Toko - tunnistusnouto

Olen kirjoitellut tokosta viimeksi maaliskuun 2017 loppupuolella ja sekin kirjoitus oli otsikolla Tokomotivaation mäenlasku (linkki). Ei olla siis tosiaan puoleentoista vuoteen uhrattu ajatustakaan tokolle. Sinänsähän tuo oli aika tyhmä ajankohta lopettaa tokoilu, kun Mesta olisi ollut (jo edeltävät reilu puoli vuotta) kisavalmis voittajaluokkaan, mutta aina ei vain pysty tekemään pelkkiä fiksuja päätöksiä. Nyt tokomotivaatio on yllättäen alkanut nostelemaan päätään, joskin syy siihen on hieman kurja - ostin muutaman muovikartion, kevyen rimaesteen, ohjatun noudon kapuloita ja lisää tunnistusnoudon kapuloita eräältä tuttavalta hänen myydessä pois tokokamppeitaan koiransa sairauden estäessä harrastuksen jatkamisen. Tosin lukiessani nyt kertauksen vuoksi tokon voittajaluokan säännöt läpi, muistin, mikä yksintreenaamisen lisäksi oli se toinen juttu, joka tokossa silloin ärsytti, kun sen lopetin - toko on hitonmoista pilkunviilausta, jossa ainoa, mikä kelpaa, on täydellisyys, ja kaikki muu on pelkkää sitä haisevaa, ruskeaa mönjää. Kuten joku joskus hyvin vertaili, palveluskoirakokeiden tottelevaisuusosuudessa halutaan antaa koirakolle pisteitä, tottelevaisuuskokeissa halutaan ottaa koirakolta pisteitä pois. Saas nähdä, lopahtaako tokoinnostukseni ennen kuin päästään edes kunnolla vauhtiin...

Kolme sangollista tunnarikapuloita, luulisi riittävän ahkeraankin treenaamiseen. Tai sitten vaan maalaan niistä tonttu-ukkoja...

Aloitettiin uudet tokoilut Mestan kanssa tunnistusnoudon, jota tunnariksikin kutsutaan, muistelulla. Siinähän siis koiran pitää samanlaisten kapuloiden (oikeammin ne kyllä ovat pikkupalikoita) seasta tunnistaa ohjaajansa kädessä ollut ja tuoda se. Ajattelin tehdä tunnarin pikakelauksella alkeista asti ja ensimmäisenä tehtiin kolmet treenit pihanreunusheinikkoon piilotetun kapulan etsimistä, sillä tavoin ihan alunperinkin tunnarin opetuksen aloitin. Ensimmäisellä kerralla Mesta oli ihan pihalla ja jouduin useamman kerran näyttämään sille kapulan piilotuksen heinikkoon, mutta kun se viimein tajusi homman, sujui kapulan etsintä kuin leikki. Toisella kertaa riitti kapulan piilotuksen näyttäminen kaksi kertaa, sen jälkeen Mesta jo muistikin jutun juonen, ja kolmannella kerralla se tiesi jo heti kerrasta, mitä ollaan tekemässä. Luovutusasennon kapulan kanssa vaadin heti siitä ekasta treenistä alkaen. Minulla on tunnarissa periaate, että en kehu koiraa oikean kapulan ottamisesta, vaan hiljaisuus ja luovutusasentoon pääseminen on merkki oikeasta, jonka jälkeen toki on palkkauksen vuoro. Jos Mesta joskus sattuisi ottamaan väärän kapulan, se noteerattaisiin neutraalilla hupsista-kommentilla, pyytämällä kapulan irroituksen kesken matkan ja uusimalla liikkeen.

Mistä löydän mä kapulan, onko oikea mulle hän...

...annan emännän selvittää, mikä käteensä jää.

Neljänsissä tunnaritreeneissä siirryin seuraavaan vaiheeseen. Muuten sama kuin edelleä, mutta etukäteen kippasin Mestan matkanvarrelle kasan kapuloita suoraan kapuloiden säilytyssangosta (jottei niissä ole minun tuoksua ainakaan voimakkaana) ja sen etsittävän, minun kädessä olleen piilotin edelleen heinikkoon Mestan nähden (kokeissakin koira saa nähdä kapuloiden viennin, siellä ne toki ovat vierekkäin). Tässä ei mitään ongelmaa, Mesta ylitti häiriökapulat vilkaisemattakaan niiden suuntaan ja kävi etsimässä ja löytämässä kapulan heinikosta. Tällä systeemillä jatketaan vielä parit treenit vahvistaen nenänkäyttöä oikean kapulan etsimisessä ja sen jälkeen testataan, josko treeniä pystyy jälleen vaikeuttamaan asteen verran. Mikäli takapakkia ei tule, tunnarin pitäisi olla jälleen kokeenomaisessa kunnossa parin viikon sisään.

A Ostanko grillipihdit, joilla siirrellä niitä kapuloita, joihin ei saa jäädä minun hajua? B Jatkanko epäsopivilla apuvälineillä säätämistä? C Jatkanko miehen hyppyyttämistä?