keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Opettele ajamaan äläkä turhia haaveile

Kirjoittelin viime syksynä siitä, miten vuoden 2005 kesällä olin ostamassa ensimmäistä omaa autoani ja se meni, miten sen nyt sanoisi, aika kehnosti, kun en osannut ollenkaan ajaa sillä autokokelaalla. Syykin siihen sitten selvisi, kun miehen kanssa asiaa puimme; autokoulun tuliterillä diesel-autoilla se liikkeellelähtö ei vaatinut mitään muuta kuin kytkimen noston ja jopa opeteltiin auton ryömittämistä eli että se liikkuu ihan hiljaa eteenpäin ilman kaasuakin. Vanhoilla bensakäyttöisillä räminäkasoilla ei ihan homma menekään samalla lailla, mutta ei sitä minulle kukaan autokoulussa kertonut. Oppikirjassa kyllä kaasunkäyttö liikkeellelähdöissä mainittiin, mutta kysyttyäni sitä ajo-opettajalta, oli vastaus, että ei oikeasti tarvitse...

Seuraavaa autokokelasta ei sitten edes etsitty ennen ajon sujumista niillä vanhemmillakin menopeleillä, eikä se edes ollut vaikeaa, kun joku vaan kertoi, mitä pitää tehdä ja miksi, ja ettei kaikki toimikaan niin kuin autokoulussa. Aloitettiin harjoittelu yhdellä Opel-vanhuksella, jonka käynnistys tapahtui kuljettajan, apuauton ja kaapeleiden yhteistyöllä, uusi kokemus sekin. Enhän minä siis tietenkään sammutellut sitä jatkuvasti kesken ajon, ehei, siinä oli vain sellainen sammahteleva ominaisuus... Kahdella Toyotallakin ajelin, ja nyt onnistui jopa se japaninkielikin! Toisella Toikkarilla oli kyllä melkoiset ajohaasteet, kun kaatosade oli ihan kaamea, mutta silti aurinkokin paistoi, vettä aivan tulvi tiellä ja aurinko heijasti valoaan vedestä ja sokaisi. Tarjottuja aurinkolaseja en voinut käyttää, miten muka ajaminen onnistuisi vääränvärisiä maisemia katsellen? Erään Mitsubishinkin kyytiin pääsin, sitä ei tosin vanhaksi rotteloksi voinut kutsua, koska oli jo 2000-luvun paremman (tai no, tästäkin voidaan olla montaa mieltä) puolen mallia. Näiden ajelujen jälkeen sitten loppukesästä lähdettiin luottavaisin mielin uusille autoapajille.

Suuntana oli joku juuri katsastettu Mazda-ajopeli, mutta heti sen luokse saavuttuamme ajattelin, että en oikein kyllä sennäköistä autoa halua, ikä oikein hohkasi siitä eikä mitenkään hyvällä tavalla. Lisäksi se oli täynnä kaikenlaista pientä vikaa, joita olisi pitänyt fiksailla ja ulkonäköä parantaa ja kuskin ovi ei edes auennut sisäpuolelta vaan avonaisen ikkunan kautta ulkopuolelta. Kuitenkin kävimme sitten koeajolla asti, kun kerran katsomaan oli tultu, ja aluksi kaikki sujui ihan niin kuin pitääkin, mutta sitten taas pukkasi ongelmaa... Ajo sujui tosiaan täysin hyvin ja ok siihen asti, kunnes tulimme risteykseen käännöspaikalle ja auto ei käänny! Minä väännän rattia kaikin voimin vasemmalle, mutta auto se vaan porskuttaa suoraan kohti ojaa (aika tyhmää). Pysäytän, peruutan ja käännänväännän minkä itsestäni irti saan ja suostuuhan se auto lopulta menemään sinne haluttuun suuntaan. Ei ohjaustehostinta, ei autonostoa.

Minulla oli kyllä ihan selkeä mielikuva ollut jo pitkään siitä, millaisen auton itselleni haluaisin. Yhtä ja samaa koulumatkaa kolme vuotta kulkiessani olin huomannut loppumatkan kävelyosuudella pari hienoa autoa. Siinä oli samassa kohtaa aina parkissa kaksi maasturia, Mitsubishi Pajero intercooler turbo 2800, metalli viininpunainen ja - vihreä väreiltään. Aina, jos sattumalta tuli jonkun kanssa puhetta autoista, muistin kertoa tuon litanian, että sellainen minä ostan (sitten joskus, kun on rahaa). Maastureihin olin tykästynyt yhden kaverin auton vuoksi, oli vaikuttanut kätevältä kulkukelpoisuuden ja nelivedon vuoksi sekä turvalliselta istumakorkeuden takia ja kyllähän se kaverikin oli autoaan kehunut.

Maasturihaaveeni kylläkin sitten romahtivat autokoulun jälkeen. Ja mikä ihmeen autokoulu edes muka, kun ei siellä autoja kouluteta, eikö se ole autoilukoilu paremminkin (siksi ratsastuskoulukin on ratsastuskoulu eikä hevoskoulu). Kuitenkin siis siellä oli nyt mikäliekoulu sitten, niin yhdellä ajoreissulla nuoremman ajo-opettajan kanssa kerroin maastuajatuksista ja tämä meni sanomaan, että ovat kalliita käyttää, kun vievät polttoainetta niin paljon. Höpöhöpö (tai ehkä ei). Sen lisäksi väitti, etteivät ole sen turvallisempia kuin mitkään normi henkilöautotkaan. Höpöhöpö- Johan se kertoo, kun siellä ollaan korkeammalla ja jos joku posauttaa kylkeen ja oma auto menee siitä kohtaa ruttuun, niin miten käy, jos istut törmäävän auton korkeudella, tai jos istutkin melkein se katon korkeudella... Itse turvallisuussysteemit tuskin sen turvallisempia ovat, mutta onhan se nyt selvää, että iso auto ja raskas auto menee vähemmän ruttuun kuin pieni ja kevyt. Pikkuautoja kuulemma kehutaankin turvallisuustesteissä mm. sen vuoksi, että ihmiset suosisivat vähemmän kuluttavia autoja. Ihan itse tajusin autohaaveestani sen, että ehkä se Pajero on kuitenkin turhan suuri yhdelle (tai kahdelle) ihmiselle ja koiralle. Harvemmin sitä tavaraakaan suuresti mukanaan rahtaa ellei ajatellut autoa varastona pitää. Ja se hankintahinta... No, jäi maasturit minulta ostamatta jo ihan sen ostohinnankin takia. Parkkeerauskin on kätevämpää hieman pienikokoisemmalla ja sitä ominaisuutta arvostan.

Mutta sniif, mä niin haluun.

2 kommenttia:

  1. Jonkun kanssa oli joskus puhetta, että autokoulussa pitäisi ajamista opetella juuri niillä vanhoilla autoilla, joissa voi olla jo jotain vikaa ja jotka voivat vaatia erilaisia kikkoja. Sellaiset autot kun yleensä on niitä ensimmäisiä autoja. Jos vanhan auton saa kulkemaan, niin saa kyllä uudenkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä! Kun ne autokoulutkin vielä joskus ymmärtäisivät sen...

      Poista