lauantai 9. tammikuuta 2016

Tunnistusnoutoa ja mielentilan hallintaa

Meillä on nähtävästi viime aikoina treenailtu ahkeraan tunnistusnoutoa. Tähän viittaa pöydille ja hyllyille kerääntyvät kasat niistä oikeista (ja muutamista vääristäkin), minun kädessä käyneistä kapuloista. Tässä, kun aloin oikein asiaa miettimään, niin onhan sitä oikeastaan Mestalle tullut pidettyä oikein tehotreeniä tämän kuluvan talven aikana. Kotitreeninä se alkaa olla jopa jo aika hyvässä kuosissa, mutta aikamoisia taisteluita on kyllä saatu tunnarin kanssa käydä.


Alkuopetus tehtiin sillä perinteisellä tyylillä eli yhtä kapulaa piilottelemalla. Ollaan tehty sitä vain sisätiloissa, koska jotenkin tuntuu, että esine-etsintä ja tunnari menee Mestalla sekaisin, jos viskaan nämä kapulatkin tuohon samaan, omaan pihaan, jossa esine-etsinnätkin tehdään. Eli ollaan siis tunnaroitu vain sisällä, vaikka Lumeksen alkuopetusvaiheessa sisätreeni olikin ihan ehdoton nounou, mutta kai sitä saa ihminen muuttaa mielipiteitään...

Jos joku oikea tokoharrastaja olisi ollut vieressä katsomassa Mestan tunnaritreenien aloitusta, niin varmaan olisin saanut palautetta siitä, että koira työskentelee liian korkeassa vireessä ja treenityyliä kannattaisi muuttaa. Mutta koska ei ole ollut, olen antanut Mestan olla niin innoissaan ja tohkeissaan, kun vain on ollut - ja kyllä tiedostanut siitä seuraavat mahdolliset riskit, mutta ollut piittaamatta niistä. Mitä pahaa siinä muka on, että koira tunnarikapulaa etsiessään laittaa koko kodin, tai ainakin sen etsintäpaikan ihan hyrskynmyrskyn? Eikös kaikki lähde motivaatiosta ja sitä kyllä löytyy?

No, yhden kapulan pitkäaikaisten etsintöjen jälkeen päätin, että nyt olisi aika ottaa lisää kapuloita mukaan. Siis niitä kapuloita, joihin minä en ole (ainakaan hetkeen aikaan) koskenut. Tässä ei mitään ongelmia. Mesta ei edes huomaa häiriökapuloita vaan säntää haistelemaan piilopaikkoja, joissa se yksi ja oikea kapula voisi olla.

Sehän meni hyvin! Laitetaanpa se oma kapula sinne häiriökapuloitten sekaan! Jos tätä vaihetta olisi ollut joku oikea tokoharrastaja vieressä katsomassa, se olisi sanonut "mitä minä sanoin", sillä Mestalla on niin kiire, niin hätä ja niin korkea vire, että se ei jaksa etsiä sitä omaa vaan nappaa vain jonkun kapulan suuhunsa. Joskus se sattumalta ehtii saada hajun siitä oikeasta ja jos löytää sen nopsaan, ottaa sen, mutta jos ei löydä nythetikaikkimullenopeasti, ottaa jonkun vaan.

Edelleen jos mietitään, että joku oikea tokoharrastaja olisi näitä treenejä katsomassa, niin hän käskisi nyt muuttaa treenisuunnitelmaa ja -tyyliä siten, että saadaan koira rauhallisemmaksi, keskittyneemmäksi ja maltillisemmaksi. Mutta kun ei ole, ja minä haluan junnata tällä samalla tyylillä niin kauan, että näen, onko mahdollista, että Mesta itse jossain vaiheessa tajuaisi ja osaisi hallita omaa mielentilaansa niin, että kaikesta innosta ja vauhdista ja hätäilystä huolimatta malttaisi keskittyä sen oman etsintään loppuun saakka.

Ja niin me junnattiin ja junnattiin ja junnattiin. Joka päivä yhden kerran tunnaritreeni ja kun oma nousee, pääsee syöksymään syömään iltaruokansa. Ja junnattiin ja junnattiin ja välillä mielessä jo kävi, että onko muka ihan tosiaan pakko alkaa tehdä siten, kuin kuvitellut oikeat tokoharrastajat tekisivät, mutta jatkettiin silti junnaamista. Yllätyyyys - Mestalla viimein naksahti päässä ja se osaa (tai ainakin osasi kahtena edellisenä iltana) nyt itse rauhoittaa itsensä kapuloille päästyään ja malttaa haistella ja etsiä sen oman! Pienestä se on edelleen kiinni ja eilen näki, että sen monta kertaa niin teki mieli napata ihan joku vaan, mutta viimehetkellä aina jättikin sen jonkun vaan ottamatta ja jatkoi oikean hajun paikallistamista ja lopulta sen löysikin. Kyllä siitä hyvä tulee! Ainakin kotona...

Vielä en uskalla ajatellakaan tunnarin siirtämistä hallille, paitsi yhden yksittäisen kapulan etsimistä, mutta ehkä joku kerta vielä sekin päivä nähdään, kun jatketaan tätä kotitreeniä ensin aikansa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti