Helppo elämä

Käytiin tuossa yhtenä viikkona Seinäjoella ja kun lähdin vähän kävelyttämään koiria, niin osuttiin Törnävän museoalueelle. Oli oikein nätti paikka. Koirat, varsinkin hyvin uteliaan luonteen omaava Lumes, olivat sen verran mielissään tutustumiskohteista, että olisin melkein voinut väittää niidenkin tietävän, että nyt ollaan jossain turistikohteessa. Tuvan portaille kiivetessämme en ehtinyt edes kiss.. siis tarkoitan kieltoa sanoa, kun koirat olivat jo pirttipöydällä. Turhapa niille jälkeenpäin enää oli marmattaa, joten nappasin kuvan, pyysin koirat takaisin maantasalle ja toivoin, että tassunjäljet kuivuisivat nopeasti näkymättömiin.

Pihapiirissä oli tuvan (jossa oli ovi kiinni) lisäksi aittoja, joissa ovet olivat avoinna ja niihin sai mennä sisällekin tutustumaan. Mesta teki aina nopean vilkaisun ja oli heti sen jälkeen "nähty, ei kiinnosta", kun taas Lumes kävi joka nurkat läpi nuuskutellen "hmmm, mikähän tämä on, oi täälläpä tuoksuu mielenkiintoiselta, jaa tuollakin oli vielä jotain, nuuh nuuh".

Jokaiseen ovet auki-paikkaan ei saanut mennä sisälle ja Lumeksen kanssa sai olla tarkkana ehtiä huomata nämä ennen sitä - Lumes kun oli samantien livahtamassa sisään kaikista avonaisista oviaukoista. "Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa" lieneekin yksi Lumeksen tunnuslauseista. Hevostalliin Lumeksen teki aivan hirveästi mieli mennä katsomaan, onko heppa oikea vai. Lumes-höpsäkkä kun tykkää kaikista eläimistä, myös heposista.

Kävellessämme kymmenisen metriä metsäpolkua pitkin tervahaudanhoitajan majalle, yhtäkkiä Lumeksen edestä lähti räpiköiden pomppimaan polkua eteenpäin räkättirastaan poikanen. Siinäkin sitten ajattelin, että on sitä vaan helppo elämä tällaisten koirien kanssa, joita ei mitkään luonnoneläväiset kiinnosta. Ei ollut kumpikaan koira edes huomannut lintua kuin vasta siinä vaiheessa, kun se metri pari ennen Lumesta lähti liikkeelle, ja senkin jälkeen vaan rauhassa katselivat "jahas, lintu". Samaa helppoutta ajattelin tuossa viikko pari sitten useammallakin metsälenkillä, kun koirat juoksivat polulla ja molemmin puolin polkua lakosi räkättejä lentoon, mutta koirilla ei edes pää kääntynyt niiden suuntaan.

Maakellariin ei päästy kurkkaamaan. Lämpimänä päivänä siellä olisi varmasti ollut kyllä mukava hetkisen vilvoitella omaa ja koirien oloa. Lumes olikin jo menossa sinnekin, mutta oven peijakas oli kiinni, joten ulkopuoliseen nuuskutteluun piti tyytyä. Mestaa ei olisi voinut vähempää mitkään suljetut maakellarit kiinnostaa.

En muista, mikä pikkukartano tämä oli, mutta kovat turvallisuussysteemit sillä on - oma tykistö ja valppaat vahtikoirat, vai liekö ne vahtikoirat samalla tykinkäyttäjänkin virassa, ken tietää. Lumesta kiehtonut maakellari oli tämän kanssa samassa pihassa.

Lähtiessä koirat kipaisivat vielä ohikuljetun aitan portaille poseeraamaan, tai ehkä niillä oikeasti taisi olla jokin muu asia mielessään kuin kameralle poseeraus, ne kun ylipäätään tykkäävät kiipeillä ja kiipparoida joka paikkaan, mutta poseeraamiseksi niiden puuhailu nyt kuitenkin päätyi. Taskunpohjalla taisi sentään olla pari namipalaa, joita antaa palkkioksi.

Samaisella museoalueella koettiin räkätinpoikasen lisäksi vielä toinenkin eläinaiheinen yllätystilanne. Yllätystä siinä oli lähinnä se, että heinikossa lepäävällä kissalla pokka piti, koirat eivät huomanneet koko kissaa vaikka kävelivät ja merkkailivat metrin päässä kissasta, ja minä huomasin kissan siinä vaiheessa, kun koirat olivat jo parin metrin päässä kissasta. Tässä olisi voinut olla aiheet vaikka minkälaiseen katastrofiin, mutta onneksi sattui kohdalle näin hyvä kissa sekä onni on koirat, jotka ei vaan huomaa mitään. Vastaava tilanne, ei kylläkään ihan näin rautahermoisella kissalla, muuten sattui tuossa alkukesästä kotopuolessakin lenkillä, kun Mesta jolkotteli ojanpohjaa pitkin ja yhtäkkiä melkein sen jaloista singahtaa kissa karkuun. Mesta seisahti hämmentyneenä paikoilleen "mikä se oli".

Vaihdoin koirien kanssa suuntaa, jotta kissa sai jäädä rauhassa heinikkoonsa, ja pyysin koirat vielä tuulimyllyn kanssa yhteiskuvaan. Eräs Lumes-niminen karvaturri olisi kyllä mielummin mennyt myllyn sisään seikkailemaan kuin jäänyt portaille seisoskelemaan, mutta kun kerran käskettiin, niin oltiinpa sitä siinä sitten. Tuulimyllyä vastaan ei kukaan onneksi halunnut jäädä taistelemaan, aika rauhaisa tyyppi se kyllä olikin.

Törnävän museoalueen keskuksena toimii Östermyran kartanon vanha kivinavetta, joka on melkoisen komea rakennus. Navetassa on näyttelytilat kahdessa kerroksessa, mutta niihin ei tällä kertaa lähdetty tutustumaan, kun alkuperäisenä tarkoituksena ei edes ollut ollenkaan mikään museokierros vaan ihan vain koirien ulkoilutus. Saatiin vähän vahingossa kaupanpäälle kultturellit kokemukset.

Bongatessani etäämmältä graffitimaalatun seinämän, oli pakko käydä joku kuva ottamassa sielläkin. Niinpä ihan lopuksi Mesta vielä pääsi esittämään kovista ja aika uskottavasti se tässä(kin) tehtävässään onnistui. Tämän otoksen jälkeen suuntasimme sitten suorinta reittiä takaisin autolle ja lähdimme sinne, minne olimme alunperinkin olleet menossa.

Ps. Mestalla oli treffit (kiitos seuralaiselle!) ja mikroskoopista näkyi hurja määrä pieniä uimareita.