Jäätävän kylmää!

Käytiin pääsiäisenä geokätköilyretkellä pirtsakassa kevätsäässä. Sen piti olla muutaman tunnin kierros, mutta eipä enää aiempien kätköreissujen perusteella yllättänyt, että loppujen lopuksi vaelleltiin metsissä kuusi tuntia. Koirien mieleen olisi tietysti ollut vieläkin pidemmäksi venähtänyt retki, mutta eiköhän niille ollut tässäkin nauttimista. Pidin pari ensimmäistä kilometriä niitä remmeissä, kun maasto oli sen oloista, että käärmeitä olisi saattanut näkyä aurinkoa ottamassa, muuten saivat suurimman osan aikaa olla vapaina.

Muurahaispesiä oli paikoin useampiakin ja osa niistä oli todella suurikokoisia. Kesällä mahtaa niiden lähistöllä käydä melkoinen vipinä, kun kaikki sadat? tuhannet? kymmenet tuhannet? sadat tuhannet? asukkaat askeltavat ruuanhankinnassa ja rakennustöissä. Mahtavatkohan pysyä keskenään sopusoinnussa vai tuleekohan niillekin joskus erimielisyyksiä?

Mikäköhän mahtaa aiheuttaa puuhun tällaista jälkeä? Itselle tuli mieleen lähinnä salama, mutta eikö sen pitäisi myös kärtsäyttää puu vai voiko se vain johtua puuta pitkin maahan tähän tapaan? Lähistöllä oli runsaasti sinne tänne sinkoutuneita puunsäpäleitä.

Kehuttiin kätköilykaverin kanssa pitkin matkaa, miten hyvä päivä oltiin valittu kätköilyä varten. Lämpö oli just passeli nollan tietämillä, ei tuullut, lumet oli pääosin sulaneet ja nekin lumikinokset, mitä aukeilla paikoilla oli, olivat kantohankea, järvi tulvi paikoin polulle ja kätköille asti, mutta sekään ei haitannut, koska oli jäässä. Kamalaa pauketta piti kyllä järvenjää, en ollut ennen kuullutkaan jään ääntelevän. Uusi luontoelämys sekin.

Itku pitkästä ilosta, niinhän sitä sanotaan. Autolle oli matkaa enää pari kilometriä, kun saavuttiin metsän läpi virtaavien jokien kohdalle. Niistäpä ei noin vain tepsuteltu yli. Alla olevassa kuvassa polku kulkee kohti kuvan ylälaitaa, paha vain, kun joki oli heittänyt vedet lähes kymmenen metrin matkalle polun kohtaan jatkuen itse molemmille sivuille muutaman metrin levyisenä. Jäästä ei ollut mitään apua, koska sen alla oli pelkkää ilmaa muutamasta sentistä pariinkymmeneen senttiin ja petti heti jalkojen alla, jolloin vastassa oli vesi. Kätköilykaverilla riitti juuri ja juuri saappaissa varsi, kun asetteli askeleensa tarkoin, minun goretex-kengissäni ei riittänyt, eikä ne muutenkaan mitkään kunnolla vedenpitävät enää ole. Sain raahattua kaadetun, oksattoman koivunrungon joentörmälle ja työnnettyä sen pienelle saarekkeelle, tasapainoilin runkoa pitkin saarekkeelle ja viimeinen askel lipsasti, jalka osui jäähän, jää hajosi ja jalka humpsahti veteen. Onneksi vettä ei siinä kohdin ollut niin paljoa, että tasapainoa olisi pettänyt ja olisin kokonaan keikahtanut jokeen. Saatuani molemmat jalat siihen pikkusaarekkeelle (ehkä 40cm halkaisija), hilasin koivun joen toisen pätkän yli rannalle ja pääsin kuiville. Huh!

Helpotus oli hetkellinen. Muutama kymmenen metriä kävelyä ja edessä oli uusi, tulviva joki... Kaveri kekkuloi uhkarohkeasti kätköjen perässä "kun nyt tänne asti on kerta tultu", minä tyydyin huikkimaan kannustavia/kauhistelevia kommentteja kuivalta maalta. Netistä löytyviin kätkökuvauksiin olisi kyllä kaivannut pienen informaation, että keväällä olosuhteet saattavat tulvivien jokien vuoksi olla enemmänkin kuin hieman haastavat... Oltaisiin voitu valita joku toinen reitti tälle kertaa ja kiertää tämä lenkki vasta kesemmällä tai syksyllä kuivempaan aikaan.

Joen ylittävässä sillassa sentään riitti korkeus tulvankin aikaan, mutta sillan toisessa päässä joki tulvi polulle, polun vasemmalle puolen ja oikealle puolen tehden matkan jatkamisen jälleen hankalaksi, jääkin oli haperoa eikä kestänyt yhtään painoa. Kaveri pääsi jälleen saappaillaan yli, kun tarkasti valitsi reittinsä, askel liikaa sivulle ja vettä olisi ollut jo polveen asti. Itse jouduin miettiä taas selviytymistaktiikkaani... Raahasin koivunkarahkan mukaani, sillä ei polkua pitkin päässyt tulvan yli, mutta oikealle puolen sain sen ujutettua lähelle toista kaatunutta koivua ja juuri ja juuri selvisin siihen asti. Kaatuneesta, oksia täynnä olevasta koivusta katkaisin yhden oksan kävelytueksi ja varovarovasti astelin eteenpäin. Koivu loppui ennenkuin vesi loppui, mutta sain loikattua korkeammalle mättäälle, joka ei aivan ollut veden alla, siitä toiselle ja kuivalle maalle. Lumes oli ylittänyt tulvan polun kohdalta kaverin edellä (jälkiviisaana olisi pitänyt heti perään laittaa Mestakin menemään siitä), Mesta seurasi minua ja yritti taiteilla puunrungoilla, mutta eihän se niin kapeilla ottanut onnistuakseen eikä varsinkaan siinä, jossa oli vielä oksatkin joka suuntaan. Jouduin komentamaan sen kävelemään hajoavia jäitä pitkin ja vaikka ymmärrettävästi hyvin epämieluisaa oli, niin Mesta selvisi tästä henkisesti vaativasta urakasta (sanoohan sen nyt koirankin järki, ettei pettävällä jäällä kävellä, nyt vaan oli pakko).

Ei kahta ilman kolmatta ja siitä kolmannesta ei ollut mitään jakoja selviytyä millään poppaskonsteilla... Kaveri meinas, että jos hän heittää saappaansa mulle (veden alla meni lankku, jota pitkin kumisaappaissa varsi riitti, lankusta ohi ei kannattanut astua). Muuten hyvä, mutta jos heitto menee pieleen tai en saa koppia, niin saappaat mulahtaa jokeen. Aikansa siinä mietin, että juoksenko yli kengillä vai mitä teen, mutta päätin sitten riisua kengät, sukat ja nostaa housunlahkeet ylös ja talsia niine hyvineen vesikon läpi. Ei tarvi ainakaan sitten ihan litimärillä sukilla ja kengillä olla loppumatkaa. Ensimmäinen askel oli ok, toisella jo tuntui, että onpa tämä vesi kylmää, kolmannella se oli jo tosi kylmää ja mitä edemmäs pääsi, sitä enemmän kylmäsi ja jalkoja pisteli tuntui, ettei kestä kyllä enää yhtään enempää. Tiesin kyllä, että varmaan se vesi kylmää on, mutta että se oli niin jäätävän kylmää, ettei kerta kaikkiaan kestä, niin siihen en osannut varautua. Sana "kylmyys" sai ihan uuden käsitteen... Kaveri tarjosi kaulahuiviaan jalkojenkuivaukseen. Siitä muistin, että mullahan oli repussa lapaset varalla, jos hanskoilla tulee kylmä. Kaivoin lapaset repusta, vedin ne jalkaan ja jalat kenkiin ja ah, mikä lämpö alkoi levitä. Voi kauheus, jos niitä lapasia ei olisi ollut ja olisin joutunut laittaa ne jo nihkeänkosteat sukat takaisin ja palella koko loppumatkan. Nyt oli sentään kylmyyden pelastus ne villalapaset. Ja kaveri kertoi, että joku tuttunsa oli armeijassa joutunut talvimarssilla sulan joen ylitystä varten riisua kaikki vaatteet pois, pakata säkkiin, uida yli ja rannalla pukea takaisin. Siihen verrattuna tämä pikku kahluukin 0-asteisessa vedessä tuntui lastenleikiltä (vaikka se suoritushetkellä tuntuikin siltä, että jos tämä jatkuu vielä muutamankin metrin pidempään, niin en kerta kaikkiaan selviä enää, niin kylmää se oli).