Treeniterapiaa

Aina sanotaan, ettei koiraa saisi treenata huonotuulisena ja että treenipäivät pitäisi jättää väliin, mikäli ei itse ole hyvällä mielellä. Muistaakseni en ole juuri kertaakaan noudattanut tuota ohjetta... Treenaamaan on lähdetty aina, satoi tai paistoi, oli kesä tai talvi, oli hyvä tai huono mieli, kiinnosti tai ei. Monta kertaa on pitänyt pakottaa itsensä lähtemään, vaikka ei ole sillä hetkellä napannut sitten yhtään. Ne harvat kerrat, kun olen jättänyt treenit väliin, on jälkeenpäin harmittanut (olis pitänyt mennä, typerys, olis pitänyt!).

Siitä huolimatta, että treeneihin on monta kertaa lähdetty vastentahtoisesti, olen aina tullut hyvällä mielellä kotiin. Ei treenit onnistu, jos murjottaa, sillä koiralla on pakko olla kivaa, ja jotta koiralla olisi kivaa, täytyy itselläkin olla kivaa, ja kun koiralla on kivaa ja hommat onnistuu, on itselläkin kivaa... Käänteinen oravanpyörä? Lisäksi treenit on tietty samalla myös sosiaalinen tapahtuma meille ihmisille ja mukavalla seuralla on toki positiivinen vaikutus siihen, että treeneihin tulee lähdettyä. Jos valittavana olisi epämukava treeniseura tai ei treeniseuraa ollenkaan, valitsisin sen ei ollenkaan.

Erityisesti mieleen on jäänyt eräs alkusyksyn pk-seuran hakutreenikerta. En enää muista, mistä syystä mulla oli silloin järjettömän surkee olo (yleensä siis vain jotain tavisärsytystä ja laiskamieltä, mutta tän yhden kerran viime vuonna tuntui kaikki olevan pielessä, normaalisti kukaan muu ei edes huomaa ärtymystäni, ihan näin tarkennuksena...), joten jotain ns. turhanpäiväistä taisi olla. Olisinkohan aamulla noussut väärällä jalalla sängystä, ollut väsynyt, nälkäinen ja vielä kun osaan taidon lietsoa huonoa mieltä itselleni lisää ajatuksen voimalla, niin soppa oli valmis. Koko matkan treeneihin, joka ei ollut vain pikku pyräys vaan reilun tunnin ajomatka, teki mieli kääntyä takaisin kotiin ja päässä pyöri vaan kaikenlaista surkeaa.

Hakutreenimaasto oli tosi raskaskulkuista ja hyvälläkin mielellä ärsyttävää tallata, puhumattakaan mun silloisesta mielestä, joten melkein itku silmässä raahustin siellä. Toisella puolen aluetta oli ylitettävä vesiojakin ja se oli niin liikaa, että melkein tyssäsi mun tallaukseni siihen (juu, en todellakaan ollut happy face) ja olisin ajanut suorilta takaisin kotiin, mutta kun treeneihin on tultu, niin treeneissähän sitten ollaan vaikka väkisin. Olisi pitänyt olla heti ekalle koiralle maalimiehenäkin, mutta onneksi kieltäytymiseni hyväksyttiin ja sain hetken hengähtää. Niin ne treenit sitten siitä käynnistyi ja seuraavan koiran kohdalla olin jo jokseenkin toimintakykyinen ja pystyin palkkaamaan iloisesti, ja vielä yksi koira eteenpäin, niin olotila jopa lähenteli jo normaalia. Kotiin lähdettiin iloisena ja hyvällä mielellä, kuten aina. Ei koirien kanssa vaan pysty jäädä murehtimaan omia juttujaan, ihan parasta treeniterapiaa! Terveisiä vaan läsnäolleille...

Vaikka tässä jutussa nyt on kuvituksena Lumeksen viime keväiset rullailmaisutreenit ja tuo synkkä päivä (joka siis todellakin oli lajissaan suuri harvinaisuus) sattui olemaan hakutreenipäivä, niin sama totuus treenien mieltäparantavasta voimasta pätee ihan samoin myös agilityyn ja tokoiluihin. Kotonakin on huomannut, miten hyvällä tuulella tulen aina treeneistä kotiin ja tuossa syksyllä, kun olin sairaana eikä päästy Lumeksen kanssa treenaamaan (pakkoloma), niin sen myös huomasi, että en enää niin tavallisen loisteliaalla tuulella ollut. Syy huonompaan tuulisuuteen oli tietenkin selvä, ei se, että olin sairas, vaan se, että ei päässyt treeneihin...

Jos päätä särkee ja väsyttää, on huono mieli tai ärsyttää, älä nappaa vaan buranaa ja kellahda sohvalle loikoomaan, pakkaa autoon koira ja kamat, paranet, kun treenaamaan alat!