torstai 7. elokuuta 2014

Jee, jee, Jekku-auto...

Syksyllä 2005 ostin ensimmäisen, oman autoni, Tempun. Joistain koiraroduista sanotaan, että ne sopivat erityisen hyvin myös ensimmäisiksi koiriksi, Temppu sen sijaan oli ihan täydellinen ensiauto. Se oli tottelevainen, suhteellisen terve eikä koskaan jättänyt tienpäälle. Alkuvuodesta 2008 mieheni alkoi kuitenkin puhumaan, että minun pitäisi hommata itselleni uusi auto ennen kesää. Temppua olisi todennäköisesti taas pitänyt vähän laittaa katsastukseen (enpä usko, että kovin moni meistäkään perusteellista lääkärintarkastusta ihan puhtain paperein selvittäisi) eikä mieheni mielellään enää olisi alkanut sitä hitsailemaan tai muuta ja kuulemma se oli jo niin vanhakin, että olisi ihan sekin takia aika ostaa uudempi. Kuitenkaan ei kuulemma ole niin vanha, että olisi mitään vanhan auton arvoa, päinvastoin. Autoihin ei kai pitäisi liittää tunteita mukaan, mutta olin niin kiintynyt Temppuuni ja oppinut sen kanssa sujuvan yhteistyön, että mieleni ei tehnyt ollenkaan mitään uutta autoa, pärjäsin Tempulla aivan hyvin.

Mieheni oli kuitenkin katsellut jonkun edullisen, monta vuotta uudemman auton, jota pitäisi mennä katsomaan. Se olisi oikein talous- ja järkiostos mieheni mielestä. Itse olin koko ajan vastaan, en halua sellaista autoa. Jos uusi auto pitää ostaa, niin sitten sen täytyy olla samanlainen kuin Temppu. Pelkkä sama merkki ei riitä, täytyy olla sama malli ja muoto. Suostuin sitten kuitenkin katsomaan sitä kolmiovista, pikkiriikkistä, neliönmallista, mintuvihreää otusta (eli Opel Corsa B-malli 1,4l). Ensireaktioni oli sama kuin jo autosta kuullessani, ei käy laatuun. Mies halusi koeajolle kuitenkin ja valitin vain koko ajan, että en halua sitä autoa. Värinkin olisi kuulemma voinut vaihtaa, kun auto maksaa niin vähän, niin olisi varaa maaleihinkin. Mun ongelmani sen auton suhteen ei vaan ollut se pelkkä väri.

Mieheni kehui ajo-ominaisuuksia ja oli tosi tyytyväinen kääpiöön. Kun tuli mun vuoro (mitä vastustin), kaikki oli ihan kamalaa ja mikään ei toiminut niin kuin pitäisi ja jalatkaan eivät mahtuneet niin kuin olisi pitänyt, penkki ei ollut yhtään mukava, ajoasento ihan huono ja yleensäkin joka asia oli pielessä ja sellainen auto muka pitäisi ostaa. Palattuamme koeajolta, miehenikin lopulta uskoi, ettei meille mitään minttupastillia tule, ja kertoi myyjälle, ettei auto oikein tuntunut omalta. (Siltä varalta, että joku lukija sattuu omistamaan tuollaisen Corsan tai muun vastaavan, niin täytyy mainita, ettei minulla muuten ole mitään pikkuautoja vastaan, söpöjähän ne ovat ja varsinkin kaupunkikäyttöön näppäriä, mutta itseäni en vain näe sellaisen omistajana.)

Tämän jälkeen aloin itsekin silloin tällöin katselemaan nettiauton antimia, harvassa vain olivat ne, jotka seulani läpäisivät. Kuitenkin tammikuun 27. päivä taas autoja selaillessani löytyi hyvältä vaikuttava yksilö. Laitoin mieheni soittamaan siitä heti ja kyselemään lisätietoja, minä taas soitin työnantajalleni, josko saisin vapaata sen illan päästääkseni lähtemään katsomaan minulle uutta autoa ja onnistuihan se. Tähän asti auto ainakin tuntui just passelilta. Samaa näköä kuin Temppukin, mutta kahdeksan vuotta uudempi, 4,7 kertaa kalliimpi ja täysin vastakkainen väri. Korimalli oli mulle tärkein juttu, halusin samanlaisen, koska pidän Tempun ulkonäöstä ja vaikka en haluakaan mitään erikoista autoa, niin en kumminkaan ihan tavistakaan, niin tuossa vähän jotain omaa on.

Temppuunhan tykästyin kunnolla heti ensinäkemältä ja ajolta, tämä uusi oli riittävän ok, muitakaan suhteellisen hyväkuntoisia ja vähemmän ajettuja ei ollut riittävän lähellä tai budjettiin sopivina. Ihan ruosteeton ei ollut ja takana vähän väljyyksiä jossain (katsastaja-kaveri oli mukana), ruosteiden korjaus ajateltiin jo keväämmälle, samoin uuden ruostesuojauksen tekeminen, väljät puslat joutuisi ennen katsastusta vaihtamaan. Sisusta oli siisti, auto mukava ja hiljainen. Mukaan se lähti, tai minä sen mukaan, kummin nyt vain.

Kotimatkalla sai uusi tulokas jo nimenkin, Jekku. Yksissä liikennevaloissa ajattelin säätää sivupeilit sopiviin asentoihin (eihän niitä siellä ennen ajoonlähtöä ollenkaan hoksannut), kun valot vaihtuivat punaiseksi just meille ja ajattelin niiden nyt hetken ainakin olevan niin. Pikkasen ajan päästä vilkaisin valoja ja nehän olikin jo vihreällä, meidän takana ei onneksi ollut ketään, ei tarvinnut kenenkään hermoilla meidän hitaalle lähdölle. Yhdestä risteyksestä, josta Tempun kanssa oli tullut käännyttyä useita kymmeniä kertoja, ajoin ohi radiokanavaa vaihtaessa. Äkkijarrutus ja käännös linkkapysäkin turvin, kun ei ollut tullut muita autoja takaa eikä eestä. Päästyämme taas oikeaan suuntaan oli pitkien valojen aika, koska katuvalaistus päättyi tähän. Eipä vain meinannut pitkilläkään oikein pitkälle eteensä nähdä, joten sanottakoon, että Tempun lyhyillä näki yhtä hyvin kuin Jekun pitkillä (eli lisävalot ostoslistalle)...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti