehkä se oli jotain uuden lajin kisajännitystä. Siitä se kuitenkin muodostui tavaksi niin, että sekä koiratanssia harjoitellessa että jokaisessa kisassa on Lumeksella ollut pienempi tai suurempi etäpalkka odottelemassa. 

Etäpalkkaa voidaan käyttää useammallakin eri tavalla, mutta minulle etäpalkan idea on se, että koira pääsee sinne heti tehtyään vaaditun suorituksen - oli se sitten joku yksittäinen pieni juttu tai isompi kokonaisuus. Käytän sitä siis samalla tavoin kuin jos palkkaisin koiraa kädestä nameja antamalla, eli siis aina kun haluan palkata koiran, se saa luvan juosta etäpalkalle. Toisinaan treeni siis on sitä, että jätän etäpalkan, teen parin sekunnin pikkujutun koiran kanssa, vapautan sen palkalle, juoksen perään ja jätän uuden etäpalkan, teen parin sekunnin pikkujutun koiran kanssa, vapautan sen palkalle jne. Tämä systeemi on toiminut Lumekselle hyvin niin treeneissä kuin koiratanssikisoissakin, joissa sillä tosin tietystä syystä on suorituksen päätteeksi kova kiire kehästä pois.


Mestan aloittaessa koiratanssissa kisaamisen, otin sillekin etäpalkan käyttöön, kun se kerran Lumeksella oli toiminut niin hyvin. Vähän outo logiikka jälleen itseltäni, sillä ei Mestalla ollut minkään muun lajin kisoissa tai treeneissäkään mitään etäpalkkaa ollut käytössä. Kahdessa ensimmäisessä tanssikisassaan Mesta ei tajunnut koko etäpalkkaa (ei ihme, kun ei sitä ollut harjoiteltukaan). Kolmannessa tanssikisassaan Mesta muisti sen kehästä poistuessamme ja neljännessä se muisti etäpalkan koko ajan ja kisasuoritus menikin osittain siihen palkasta haaveiluun eikä liikkeitä siten suoritettu yhtä hyvällä keskittymisellä kuin aiemmissa kisoissa. 

Silloin tajusinkin sen eron, että Lumes kisaa koiratanssissa seuraamisessa, jossa koira on koko ajan ohjaajan vieressä ja tekee hallittua työskentelyä, jolloin keskittyminen pysyy paremmin kasassa. Mestalla taas oli allaan temppuohjelmat, joissa on paljon enemmän vaihtelua kuin seuraamisessa ja koira suorittaa liikkeitä myös kauempana ohjaajasta. Tähän, kun vielä muistelin, niin Lumeksen käymä ainoa freestyle-kisakin kyllä meni nimenomaan liiankin vauhdikkaaksi etäpalkan takia, että ei se silläkään toiminut temppuihin samalla tavoin kuin seuraamiseen. Mestan ensimmäisen tanssikisan jälkeen olin ottanut etäpalkan tanssitreenikäyttöön silläkin ja siinä se toimi ihan hyvin, mutta palkkahaaveilukisan jälkeen tein päätöksen, että etäpalkan käyttö freestylessä loppui tähän molemmilta koirilta. Koulutuskysymys, juu, mutta olen sen verran laiska kouluttaja, että en jaksa alkaa opettamaan etäpalkasta luopumista kisatilanteessa, joten helpompi luopua kokonaan sen etäpalkan käytöstä.


Niin tuli seuraavat kilpailut, mutta miten kävikään päätökselle, että etäpalkka on sitten menneen talven lumia? Kävelin namipurkki kädessäni Mestan kanssa kisakehän laidalle ja jätin purkin siihen odottamaan. Ei kai se mitään haittaa, kun en avannut sitä valmiiksi... Tuloksena koira, joka monta kertaa kisaohjelman aikana vilkuinee purkille päin, keskittyminen prakaa ja temppuja jää suorittamatta ja kaiken huipennuksena yksi komea syöksy suoraan kehän kulkuaukolle päin. Enhän minä sitäkään ole vielä oppinut, että pitäisi ymmärtää suunnitella temput sillä tavoin, ettei minusta pois päin suuntautuvia liikkeitä tehdä kulkuaukon suuntaan vaan ihan johonkin muuhun kohtaa kehää.... Todella hienosti Mesta kuitenkin aina jatkaa hommia ja tekee tosi kivasti kaiken sen, minkä tekee. Yli puolet ohjelman tempuista oli uusia, joten siihenkin nähden en voi olla kuin tyytyväinen, että ne onnistuivat myös kisatilanteessa.

Tämähän oli nyt meidän uuden ohjelman ensiesitys, kevät sitä on värkätty ja väännetty. Oli onni, että en jatkanut vanhalla vaan tein uuden, koska muuten kisoissa olisi ollut kaksi samantyyppistä leijonaohjelmaa. Eihän se nyt sinänsä mitään olisi haitannut, mutta kivempi näin. Minulla oli alunperin ajatuksena tehdä ohjelmasta keskiaikaistyylinen ja tekaista itselleni siihen aikakauteen sopiva mekko, mutta totesin sen sittenkin epäkäytännölliseksi pitkän helman takia ja päädyin nykyaikaan. Yhtään en vain tullut ajatelleeksi, että miekka ja kilpi eivät sitten enää sovikaan kuvioon, tai vaikka olisin tullutkin ajatelleeksi, en tiedä, olisinko malttanut jättää niitä pois, koska olen tuohon miekkaan ihan in lööv. Seuraavaan kisaan taidan kuitenkin joutua jättämään kilven pois ja ottaa miekan tilalle vaikka kukkasen, sniif.

Jos ei Mesta ollut täysillä keskittynyt temppuiluun, niin en kyllä itsekään pystynyt antamaan lähellekään parastani, kun piti niin kovasti keskittyä siihen, että ohjelma etenee kaikista harhailuista huolimatta, joten liikkumiseni oli tosi epävarmaa ja tönkköä, käytän hirveästi vartaloapuja jne. enkä tee oikein mitään sillä tavoin, kuin olin harjoitellut. Mutta tykkään tästä musasta ja ohjelmasta kovasti ja siitä tulee niin kaunis, kun toivottavasti joku kerta kaikki palaset loksahtavat kohdilleen. Kovasti olenkin jo saanut vinkkejä, miten ohjelmaa kehittäisi eteenpäin. En tiedä, vieraileeko vinkkien antaja joskus täällä, mutta kiitos hälle kuitenkin vielä tätäkin kautta. Harjoitukset on jo aloitettu.

Tässä valittuja palasia Mestan ohjelmasta. Mietin pitkään, julkaisenko siitä mitään, kun minulla on niin suuri kynnys näiden kisavideoiden näyttämiseen, mutta siinä on kuitenkin niin paljon hyvää koiran tekemisessä ja kivoja temppuja, joten päätin olla rohkea. Itseäni en valitettavasti saanut deletoitua videolta pois...


Ja sitten joitain lisähuomioita (niitä on kyllä vielä pitkä lista lisää näidenkin lisäksi) ohjelmasta tuossa edellä kertomieni lisäksi: * Mestalle jokin sopiva asuste. * Kilvellä tehtävät jutut ilman kilpeä eli hypyt mun kädelle tmv. ja opetukseen eteenpäin kulku ilman kohdetta (pk-tottiksen eteenmenonhan Mesta kyllä osaa, mutta siinä se juoksee montakymmentä metriä eteenpäin ja kovaa, joten ei ihan sovi tähän) ja etänä paikoillaan pyöriminen * Musiikki lyhemmäksi (se onkin kyllä vähän turhan pitkä avoimeen luokkaan, mutta sitä ei saanut oikein järkevästi lyhennettyä niin, että lopputemppu sopisi kuvaan, joten siksi pidin sen näin pitkänä) * Alun ryömintään muunlainen käsiohjaus (tai sit pitää opettaa se onnistumaan ilman käsiohjausta ja voin tehdä jotain ihan muuta). * Kilven päällä makaaminen ei kuulunut ohjelmaan, mutta sitä on opeteltu, joten Mesta tarjosi sitä. * Vauhdikasta seuraamista esim. edessä laukaten voisi sopia johonkin kohtaan. * Jotain söpöilyä kukan kanssa (jos sellainen ohjelmaan esineeksi tulee) esim. Mesta antaa tassua ja minä nuuhkaisen kukkaa. * Temppujen sovittelua vähän eri kohtiin ohjelmaa paremmin musiikkiin sopiviksi. * Lopussa olevan juoksuosuuden jatkaminen sen musakohdan loppuun asti tai jotain muuta vauhdikasta lisäksi, ettei liike lopu kesken, kun musa on vielä menevä.


Lumeksen kanssa kehään mennessä muistin olla ottamatta namipurkkia mukaan. Tämä olikin aika ratkaiseva asia ohjelman sujuvuuden kannalta, sillä Lumes oli ilman etäpalkankin jättämistä aivan täpinöissään ja jos sille olisi jätetty purkki kehän laidalle, niin oltaisiin taidettu taas olla ylivireyden puolella kuten siinä ensimmäisessä freestyle-kisassamme. Ei sillä, että Lumes olisi unohtanut sellaista asiaa kuin etäpalkan olemassaolo kisoissa. En nimittäin ottanut sitä hallintaan esityksemme päätyttyä (virhe), joten koira juoksi yksin kehästä ulos kuvittelemalleen palkalle ja minä tipsutan perässä "Lumees". Siinä kehän vieressä se remminsä luona sitten odotti minua ja oli ihan sen näköinen, että nyt jotain puuttuu, missä on kissanruokapurkki, joka on AINA ollut odottamassa... Sen virheen kyllä sitten tein, että laitoin Lumeksen remmiin ja juoksin sen kanssa väkijoukon läpi meidän tavaroiden luo nameja syömään - että mitenkäs se menikään ollaan rauhallisia ja cool, ei mitään etäpalkkaa, näinhän sille nyt opetin, että etäpalkka on meidän tavaroiden luona...

Mutta se tunne Lumeksen kanssa kisakehässä <3 <3 Tässäkin oli melkein puolet tempuista uusia, mutta niin vain Lumes handlasi ne myös intopiukeana ollessaan. Ehkä sillä oli osuutta asiaan, että ollaan tässä kevään mittaan nyt harjoiteltu paljon ohjelman palasia peräkkäin ja muutamaan kertaan tehty koko ohjelmakin läpi, niin on saatu varmuutta temppujen perättäiseen suorittamiseen, joka on ollut se haaste Lumeksen kanssa. Ja kyllä Mestankin kanssa, jolle on tehty ihan samaa ketjutusharjoitusta ohjelman liikkeistä ja se on tuntunut toimivalta, koska koiran on ollut helpompi tehdä vaikeampiakin juttuja, kun se koko ajan sitten tietää, mitä tulee seuraavaksi.

Tässä vielä tämä Lumeksenkin ohjelma. Tämähän on siitä messarin rotunäytöstä (linkki) varten tekemäni esityksen pohjalta freestyle-ohjelmaksi muokattu.

torstai 14. kesäkuuta 2018

Yhden ilmeen koira

Kun koirista ottaa lähinaamakuvia, Mestalla on aina vain se yksi ja sama ilme, jota sitä on todella vaikea saada vaihtamaan. Joskus yritän ohjeistaa/kannustaa Mestaa vähän erilaiseen ilmeeseen, mutta silloin Mesta yleensä vain tympääntyy minun säätämiseen eikä sen jälkeen näytä enää edes tätä yhtä nättinaamaposeeraustaan, joten olen tyytynyt osaani ja annan Mestan olla yhdeen ilmeen koirana - taito se on sekin.




Lumeksesta sen sijaan on lähes mahdotonta ottaa kuvia, joissa sillä olisi sama ilme koko ajan. Se tuo tosin omat haasteensa kuvaamiseen, kun kameran tarkennus ei pysy samaan tahtiin perässä, mutta onpahan kuitenkin joku ilo räpsiä monta kuvaa peräkkäin, kun kahta samanlaista ei tule. Lumes on aina ollut vähän tällainen fiilistelijä.