maanantai 29. lokakuuta 2018

Mopopoika pulassa

Meidän lähimetsässä on useita pieniä ja vähän suurempia kuoppia, halkaisijaltaan ehkä sellaisia parista metristä reiluun kymmeneen metriin ja syvyydeltään puolesta metristä pariin metriin. Paria sellaista suurempaa kuoppaa jotkut ihmiset käyttävän risujen dumppauspaikkana ja toisen kuopan pohjilta risujen alta löytyy myös puhkiruostuneita metallikamppeita. Noin viikko takaperin mennessäni jälleen kerran koirien kanssa metsään, koirat alkavat tuijottaa polkua suoraan eteenpäin ja katsellessani, että onko sieltä joku ihminen tulossa vai mitä, huomaan metsän alkupäässä olevassa risukuopassa valkoisen jutun liikkuvan ylös ja alas. Kävellessämme eteenpäin, hahmotan valkoisen jutun olevan ihmisen pää ja tuumin, että taasko siellä joku risuja kuoppaan heittelee. Seuraavaksi kuopan suunnilta alkaa kuulua moottorin ääntä ja pienen hetken luulen sitä asiayhteyden vuoksi moottorisahaksi, kunnes tunnistan äänen mopon pärinäksi.

Tilanne näyttää siltä, että mopo olisi jäänyt jumiin kuopassa olevaan risukasaan. Käyn pienen sisäisen keskustelun itseni kanssa siitä, kävelenkö heti kuopalle tarjoamaan mopoilijalle apua, vai kierränkö pienen kierroksen ja palatessani valitsen kuopan vierestä menevän polun. Jälkimmäinen vaihtoehto voitti, koska ajattelin mopon juuttumisen olevan kuitenkin sen verran nolo tilanne, että ehkä siitä haluaa yrittää selviytyä itse eikä joutua jonkun random lenkkeilijän auttamaksi.

Metsäkierroksemme supistuu suunniteltuakin lyhyemmäksi, kun huomaan edestäpäin olevan jonkun tulossa kohti kahden isohkon koiran kanssa, enkä näe varmaksi, ovatko koirat flekseissä vai irti. En halua ottaa riskiä hallitsemattomasta kohtaamisesta, joten käännyn koirieni kanssa lyhemmälle kierrokselle ja muutaman minuutin kuluttua saavumme kuopalle, jossa mopopoika vaikuttaa edelleen pulassa olevalta. Meidät havaittuaan poika päästää äänekkään ähkäisyn, jonka tulkitsen teinikielellä tarkoittavan "voisitko auttaa minua, moponi on jäänyt kiinni tähän risukkoon". Kysäisen kuitenkin varmistukseksi, että tarvitseeko hän apua, ja saan vastaukseksi, että no oikeastaan joo.

Jätin koirat polulle istumaan paikoilleen, ja onneksi polveni oli jo sen verran paremmassa kunnossa, että pystyin laskeutumaan kuoppaan risukasan päälle. Ehdotin, että yrittäisimme yhdessä työntää mopoa eteenpäin, mutta eihän se liikkunut mihinkään. Ehdin jo ajatella, että on nyt siinäkin, että tarjoudun auttamaan ja sitten siitä ei ole edes mitään hyötyä, kunnes huomaan, että mopon takarenkaan painuminen risujen sekaan ei olekaan ongelma vaan matka tyssäsi eturenkaan törmäämiseen risujen alta nousevaan maan reunaan. Seuraavaksi siis poika nostaa mopoaan etuosasta eteenpäin ja minä takaosasta - ja olipa muuten kyllä niin painava mopo, ettei ihme, että kuski ei saanut sitä yksin risukasasta pois. Isäni ohje moottoripyöräilyyn onkin aina ollut, ettei koskaan pidä hankkia niin painavaa moottoripyörää, etteikö sitä kaatuessa jaksaisi yksin nostaa ylös. Sama ohje näköjään soveltuu mopoiluunkin.

No poika oli itsevarma, että kyllä hän nyt tästä vain hyppää selkään ja kaasuttelee pois, kun pahimmasta kohdasta päästiin, mutta eipäs mopo liikkunut vieläkään omin voimin. Autoin työntämään mopon kokonaan risukosta pois, ojensin pojalle kypärän, jonka oli ennen meidän tuloa paikalle riisunut päästään, poika hyppäsi moponsa selkään, iski kypärän päähänsä ja päräytti menemään. Päättelin lopun hiljaisuuden tarkoittavan teinikielellä "kiitos avusta".



perjantai 12. lokakuuta 2018

Kadonneiden avainten sankari


Jouduttiin koirien kanssa eilen tosielämän esine-etsintöihin, kun illan pimennyttyä ja treenaajien tehdessä lähtöä kotiin, yhdeltä olikin autonavaimet hukassa. Muut jäivät autojen ympärille pyörimään kännykän valojen kanssa ja minä kävin pellon laitaa, jossa autonomistaja oli koiransa kanssa kävellyt, kollaamassa ensin Mestan ja sitten Lumeksen kanssa. Kännyköiden valojen kanssa siirryttiin pellon reunaa penkomaan ja laitan vielä Lumeksen etsimään autojen luota. Se tuo minulle ensin jonkun paperiroskan, josta kiitän ja annan namin, ja käsken jatkaa etsimistä.
Kohta Lumes jo takakautta ryömii sen auton alle, jonka avaimet oli hukassa. Mietin, ettei ne nyt sinne voi olla lentänyt, jos on vahingossa taskusta tipahtaneet, mutta Lumes ei luovuta, joten katsotaan auton alle kännykän valolla, jos siellä on joku toinen roska. Ei näy mitään. Käsken Lumeksen jatkaa etsimistä autojen vierustan nurmikolta, mutta se menee samantien uudestaan auton alle, ryömii oikean takarenkaan puolelle, tulee auton alta pois ja alkaa määrätietoisesti raapia siltä puolen rengaskoteloa (vai mikä se on se paikka, jossa auton rengas on, niin ne auton sisäpuolet siellä).
Jotain siellä Lumeksen mielestä siis ilmiselvästi on, mutta minähän en tiiä, mitä se etsii, kunhan vain olen etsi-käskyn antanut. Kännykällä vähän valoa ja auton avaimet näkyy heti siinä renkaan päällä, niiden haju ilmeisesti valui rengasta pitkin alas sinne kotelon reunoihin ja auton alle, jonka vuoksi Lumes suoritti etsimistä sitä kautta. Kyllä oli autonomistaja onnellinen, kun avaimet löytyi - ja koiranomistaja ylpeä, kun koiransa ne löysi, sillä koko ajan siinä etsiessä mietin, että onpa noloa, jos ne löytyykin jostain, mistä jo koirien kanssa olin etsinyt.
Moi, mä oon Lumes.

Löysin kadonneet autonavaimet, kuulitteko jo.

Aplodeja upeasta suorituksesta otetaan vastaan!

Tässä vähän mietiskelen...

...että ansaitsisin tästä uroteostani ainakin näääin ison kasan herkkuja!

tiistai 9. lokakuuta 2018

Hoplaa!

Hoplaa - huudahdus jota voi käyttää vaikka hyppäämisen tehosteena, tai havaitessaan virheen kertomuksessa ja keskeyttää. ..ja sitten on se Tarjan velka, kakskymppiä--hei hoplaa, sehän olikin jo maksettu!  ...hoplaa, lähetään meneen. Lähde: www.urbaanisanakirja.com


maanantai 8. lokakuuta 2018

Ei kahta ilman kolmatta

Eräänä loppukesän aamuna Pulmalla ajellessani aloin kuunnella, että ihan kuin takaa oikealta kuuluisi jotain kolinaa. Hiljennin radiota - kuuntelen muuten aina ruotsinkielistä Yle X3M-kanavaa, koska suomenkielisten kanavien juontajien typerät höpöttelyt (ja osassa myös mainokset) alkaa aina jossain vaiheessa ärsyttää, mutta ruotsinkieliset ei, koska en ymmärrä kuin yhden sanan sieltä ja toisen täältä, niin ei tajua, vaikka nekin höpöttelis typeriä. Kolina kuului vielä selvemmin radion hiljennyttyä, joten pysäytin Pulman kohdalle osuneelle linja-autopysäkille (vaikka ei niihin saisikaan kyllä pysäköidä) ja nousin kiertämään auton ympäri varmistuakseni, että kolina on jotain riittävän sisäistä, josta ei tarvitse vielä huolestua.

Yllätys oli suuri, kun oikeanpuolimmainen takarengas olikin puhki ja typötyhjä, sillä ajotuntumassa en ollut huomannut mitään muutosta. Eipä siinä sitten auttanut muu kuin soitella renkaanvaihtaja paikalle ja vaihdettiin rikkoutuneen kesärenkaan tilalle tilapäisesti talvirengas, jotta matka pääsi jatkumaan. Yhden uuden kesärenkaan sijaan ostettiin sitten uusi koko kesärengassarja, koska ensi kesälle kuitenkin olisi pitänyt laittaa kaikki uusiksi ja oikeastaan syksy vaihtelevine keleineen on järkevin aika ajaa uusilla kesärenkailla eikä millään loppuunkuluneilla reppanoilla.


Seuraavaksi hajosi sitten kamera ja samoin kuin autonrenkaasta, tuli kamerastakin käyttökelvoton, eikä siitä vakuutusyhtiönkään mielestä kannattanut alkaa edes kysellä mitään korjauskuluja uuden ostamisen sijaan. Olin tykännyt kyseisestä kamerasta kovasti, koska oli näppärän kokoinen kuljettaa mukana, helppo ja nopsa käyttää sekä minun tarpeisiin sillä sai ihan riittävän hyviä kuvia otettua. Kysäisin Nikonin käyttäjätuesta varmistuksen, että sitä kameraa ei tosiaan saa enää mistään (kuin ehkä käytettynä) ja että mikä olisi vastaava malli nykyisestä valikoimasta. Tukisähköpostin osoite oli niin kummallinen, etten olettanut sen edes olevan suomenkielinen, ja odotinkin saavani parin viikon päästä vastausviestin, jossa pyydetään kertomaan sama asia uudestaan englanniksi. Yllätys oli iloinen, kun heti seuraavana arkipäivänä sähköpostissa jo odotti vastaus ja vielä ihan selvällä suomenkielellä.

Tämän jälkeen alkoi sitten nettikauppojen selaus, jotta mistä sitä uuden kameran hankkisi. Nykyään on suosiossa ostella kaikenlaista ulkomaalaisilta halpissivustoilta, mutta minä edelleenkin kannan veromark..euroni mielummin suomalaisten liikkeiden kassaan, joista ne tulevat yrityksen Suomeen maksamien verojen kautta vielä toiseenkin kertaan myös minun hyödykseni. Lopulta päädyin ostamaan kameran Kameraliike.fi-nettikaupasta (linkki), jonka kivijalkamyymälä on nimeltään Mikkelin valokuvausliike Oy. Laitoin liikkeeseen sähköpostia ennen ostopäätöstä ja vastaus tuli yhtä nopeasti kuin Nikonin käyttäjätuestakin. Seuraavaksi jännitettiin ilmoitetun 3-5 päivän toimitusajan paikkansapitävyyttä ja niin vain viidennen päivän aamuna kamera oli matkahuollosta noudettavissa.


Ensin hajosi autonrengas, seuraavaksi hajosi kamera ja kolmanneksi hajosi oma polvi (linkki). Viikon polvi oli täysin käyttökelvoton ja olin kyynärsauvojen armoilla, toisen viikon sille pystyi jo hieman varaamaan painoa sauvoilla keventäen ja kolmannesta viikosta eteenpäin olen kävellyt enemmän tai vähemmän huonosti ilman sauvoja. Pääsin lopulta magneettikuvaukseenkin polvea näyttämään, kun ei parantuminen tunnu kunnolla etenevän. Pelkäsin kaikenlaista vakavampaa vikaa kierukkarepeämästä lähtien, mutta onneksi kuvista ei kuitenkaan löytynyt mitään rikkinäistä, ainoastaan sisemmässä sivusiteessä oli ensimmäisen asteen vaurio eli joku revähdystyyppinen vamma. En halua tietää, miten kipeitä ovat sivusiteen toisen ja kolmannen asteen vauriot, jos jo ensimmäinenkin aste on näin invalidisoiva, vaikka mitään ei ole edes hajalla.

Ehjyyden lisäksi hyvä uutinen on, että polvi tuntuisi vähitellen oikeasti alkavan parantua. Sillä on kyllä huonompia päiviä (kuten erityisesti viime viikon ke-la) ja parempia päiviä, mutta mateluvauhtia varovaisesti askeltaen pystyn käydä jopa puolen kilometrin kävelyllä kahdesti päivässä, joka on huima edistys aiempaan sataan metriin verrattuna. Eilen onnistui myös vajaan kilometrin mittainen polkupyöräily Mestan kanssa, kun viikko sitten ensimmäistä kertaa yrittäessäni pääsin alle 100m päähän, jonka jälkeen oli pakko kääntyä takaisin polven ollessa todella ärtynyt polkupyöräilyideasta. Kyllähän se jokainen kävelyaskel ja polkupyörälle vauhtia polkaisu polvessa tuntuu ja matkan edetessä tuntuu enemmänkin, mutta sentään edes vähäsen voi normaaliin tapaan liikkua. Mitään äkkiliikkeitä polvi ei edelleenkään kestä, ei juoksuaskelia ja pienikin sivuttaisliike askeleissa sattuu, myöskin ulkopäin tulevat paineet ovat nou nou ja koirien kanssa joutuu varomaan, etteivät osu polveeni yhtään vauhdista. Suoraksi ojentamisesta polvi ei myöskään pidä ja polvi-istunnasta ei kannata haaveillakaan, sattuu meinaan melkoisen paljon. Näitä kaikenlaisia rajoitteita lukuunottamatta se on jo aika hyvä. :D

lauantai 6. lokakuuta 2018

Perinteisen paimennuksen esikoe

Pikaisille lukijoille tiivistelmä aiheesta Facebook-päivitystäni lainaten ja lisähuomiona, että tämä koe on siis ollut ennen kuin lensin alas hevosen selästä (linkkija loukkasin polveni.

"Kyllä tuli taas mietittyä, että onko tässä koetavoitteellisessa koiraharrastuksessa mitään järkeä ajankäytöllisesti ja rahankäytöllisesti. En päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen. Illalla klo 20.30 sain paikan seuraavalle päivälle perinteisen paimennuksen esikokeeseen Mestan kanssa. Aamulla lähdettiin klo 8.30 ja oltiin kotona klo 00.15. Tuosta ajasta autolla ajamista 9h, oli pikkasen liikaa yhdelle ihmiselle. Kivana lisäbonuksena taukoa pitäessä kamera tippui asvaltille ja oli sen jälkeen entinen kamera. Suunnittelin jo face-päivitystä "Olipa paska ja *itun kallis reissu, mutta tulipahan tehtyä." siltä varalta, että Mestalla ei mene edes koe läpi.

Onneksi mun kultamuru tietää, milloin kannattaa näyttää parastaan ja paimensi itselleen koulutustunnuksen PAIM-E. Tuomari sanoi, ettei ole vielä ikinä nähnyt esikokeessa näin tottelevaista koiraa ja hän on sentään nähnyt yli sata koiraa (vai oliko että satoja koiria, jompi kumpi). Me on treenattu todella herkillä lampailla, ja kun tuomari vielä varoitteli, että hän ei halua nähdä koiran toiminnan takia ryntaileviä lampaita ja että lampaat voi lähteä karkuun tässä ja ne voi lähteä karkuun tässä ja kun lampaiden omistaja vielä lisäksi kertoili, että kyllä heidän lampaat jekkuja osaa keksiä, ja myös jos ne tuumaa koiran olevan epäasillinen, niin ne voi jäkittää vaan paikoilleen tai sanoa moro ja lähteä menemään omin luvin, ja että ne päättää jo heti ihmisenkin nähdessään, voiko siihen luottaa vai ei, niin olin aivan ylivarovainen Mestan kanssa ja tein kaiken niin varman päälle kuin vain pystyin. Pisteitä 80/100, joista -17 ohjaajavirheitä ja -3 koiran virheitä, jotka johtui ohjaajavirheistä.

Hauska sattuma muuten, että samassa esikokeessa oli myös Mestan puolisisarus. Harmi, etten huomannut sitä paikanpäällä, vaikka tunnistin kyllä kennelnimen, mutta en yhdistänyt sitä tähän sukulaisuuteen, kunnes vasta kotona, kun koiranetistä vilkaisin ja tajusin, että ei hitsi, täähän oli just se pentue, jossa on Mestan kanssa sama isä. Ei kyllä lähisukulaisiksi koiria tunnistanut, olivat aivan eri puusta veistetyt."
Mesta ja sup-lautailupaikan lampaita

Ja sitten täyspituisen version pariin... Olin tosiaan yrittänyt saada paikkaa jo pariinkin esikokeeseen, mutta molemmat olivat ehtineet tulla jo täyteen eikä peruutuspaikkojakaan ollut vapautunut. Soitellessani tänne iltakasilta jälki-ilmoittautumista mahdollisen peruutuspaikan sattuessa osalle, ei puheluuni edes vastattu ja olin ihan varma, että koe on täynnä, joten eivät viitsi edes vastata enää, vaikka soittoaika olikin. Puolen tunnin päästä puhelimeni kuitenkin pärähti soimaan ja ilmoittautumisten vastaanottaja siellä soitteli minulle takaisin ja kerrottuani asiani, sain kuulla, että oikeastaan kokeeseen kyllä mahtuisi vielä yksi koira. En ollut laisinkaan varma, oliko hyvä idea ilmoittaa Mesta kokeeseen ja vielä totaalisen vieraaseen paikkaan, mutta se oli nyt tehty ja seuraavana aamuna puoli ysiltä startattiin matkaan. Olin tarkistanut reitin koepaikalle ennakkoon Google Mapsista auton navigaattorin tueksi, joka toisinaan keksii mitä ihmeellisimpiä reittejä sen järkevimmän ja simppelimmän sijaan. Tällä kertaa navin reittivalinta kyllä osui yksiin sen ennakolta katsomani kanssa, joskin se saattoi johtua vain siitä, että laitoin sen päälle vasta jossain kohdin matkaa, joten typerimmät reittivalinnat ehkä olivat jo poissulkeutuneet sillä.

Viitasaarella pysähdyttiin tienvarsilevikkeelle, jossa näytti olevan koirien kävelyttämiseen sopivaa maastoa. Ihan lyhyen kävelymatkan päästä löytyikin aivan ihana järvi, joka jälkikäteen kotona tehdyn googletuksen myötä paljastui 30km pituisen Kolima-järven Hukkananlahdeksi. Kovin pitkää matkaa ei ajeltu eteenpäin, kun Keiteleellä jo pysähdyttiin tien vieressä olevaan Lossisaaren matkailukeskukseen, jonka kahvila-ravintolassa ajattelin käväistä vessassa. Huomioni kiinnittyi parkkipaikalta poluille viisoviin kyltteihin ja koska olin varannut matkantekoon runsaasti aikaa, päätin käydä uudelleen koirien kanssa kävelemässä ja tsekkaamassa, millaiset ulkoilupaikat täältä löytyy. Juuri ennen opastekylttejä kaivoin kameran taskusta, jotta näpsäisisin kuvan Lumeksesta kylteillä ja voisin sitten vaikka täälläkin esitellä, että miten kiva taukopaikka tämä koirien kanssa oli. No, siinäpä sitten lipsahti kamera kädestä, putosi asvalttiin (20cm päässä olisi ollut jo ruohoa), zoom/objektiivi/mikälie sai muutaman kolhun ja vääntyi vinoon eikä kameralla sen jälkeen enää kuvia oteltu... Kyllä pisti vihaksi. Olin niin harmissani, että kiva kävely koirien kanssa typistyi 30 metriin ja senkin vain äkäilin ääneen koko ajan, vaikka eipä se koirien vika ollut, että kamera ei kädessäni pysynyt. Vein koirat autoon ja ajattelin sitten käydä edes siellä vessassa, mutta eipä näkynyt toilettiakaan, vaikka kävelin rakennuksen läpi. Vielä vihaisempana palasin autolle ja ajettiin yhtä soittoa perille, joskin mitä edemmäs matka taittui, sitä vähemmän kamera minua enää harmitti ja pyytelin jo koiriltakin anteeksi, että olin ollut niin äkäinen. Viimeisten kilometrien aikana viimeistäänkin hyvä mieli palaili, sillä pari viimeistä tietä perille olivat vähintäänkin mielenkiintoiset. Lyhyitä, mutta äkkijyrkkiä mäkiä ylös-alas-ylös-alas-mutka-ylös-mutka-alas-mutka-mutka-ylös-alas jne. Välillä olin kauhuissani ja välillä ihan että vau.

Hukkananlahti

Ja hitsit, mikä maalaisidylli perillä odottikaan, aivan ihana! Kävin ilmoittautumassa ja täyttämässä papereita ja täältä viimein löytyi se vessakin, siitä taitaakin olla vuosia ja vuosia aikaa, kun on viimeksi puuceessä tullut käytyä. Meitä osallistujia oli yksi 3-luokassa kisaava, yksi 1-luokassa kisaava ja sitten muistaakseni viisi esikokeeseen osallistuvaa. Onnistuin arpomaan meille esikoelaisista lähtönumeron yksi ja toivoin, että se olisi hyvä merkki, koska siinä epävirallisessakin kokeessa (linkki) oltiin oltu ensimmäisiä. Koko koetilaisuus kuitenkin aloitettiin ylemmistä luokista ja 3-luokan koiranohjaajan käydessä kisarataa tuomarin kanssa läpi, lähdin minä koirien kanssa tielle jaloittelemaan.

3-luokan suoritus alkoi sillä, että koira kävi hakemassa ison lammaslauman laitumelta ja se kuljetettiin varikolle, jossa ohjaaja lajitteli lampaat karsinoihin ja jätti vapaiksi vain sen määrän lampaita, joka ohjeeksi oli annettu, ja niistä lampaista vielä osa piti merkitä laittamalla muovinauha kaulaan. Tilan omistajakin oli katsomossa ja kertoili meille muille kaikenlaisia vinkkejä tuohon lampaiden erotteluun ja merkkaamiseen, jos joskus mekin sinne asti kisoissa pääsisimme. Lampaiden käytöstä koiraa kohtaan kannattaa esimerkiksi tarkkailla eikä jättää vapaiksi sellaisia lampaita, jotka uhittelevat koiralle jo tässä vaiheessa, koska se voi vaikeuttaa sitten seuraavia osuuksia, kun mukana on lampaita, joita homma ei tällä kertaa huvita. Koska vapaaksi jääviä lampaita pitää olla tietty määrä, mutta laskuissa voi mennä helposti sekaisin, ei lampaita kannata laskea 1,2,3,4 jne tyyliin vaan värien mukaan 3 ruskeaa, 4 valkoista, 2 mustaa jne. jolloin on paljon helpompi pysyä laskuissa mukana lampaiden liikkuessa ja vaihdellessa paikkaakin. Ja merkintänauhat kannattaa solmia kunnolla, muuten ne voivat pudota pois lampaiden kaulasta, kun paimennusta jatketaan ja lampaat lähtevät liikkeelle.

1-luokan koiran suorituksesta tilanomistaja nosti esille sen, miten rauhallisen, lähes vetämättömän oloiselta koira ulospäin vaikutti, mutta silti lampaiden silmissä koirassa oli voimaa ja lampaat menivät just niin kuin koira niitä ohjasi, ja tarvittaessa koira vielä muutamaan kertaan terästäytyi ja vähän hyppäsi lammasta kohden, niin viimeistään lähtivät liikkeelle. Rännissä, joka on sellainen tosi kapea läpikulkupaikka, josta lampaat pitää laittaa kävelemään läpi, koira teki kuulemma viisaasti, kun ei koko ajan ollut siellä viimeisten lampaiden perässä vaan kävi välillä haukkumassa rännin reunalla siellä välikössä oleville lampaille, että menkää jo, ja sitten taas palasi perään. Tässä idea oli se, että ei ole hyötyä painostaa jonon viimeisenä olevia lampaita menemään eteenpäin, jos ne eivät pysty menemään, kun siellä jonon keskivaiheilla jotkut jumittavat, niin silloin pitää saada ne jumittajat ensin liikkumaan, että loppupään lampaatkin pääsevät liikkeelle.

Tähän asti minua ei vielä ollut jännittänyt sen suuremmin, mutta kun tilan omistaja alkoi kertoilla lampaidensa tekemistä jekuista, alkoi jännistystä kasaantumaan. Joskus lampaat kuulemma voivat jämähtää vain paikoilleen syömään eivätkä korvaansa lotkauta koiralle, jolloin koiranohjaaja joutuu esimerkiksi käsivoimin viemään lampaat yksi kerrallaan takaisin häkkiin. Lampaat myös tarkkailevat koiran ja ohjaajan välistä yhteistyötä ja jos katsovat ohjaajan ihan lepsuksi tapaukseksi, eivät välttämättä sen vuoksi lähde ollenkaan mukana kulkemaan. Mielestään epäasiallisiksi katsomilleen koirille lampaat saattavat kääntää pääpuolensa ja jopa alkaa puskemaan koiraa, tai toisena vaihtoehtona lähteä porukalla juoksemaan kohti horisonttia. Toisinaan kuulemma käy niinkin, että jonkun koiran ja lampaan kemiat eivät vain syystä tai toisesta kohtaa. Tärkeimmäksi vaiheeksi nimettiin se, kun lampaat näkevät koiran ja ohjaajan ensimmäisen kerran ja jo siinä kohdin voi lampaille nousta joko luottamus tai epäluottamus koiraa ja/tai ohjaajaa kohtaan.

Esikokeen rata noin suunnilleen ja meidän kulkema reitti

Paimennuskokeissa tuomari kävelee osallistujien kanssa radan läpi samalla kertoen kaikki tehtävät, mitä tulee suorittaa ja missä kohtaa, millaista työskentelyä haluaa nähdä, mitkä ovat mahdollisesti vaikeimmat kohdat, vastaa osallistujien kysymyksiin jne. Meitä varoiteltiin siitä, että lampaat saattavat karata varsinkin takalaitumella, jossa laidunnusosio on, koska siellä päin jossain oli vielä toinenkin laidun, jossa on muita lampaita, sekä takaisin etulaitumelle siirryttäessä, koska varikolla olevat muut lampaat vetävät niitä puoleensa. Minua huolestutti kaikista eniten lopussa oleva lampaiden laittaminen takaisin häkkiin, koska näin jo silmissäni kauhukuvia siitä, että miten lampaat jämähtävät syömään heinää eivätkä liiku senttiäkään, ja minulla ei ole minkäänlaista kokemusta lampaiden käsittelystä, joten olisin ihan pulassa, jos minun pitäisi itse niitä alkaa häkkiin siirtämään. Ilman varoittelua lampaiden kaikista tempuista ja karkauspaikoista, olisin suorittanut radan Mestan kanssa hieman toisella tyylillä, mutta nyt olin aivan paniikissa siitä, että lampaat joko huitelevat vain menemään tai sitten eivät liiku mihinkään, joten päätin taktiikaksi mahdollisimman eleettömän ja rauhallisen suorituksen, jossa ei yhtään stressata lampaita liikaa, jos ne sitten tykkäisivät meistä ja olisivat kiltisti.

En ole koskaan namittanut Mestaa paimennuksissa, koska olen joskus kuullut, että namit eivät paimennukseen kuulu, mutta siellä harjoituskokeessa tuli mieleen, että alkuräkötyksiä pitävä Mesta voisi rauhoittua sillä, jos sitä namittaisi ennen kuin aloitetaan työt. Hakiessani Mestan, namitin sitä koko matkan autolta katsomoon, jossa vielä laitoin sen makuulle ja rapsuttelin sitä rauhalliseksi. Mesta ei haukkunut yhtään. Aina ennen olen mennyt aitaukseen Mesta remmin päässä edellä kulkien, mutta nyt laitoin sen kulkemaan selän takana, jotta lampaat eivät katsoisi minua löperöksi omistajaksi koiran saapuessa paikalle ensimmäiseksi, ja jotta Mesta pysyisi myös hiljaa. Lampaiden pois ottamiseen häkistä oli annettu kaksi vaihtoehtoa; koiran voi jättää häkin taakse, jos arvelee sen henkisen voiman riittävän lampaiden liikkeelle saamiseen sieltä käsin, tai sitten laittaa koiran häkkiin sisälle painostamaan lampaat ulos. Harjoituskokeessa olin harmitellut, että koira piti jättää häkin ulkopuolelle, mutta nyt olin vain tyytyväinen, että oltiin päästy kokeilemaan sitä, koska sen ansiosta päädyin täälläkin siihen vaihtoehtoon. Irrotin remmin ja pannan, vein Mestan häkin taakse makuulle, kiersin itse portille ja avasin sen, jolloin lampaat rauhallisesti tulivat sieltä ulos.

Kuvittelin laittaneeni portin kiinni, kun kaikki lampaat olivat tulleet häkistä ulos, mutta kuulemma olinkin jättänyt sen auki, joten siitä tuli heti pistevähennyksiä. Ilmeisesti olin tässäkin kohtaa jo ollut niin jännityksessä ja luullut lampaiden karkaavan, joten olin unohtanut portin sulkemisen ja heti vain pyytänyt Mestaa kiertämään häkin oikealta puolelta lampaiden perään ja lähtenyt itse kävelemään. Suuntasin alkuun kohti ensimmäistä läpikulkuporttia ja sen jälkeen kohti seuraavaa porttia lähes jatkuvasti Mestaa hidastamaan pyytäen, vaikka se jo valmiiksikin käveli tosi nätisti perässä ja lampaat olivat rauhallisia. Matka takalaitumen portille sujui oikein hienosti ja pyysin Mestan maahan ennen kuin avasin portin. Pelkäsin lampaiden tekevän sen tuomarin varoittaman karkaamisen takalaitumelle siirryttäessä, joten jätin Mestan odottamaan paikoilleen siksi aikaa, kunnes pääsin lampaiden kanssa takalaitumen puolelle vasempaan etunurkkaan, jolloin vasta annoin Mestalle luvan jatkaa matkaa varovasti eli kävellen ja jätin sen pitämään lampaita nurkassa sillä välin, kun suljin portin


Portin sulkemisen jälkeen seisoin vain hetkisen paikoillani ja hengittelin sisään-ulos yrittäen saada itseäni vähän rauhoittumaan ja toimintakykyiseksi suorituksen jatkamista varten. Olin niin jännityksen paineissa, etten pysty edes kuvailla sitä, pulssi huiteli varmaan ties missä. Hengähdyshetken jälkeen vaihdoin Mestan paikkaa lampaiden edestä niiden portin puoleiselle sivulle ja lähdin kävelemään laidunnusalueelle ja koska lampaat seurasivat perässä, käskin Mestan pysyä paikoillaan, jotta lampaat eivät varmasti nyt yhtään villiintyisi, kuten paimennustreenien rataharjoituksessa oli käynyt. Lampaiden ollessa laidunnusalueella, seison hetken paikoillani varmistaen niiden rauhallisuuden, jonka jälkeen hiljakseen astelin merkkien ulkopuolelle lampaiden jäädessä syömään ruohoa. Pyysin Mestaa vähän lähemmäs varovasti, käskin sen makuulle ja menin itse noin 10 metrin päähän koiran taakse. Lampaat pysyivät hyvin syömässä ja tuomarin annettua luvan jatkaa, vein Mestan laidunnusalueen oikeaan reunaan makuulle, kävelin lampaiden luo ja siitä kohti samaa nurkkaa, johon tullessakin oli lampaat koottu. Koska lampaille riitti koirapaineeksi sivulla makaava koira, en laittanut Mestaa kiertämään lauman taakse, kun siinä olisi riskinä ollut rivakka liikkeellelähtö ja tuomari oli nimenomaan painottanut, että hän ei halua nähdä yhtään ryntäileviä lampaita. Pyysin Mestan liikkeelle sitten vasta siinä vaiheessa, kun tarvitsin sen ajamaan lampaita portista takaisin etulaitumelle. Tässä meinasi tulla pieni hässäkkä syystä, jota en enää muista (joku oma virheeni se oli) ja lampaat olivat lähdössä takalaitumen perälle, mutta Mesta pysäytti ne hyvin ja saatiin lampaat takaisin nurkkaan, josta tehtiin uusi, hallittu lähtö.

Portista etulaitumelle palaaminen oli se paikka, josta eniten varoitettiin lampaiden omille teilleen lähtemisen suhteen, joten toimin tässäkin ylivarovaisesti käskien Mestan heti seisahtumaan aloilleen, kun lampaat lähtivät liikkeelle ja kuljin lampaiden edellä suoraan heti portin viereiseen nurkkaan toivoen lampaiden seuraavan perässä, jonka ne onneksi tekivätkin. Vasta lampaiden ollessa nurkassa, kutsuin Mestan portin tälle puolen ja ohjasin sen sopivaan kohtaan pitämään lauma nurkassa, jotta saan portin suljettua. Tämän jälkeen piti taas hengitellä ja kasailla omia aivojaan kasaan hetken aikaa... Lähtö liikkeelle sujui hyvin, mutta sitten tuli taas joku pieni hässäkkä, enkä senkään syytä muista (pitäisi kai kirjoitella koemuistiinpanot heti tuoreeltaan eikä vasta viikkojen päästä) ja lampaat jo kääntyivät varikkoa päin, mutta onneksi Mesta ehti eteen ennen kuin lampaat laittoivat juoksuksi. Siitä kuljeteltiin hetken matkaa lampaita, kunnes rännin ojanpuoleisella linjalla piti tehdä pysäytys kuvitteellisen tien eteen. Tämä sujui tosi hyvin, Mesta tuli heti pyynnöstä lauman eteen ja lampaat pysähtyivät. En lampaiden ryntäämään lähtemisen pelossa uskaltanut pyytää Mestaa kiertämään takaisin lauman taakse, kun lähdimme uudestaan liikkeelle, joten testasin, tulisivatko lampaat maassa makaavan Mestan vierestä ohi, jos minä vain lähtisin kävelemään. En ollut kovin toiveikas, että tulisivat, mutta ilmeisesti veto varikolla olevien lampaiden luokse sai ne tulemaan koiran ohitse, kun ihminen meni edellä. Kutsuin Mestan liikkeelle, kun viimeinenkin lammas oli mennyt sen ohitse, ja Mesta piti hyvin laumaa kasassa lopun kuljetuksen.

Lopuksi oli enää jäljellä se pelkäämäni takaisinhäkitys. Tarkoituksenani oli jättää lampaat häkin eteen odottamaan portinavausta (tuomari oli sulkenut sen alussa minun jätettyä portin auki) ja Mestan siihen meidän väliin vahtimaan, mutta lampailla oli niin kova tahto varikkolampaiden luo, että ehtivät livahtaa varikon ja häkin väliin ennen kuin sain Mestan eteen. Ohjasin Mestan kiertämään häkin toiselta puolelta lampaita vastaan ennen kuin ne levähtävät sinne varikon taakse sikin sokin ja onneksi Mesta oli hyvin kuusalla ja kävi pysäyttämässä lampaat. Tässä kohtaa minulla loppui henkinen kantti. Minun olisi pitänyt pyytää Mestaa tuomaan lampaat takaisin häkin eteen ja olisi pitänyt jättää Mesta siihen pitämään lampaat, kun minä avaan portin, mutta en jaksanut. En halunnut selvitä enää yhdestäkään hässäkästä vaan ainoastaan saada lampaat vain sinne häkkiin takaisin, jotta koe olisi sitten ohi. Mesta pysyi varikon ja häkin välissä lampaiden edessä, avasin häkin portin vasten lampaiden naamoja enkä hetkeäkään uskonut, että yksikään lammas menisi häkkiin portin ja minut kiertämällä ja kääntyisi sen jälkeen itsenäisesti häkkiin, kun eivät ne aina mene sinne, vaikka olisi ihan suorakin linja häkin sisään ja portti toisella laitaa estämässä ohikulkua ja koira kulkee perässä painostamassa. Ilmeisesti oltiin kuitenkin Mestan kanssa tehty jotain oikein, koska lampaat olivat niin luottavaisia ja sopuisia, että tip tap marssivat vuoron perään kiltisti häkkiin, vaikka niillä olisi ollut täysi vapaus karata vaikka minne. Suljin portin, kutsuin Mestan luokse, kehuin sitä vuolaasti ja olin niiiin helpottunut siitä, että rata oli nyt suoritettu, lampaat eivät karanneet minnekään ja saatiin ne vielä takaisin häkkiinkin.


Arvostelun tuomari aloitti puheella siitä, miten tottelevainen koira Mesta on. Hän ei ole koskaan nähnyt koiraa, joka paimennuksessa ottaa vastaan niin paljon komentoja kuin mitä minä Mestalle annoin ja silti vain jatkaa innokkaana hommia, kun muut koirat olisivat jo aikoja sitten sanoneet, että paimenna ihminen keskenäsi, kun kerran tiedät kaiken paremmin, ja häipyneet paikalta. Tottelevaisuuskehujen jälkeen kyllä tuli se mutta - näissä paimennuskokeissa haluttaisiin nimenomaan nähdä koiran luontaista työskentelyä, ei ohjattua toimintaa, ja että Mestalla oli kyllä homma niin hyvin hallussa, ettei minun olisi tarvinnut sitä jatkuvasti kontrolloida vaan antaa koiran rauhassa tehdä töitä. Tuomari kommentoi myös sitä, että koira työskenteli kaiken muun ajan keskittyneesti ja täysin hiljaa, paitsi kun olin jättänyt sen paikoilleen makaamaan, jolloin koiralla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta vaikuttaa lampaisiin kuin haukkuminen.

Häkkityöskentelystä saatiin pisteitä 14/20, 3 pistettä lähti pois häkistä poisoton ohjaajan virheistä (portti jäi auki ja sitä myöten myös koiralta tekemättä lampaiden vahtiminen portin sulkemisen aikana) ja toiset 3 takaisin häkityksen kommervenkeistä. Kuljetuksesta ja ohjaamisesta pisteitä tuli 15/20, turha käskytys ja ohjaajan hätääntyminen vähensivät pisteitä. Laidunnuksessa onnistuttiin 17/20 pisteen verran pistevähennyksen tullessa siitä, kun olin jättänyt Mestan lauman sivuun makaamaan ja se joutui sieltä haukkumaan lauman liikkeelle. Pysäytyksestä täysi 10/10. Suorituksen laatupisteet olivat 24/30 ja tämä jakautui osiin käskyt 7/10 (turhasta käskytyksestä lähti tässäkin kohtaa pisteitä), tottelevaisuus 7/10 (koiralle lateli niin paljon käskyjä, että osa niistä meni väkisinkin vähän ohi), aktiivisuus 10/10. Kokonaispisteet näin ollen 80/100, suoritusaika 12min (maksimi 20min), ja esikoe läpäisty arvosanalla erittäin hyvä.

Koepäivä oli kyllä kaikkinensa oikein mukava ja itsestään, koirastaan, lampaista ja paimennuksesta tuli opittua niin paljon uutta, että pureskeltavaa riittää hetkeksi aikaa, eikä mitään muuta jäänyt hampaankoloon kuin omat törttöilyt. :D Mikäli perinteisen paimennuksen kokeiden kulku ja perusperiaatteet kiinnostavat tarkemmin, voi kurkata kokeen laji- ja arvosteluohjeita (linkki).

torstai 4. lokakuuta 2018

Maailman eläinten päivä

Mikäli Wikipediasta löytyviin tietoihin voi luottaa, ensimmäinen (ainakin yleisessä tiedossa oleva) eläinten päivä on järjestetty 24.3.1925 Berliinissä Heinrich Zimmermannin ideoimana. Alkuperäiseksi päivämääräksi oli ajateltu 4. lokakuuta, mutta tapahtuman järjestämispaikan ainoa vapaa ajankohta oli tuolloin maaliskuussa, joten se päätettiin pitää sitten silloin. Vuonna 1929 eläinten päivä siirrettiin lokakuulle, johon sitä siis alunperinkin oli kaavailtu, ja paria vuotta myöhemmin Firenzessä pidetyssä maailman eläinsuojelujärjestön kongressissa hyväksyttiin Zimmermanin ehdotus maailmanlaajuisen eläinten päivän viettämisestä aina lokakuun neljäntenä päivänä. Ja mikäs sitä onkaan maailman eläinten päivää parempi päivä katsella kuvia muistakin eläimistä kuin koirista, joten tähän väliin saan vihdoinkin mahdutettua näitä jo alkukesästä Ähtärin eläinpuistossa otettuja kuvia.












keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Epävirallisessa paimennuskokeessa

Bongasin muutama viikko sitten Facebookista epävirallisen paimennuskokeen paikassa, jossa Mestan kanssa käytiin kaksi kertaa paimenessa vuonna 2015. Siltä varalta, että saataisiin esikokeeseen paikka vielä tälle syksyä (kaikki siihen asti soittamani kokeet olivat ainakin olleet jo täynnä), olisi kiva käydä kokeilemassa paimentamista jossain vieraassakin paikassa (laskin tämän paikan vieraaksi, koska tosiaan siitä oli jo kolme vuotta, kun käytiin siellä sen kaksi kertaa). Ilmoitin meidät kokeeseen ja ilokseni mahduimme mukaan, joten erään työpäivän päätteeksi sitten lähdettiin koirien kanssa "pikkuajelulle". Meille oli Mestan kanssa sovittu ensimmäinen suoritusvuoro, joten päästiin heti tositoimiin, mutta toisaalta en myöskään nähnyt kenenkään muun suoritusta ensin, joten en voinut ottaa muista oppia.


Lampaiden, joita täälläkin oli sen alle kymmenen per koira, häkistä pois ottamiseen annettiin ohje, ettei koiraa laitettaisi häkkiin sisälle vaan lampaille riittää koirasta tuleva paine häkin ulkopuoleltakin takareunasta. Kävin siis asettamassa Mestan sinne valmiiksi, jonka jälkeen avasin portin ja lampaat tulivat sieltä ulos kipittäen suoraan aitauksen portille, kuten meille oli koerataan tutustumisessa kerrottukin, että todennäköisesti tekevät niin. Jos olisi yrittänyt olla etevä, olisi voinut koiran käskeä sitten samantien sinne eteen pysäyttämään lampaat, mutta matka häkin portilta aitauksen portille oli niin lyhyt, että kyllä olisi pitänyt tosi nopea olla.

Annoin Mestan odottaa häkin vierellä, kävelin lampaiden luo, pyysin Mestan liikkeelle, lähdin itse liikkeelle ja lampaat lähtivät oikein vauhdilla liikkeelle, joten jouduin heti pysäyttämään Mestan, jotta lampaat lopettavat ryntäämisen ja kulkevat kävellen. Jouduin pitämään Mestan etäällä lampaista koko kuljetusmatkan kierrokselle laidunnusalueella, jossa vasta pystyin pyytämään Mestan lähemmäs, jotta lampaat kääntyivät mukanani eivätkä jääneet syömään heinää laidunnusalueelle. Tämän jälkeen jälleen piti käskyttää Mestaa maahan, jotta lampaiden vauhti pysyisi samana minun kävelyni kanssa.

Kuljettiin lampaiden kanssa toiselle laitumelle Mestan joutuessa edelleen odottamaan etäämmällä, enkä pystynyt ottamaan kuin sitä vain ihan vähäsen lähemmäs ennen kuvitteellista pysäytysviivaa, jotta lampaat olivat rauhallisia ja sain ne pysähtymään. Virallisessa esikokeessahan tosiaan koiran pitää pysäyttää lampaat ja täälläkin niin olisi voinut tehdä, mutta rataantutustumisessa meille kerrottiin, että siinä tapauksessa lampaat saattavat pysähtymisen sijaan tehdä täyskäännöksen ja juosta takaisin aitauksen portille, joten suositeltiin koiran pitämistä lampaiden takana. 

Pysäytyksen jälkeen jatkettiin laitumelle tehdyn "leikkiportin" läpi ja sen jälkeisessä käännöksessä piti Mestaa pyytää kääntämään lampaita, sillä ne olisivat muuten jatkaneet laitumen perälle. Käännöksen jälkeen oli kuljetus laitumen toiseen päähän ja siinä matkalla lampaat olisivat halunneet lähteä takaisin ensimmäiselle laitumelle, mutta Mestan rivakan työskentelyn ansiosta saatiin pidettyä lampaat reitillä ja tehtyä kierros laitumen päässä.

Kuvien lampaat ovat sup-lautailupaikkani kesälampaita.

Palatessamme takaisin ensimmäiselle laitumelle ja laidunnusalueelle, jouduin jälleen käskyttämään Mestaa moneen kertaan maahan, jotta lampaat eivät vaihtaneet kävelyään juoksujalkaan kulkemiseen, ja Mesta alkoi jo vähän tympiintyä jännitykseni takia liiankin äkäiseen käskytykseen. Laidunnusosuus meni hyvin, lampaat pysyivät alueella ja me Mestan kanssa sen ulkopuolella vartiossa. Joku lammas sieltä meinasi lähteä pois, mutta muutti mielensä, kun menimme Mestan kanssa vähän lähemmäs.

Lampaiden haltuunotto laidunnuksen jälkeen meni sitten vähän hässäkäksi ja junnaamiseksi. Lähetin Mestan hakemaan lampaat, jonka se tekikin, lampaat lähtivät vauhdilla liikkeelle, joten huikkasin Mestalle maahan-käskyn, jota se ei noudattanut, eikä toista, eikä kolmattakaan. Jäädessäni jankkaamaan saadun käskyn tottelemista, juoksivat lampaat iloisina keskenään aitauksen portille. Jälkeenpäin tilannetta ajateltuani, kumpi onkaan tärkeämpää - lampaat pysyvät hallinnassa, vaikka koira ei tottelisikaan, vai että laitetaan koira tottelemaan ja lampaat pääsevät karkuun... Tässähän ei siis olisi ollut mitään hätää, jos olisin vain itse lähtenyt samantien kulkemaan häkille päin, niin lampaat olisivat todennäköisesti pysyneet mukanani, koska Mesta oli kuitenkin seisahtunut maahan-käskystä, joten lampaille ei enää lisäpainostusta liikkumiseen tullut. Toinen vaihtoehto olisi ollut antaa Mestan jatkaa lampaiden pyörittämistä niin, että ne olisivat olleet takaisin aitauksen päädyssä ja siitä sitten uudelleen ottaa tilanne haltuun. Mutta ei, minä annoin lampaiden karata ja hoin Mestalle maahanmaahanmaahan ja meillä kummallakin oli paha mieli.

Mesta jäi makuulle odottamaan ja minä kävelin lampaiden luo, jotka lähtivät heti mukaani häkkiä kohden, kun pyysin Mestaa vähän liikkumaan. Häkin portti auki ja lampaat käpsyttelivät sisään, kun Mesta jälleen tuli vähän lähemmäksi. Portti kiinni ja siinä se. Koira teki koko radan ajan hyvää työtä, mutta minä olin kyllä nyt todella heikko lenkki. Ehkä osansa teki se, että tämän paikan lampaat olivat silloin muutama vuosi sitten rauhallisia (ja olivat kyllä nytkin niille muille koirille, mitä ehdin katsoa) ja kun ennakko-oletukseni niistä ei nyt pätenytkään vaan lampaat olivatkin tosi herkkiä, niin meni uusiksi koko sen kerran paimennusajatus, vaikka juuri sellaisiin lampaisiin ollaankin totuttu ja homma siksi minun loppumokailuani lukuunottamatta onnistui hyvin. En myöskään treeneissä ole jännittänyt ollenkaan, mutta nyt vieraassa paikassa, koetilanteessa, muutaman henkilön katsellessa tuli heti onnistumispaineita, joka aiheutti jännitystä, joka aiheutti minulle epäloogista käytöstä ja huonoa koiranohjaamista, ja koiralle protestointia minun tyhmiä käskyjäni kohtaan. Oli todella onni, että tultiin ja päästiin tähän epäviralliseen kokeeseen harjoittelemaan koeradan suorittamista, koska kokemus oli erityisen opettavainen ja avasi silmiäni monessa kohtaa näkemään tiettyjä asioita ihan uudella tavalla ja aioin todellakin ottaa virheistä opikseni.

Tämä tyyppi nautti rapsutteluista!

tiistai 2. lokakuuta 2018

Ajatuksia paimennuksesta

Kesäkuun lopulla kerroin (linkki) siitä, miten olimme Mestan kanssa extempore keksineet lähteä paimennusta testaamaan, kun muista harrastuksista on pidellyt taukoa. Mesta oli sillä ensimmäisellä kerralla aivan loistava - intoa riitti, mutta se oli hallinnassa, ja tasapainottaminen (koira pysyy vastakkaisella puolella lampaita kuin ihminen) toimi, sekä Mesta piti huolen siitä, että kaikki lampaat pysyvät matkassa mukana. Kiinnostuin hommasta sen verran paljon, että ostin heti viiden kerran paimennuskortin, jotta päästään jatkamaan hyvää alkua pidemmällekin.

Ei mennyt pitkään, kun oltiin jälleen lammastilalla harjoituksissa. Pysyteltiin tälläkin kertaa isossa pyöröaitauksessa, mutta rauhallisten pässien sijaan paimennettavina oli sekalainen lauma uuhia karitsoineen. Tehtiin samanlaisia harjoituksia kuin ensimmäiselläkin kerralla eli kierrettiin aitausta reunaa pitkin, vaihdettiin suuntaan, kierrettiin reunaa pitkin, vaihdettiin suuntaan jne. Mesta oli aivan ilmiömäinen. Lähes mykistyin siitä, miten taitavasti se kiersi laumaa sekä ohjeitteni mukaan että sopiviin kohtiin oma-aloitteisestikin, piti lauman tasapainossa ja kaikki yksilöt mukana, kuunteli ohjeitani ja oli kaikin puolin aivan super. Tämä huima keskittyminen työskentelyyn oli ilmeisen väsyttävää henkisesti, koska pienen tauon jälkeen uudella vuorollaan ei Mesta kyennyt enää samanlaiseen huippusuoritukseen vaan tuli liian lähelle lampaita, kiersi huonommin ja lauma vähän hajoili.


Kolmannella kerralla meitä odotti yllätys. Lampuri oli koiransa kanssa koonnut isompaan harjoitteluaitaukseen peräti sata lammasta ja kysyi, että halutaanko Mestan kanssa ne kaikki vai vaan osa laumasta. En minä tiennyt mikä meidän taidoille olisi realistista, mutta jos kerran lampurin mielestä me Mestan kanssa pärjättäisiin sadankin lampaan kanssa, niin voisihan sitä sitten kokeilla. Niin me Mestan kanssa pyöriteltiin aituussa sitä valtavaa lössiä. Minulla oli kovasti hakemista koiran ohjaamisessa, liikkeellä pysymisessä ja oikeastaan vähän kaikessa. Mesta piti kyllä ihan kohtuullisesti huolta kaikkien lampaiden kasassa pysymisestä ja jopa kiersikin koko lauman taakse, vaikka lampaita tosiaan olikin moninkertainen määrä kahteen aiempaan paimennuskertaan verrattuna. Ihan kuuliaisimmalla päällä Mesta ei ollut, kun se taisi tuumata, että minä en sille mitään voi näin monen lampaan takaa, joten ihan sama, vaikka ei tottelekaan jokaista maahanmeno- ja pysäytyskäskyä. Pari kertaa viskasin "paimensauvan" koiran eteen, kun se jätti käskyn tottelematta, ja sen jälkeen alkoi kuuliaisuus palailla. Paimennushan on sillä tavalla erilaista kuin muut harrasteet koirien kanssa, että tämä ei ole pelkkää hupia, koska harrastusvälineenä on toiset eläimet, jonka vuoksi on sekä turvallisuus- että eettisyyskysymys, että koira noudattaa saamiaan käskyjä eikä tee vain omiaan.

Seuraavaksi sitten siirrettiinkin lampaat laitumen puolelle, pidettiin pieni levähdystauko ja alettiin kuljetella jättiläislaumaa tehden jättiläiskahdeksikkoa, jossa tuli vuoronperään suoraa kuljetusta ja lauman kääntämistä. Minulle annettiin tärkeimmäksi ohjeeksi, että niin kauan, kuin lampaat liikkuvat, minäkään en saa pysähtyä, koska muuten lampaat porhaltavat ohitseni ja lauman hallussaolo loppuu siihen. Pidin tämän neuvon mielessäni ja jotenkin olin seesteisempi kuin siinä harjoitusaitauksessa, vaikka isolla laitumella lampaat sitten karkaavat kauas, jos karkuun pääsevät. Mestallakin oli ihan toisenlainen työasenne kuin harjoitteluaitauksessa, se totteli jokaisen käskyn - välillä jopa yli 50m päästä - ja oli rauhallisempi sekä huolellisempi. Pari kertaa kahdeksikko kierrettyämme vietiin lampaat aidanviertä pitkin portille ja ohjattiin ne portista taaimmaiselle laitumelle, jonne saivat jäädä laiduntamaan.

Ihan mahtava tunne, kun saatiin liikutettua ja pidettyä hallussa noin isoa laumaa! Nämä oli vielä tosi herkkiä lampaita, jotka alkoivat heti valua mun ohi, jos koira antoi liikaa painetta, joten olen tosi tyytyväinen, että saatiin pääosin pidettyä tilanne rauhallisena. Kotona vielä lampurin ottamalta videolta (josta alla oleva kuvakin on napsaistu) työskentelyä katsellessani nousi mieleen, että tämä ei ole leikkiä, tämä on ihan kuin oltaisiin oikeasti töissä. Enää ei tämän jälkeen tule muutaman lampaan pyörittelystä samaa vau-fiilistä kuin ennen, sillä tämä koko lauman handlaaminen vaan kertakaikkiaan oli uskomaton tunne ja kokemus.

Meillä oli heti seuraavalle päivälle varattuna uusi paimennus ja lampaat olivat odottamassa meitä siellä takalaitumella, johon olimme ne Mestan kanssa edellisenä päivänä jättäneet. Lampurin koira (hitsi se muuten on makee) kävi keräämässä ne samat sata lammasta kasaan ja toi ne meidän luokse, jotta pääsimme aloittamaan vielä astetta (tai muutamaakin) vaikeamman harjoituksen kuin mitä se kahdeksikon kierto oli ollut. Sen takalaitumen läpi meni monta, ehkä noin 150m pitkää ojaa pitkittäin (alla kuvassa mustat, paksut viivat) ja paimennettiin lammaslaumaa siksakkia sarkoja ees taas ja lopuksi vielä vähän reunaa takaisinpäin (musta, ohut viiva).

Ensimmäisen sakaran päässä oltiin juuri ehditty kääntyä takaisin päin, kun muutama lammas keksikin lähteä juoksemaan sarkaa perälle asti (valkoinen viiva), koska käännöksessä olin sijoittanut Mestan ojan toiselle puolelle seuraavalla sarkalle lampaiden loppupuolen viereen enkä suoraan lampaiden perään. Kuvittelin, että päästäisiin näin helpommalla, koska lampaat huomioivat koiran kauempaakin, mutta takaviistossa ollut koira ei sitten riittänytkään ja pian meni koko loppulaumakin niiden muutaman perässä, kun en oikein tiennyt, mitä siinä olisi pitänyt tehdä. Siitä tulikin sitten suunniteltua pidempi sarkakävely, kun jouduttiin Mestan kanssa hakea lampaat sieltä sarkan perältä takaisin. Kiltisti ne sitten kulkivat oikeaan suuntaan, kun koirakin oli oikeassa paikassa.

Toiselle sarkalle saatiin lampaat hyvin käännettyä, mutta kun puolivälissä sarkaa yritettiin kääntää ne takaisin tulosuuntaan, bongasivat lampaat neljännellä sarkalla olevan kallio/puusaarekkeen (harmaa ympyrä) ja hyppelivät ensin yhden ojan yli ja perään seuraavankin ojan yli mennen saarekkeen taakse. Apua, mitäs nyt, oli ainoa ajatukseni, ja lampuri (joka on koko ajan katsellut meitä lähtöpaikalta) huikkaa, että haet lampaat takaisin siihen kohtaan, josta ne karkasi. No, eihän siinä tosiaan muu auttanut kuin lähteä Mestankin kanssa hyppimään ojien yli ja hakemaan lampaita takaisin kakkossarakkeelle. Mesta kiersi saarekkeen vastakkaiselta puolelta lampaille ja heti lampaiden alkaessa liikkua, minä lähdin kakkossarkaa kohden, lampaat tulivat perässä ja Mesta piti perää.

Joskus oppiminen tapahtuu kantapään kautta, niin meilläkin tällä kertaa, sillä näiden kahden oho hups-tilanteen jälkeen lampaat eivät enää päässeet meiltä karkuun, vaikka yritystä niillä kyllä olikin. Jätettiin kolme keskimmäistä sarkaa väliin, koska lampailla oli kova veto (halu mennä) sinne saarekkeelle eikä ollut järkevää alkaa ehdoin tahdoin tekemään tästä harjoituksesta vieläkin vaikeampaa kuin mitä se jo muutenkin oli. Saatiin lampaat hyvin kuljetettua reunaa pitkin toiseksi viimeisen sarkan eteen, mutta siinä jouduttiinkin oikein kunnolla töihin. Lampaat eivät olisi halunneet tulla sille sarkalle vaan yrittivät vuoron perään mennä edelliseen ja viimeiseen ja velloivat siinä sarkan alussa ees taas. Mesta joutui kahdesti käymään kummallakin puolella kääntämässä lampaita, kunnes ne viimein lähtivät etenemään oikeaa sarkaa minun kanssani. Sarkaa edetessä osa lampaista alkoi näyttää siltä, että suunnittelivat lähtöä saareketta kohden, mutta onneksi huomasin sen ajoissa ja sain Mestan sille puolelle estämään aikeet. Tämän jälkeen lauman kääntäminenkin onnistui hyvin.

Viimeisen sarkan kuljetus onnistui ilman kommervenkkejä, mutta lopussa reunaa pitkin takaisinpäin kuljetuksessa lampaat lähtivät etenemään reipasta vauhtia ja olivat jo jättämässä minut oman onneni nojaan, mutta sain Mestan kiertämään niiden eteen pysäyttämään lauman ja olikin muuten todella hieno kaari näin ison lauman ympäri! Tähän onnistuneeseen kohtaan oli hyvä lopettaa harjoitus, joten kävelin Mestan luokse lampaiden eteen ja lähdettiin siitä sitten yhdessä pois, lampaat saivat jäädä vapaalle ja ne pikkuhiljaa valuivat syömäpuuhiin.

Käytiin lampurin kanssa vielä läpi treenin kulkua ja hän kertoi miettineensä, että pitäisikö minulle huudella ohjeita joihinkin kohtiin, mutta oli kuitenkin tyytynyt olemaan hiljaa, koska hienosti Mestan kanssa selvitimme monta hankalaa kohtaa. Hän myös ajatteli, että opin itse paremmin ottamaan tilanteita haltuun, kun joudun miettiä, mitä niissä pitäisi tehdä, eikä niin, että hän antaisi ohjeita koko ajan. Kerroin kieltämättä väliin kaivanneeni jotain korvanappia, josta ohjeita ladeltaisiin, mutta kuitenkin homman edetessä tulleeni itsekin siihen tulokseen, että miten hirveän opettavaista se oikeasti oli joutua itse huomioimaan itseään ja koiraa ja lampaita ja aluetta ja päättämään, mitä missäkin tiukassa paikassa tehdä - ja miten palkitsevaa, kun onnistuu siinä! Ja esimerkiksi lampaidenlukutaitoa ei kyllä opi mitenkään muuten kuin vain itse niitä lampaita tarkkailemalla ja sen mukaan toimimalla.

Aika makeeta, että Mesta on ollut vasta neljä kertaa paimenessa ja niistä kahdella jälkimmäisellä jo ollaan handlattu tämmöisiä hommia jättilauman kanssa. Ja se, että meihin luotetaan niin paljon, että ehdotetaan tällaisten juttujen kokeilua. Miten pätevä paimenkoira Mesta onkaan!


Olin jo ensimmäisestä kerrasta alkaen puhunut siitä, että minua kiinnostaisi Mestan kanssa käydä perinteisen paimennuksen esikokeessa. Niinpä viidennellä paimennuskerralla harjoiteltiin ja läpikäytiin osaa kokeessa olevista tehtävistä. Isossa harjoitusaitauksessa otettiin kymmenen?kahdenkymmenen? erittäin herkän lampaan laumalla pätkiä laidunnuksesta, lampaiden pysäyttämisestä, portille kuljettamisesta ja häkistä pois otosta. Joka kohdassa sain pitkän litanian todella selkeitä ohjeita, miten toimia missäkin tilanteessa ja "muista varsinkin nämä" asioita käskettiin erityisesti painamaan mieleen.

Viiden kerran kortti loppui tähän, mutta ostin vielä yhden irrallisen paimennuskerran, jotta päästään kokeilemaan ihan kokonainen esikoerata läpi siltä varalta, jos sattuisi niin hyvä tuuri, että Mestan kanssa tälle syksyä mahduttaisiin johonkin kokeeseen mukaan. Harjoitusrata oli seuraavanlainen: Lampaat pois häkistä ja häkin portti kiinni, jonka jälkeen kuljetus kuusiaidan reunaa pitkin kivelle asti. Kivi kierretään ympäri ja käännytään viistosti takaisin päin kohti vastakkaista laitumen aitaa ja kuljetaan aidan viertä takaisin päin, kunnes käännytään laidunnusaluetta kohden ja kiven linjalla on kuviteltu tie, jota ennen lampaat tulee pysäyttää. Pysäytyksen jälkeen lampaat pitää saada laidunnusalueen merkkien sisään ja pysymään siellä hetkisen aikaa, vaikka minä ja koira otamme niihin vähän etäisyyttä. Laidunnuksen jälkeen lampaat viedään takaisin häkkiin.


Esikokeessa lampaita tulee olla vähintään kymmenkunta, mutta meille oli tähän harjoitukseen valikoitu vain neljän yksilön porukka, jotta haastetta olisi enemmän (ja siten oikea koe tuntuisi helpommalta). Suurempi määrä lampaitahan yleensä pysyy kasassa paremmin kuin pienempi määrä lampaita, jotka helposti sinkoutuvat omille teilleen laumassa pysymisen vetovoiman jäädessä vähäiseksi. Nyt vaikeutta lisäsi vielä tämän laitumen, jossa harjoitus tehtiin, molemmin puolin olevat toiset aitaukset, joissa oli suurempi määrä lampaita ja näin ollen tämä meillä paimennettavana oleva pässinelikko tunsi suurta vetoa (menohalua) näiden toisten lampaiden luokse.

Mesta nosti (eli meni häkkiin ja reunaa pitkin kulkien painosti) sujuvasti lampaat pois häkistä ja peräännyin itse sen verran laitumen aitaa kohden, että lampaat tulivat kunnolla pois portin edestä, jonka jälkeen annoin Mestalle luvan tulla häkistä pois ja sijoitin sen lampaiden eteen pitämään ne aloillaan, jotta itse pääsin sulkemaan häkin portin. Tämän jälkeen Mesta sai laittaa lampaat liikkeelle ja lähdimme kuusiaidan reunaa pitkin kuljettelemaan lampaita minä edellä, lampaat seuraavana ja Mesta aktiivisena peränpitäjänä. Lampaat suunnittelivat muutamaan kertaan kuusien toiselle puolelle aidan vierustalle livahtamista, mutta Mesta sai estettyä jokaisen karkaussuunnitelman ja lampaat joutuivat tyytymään minun ja koiran määräämään reittiin.

Kuljettuamme kiven ympäri, lampaiden vetosuunta vaihtui ja ne yrittivät monta kertaa päästä edessä olevalle toisia lampaita sisältävälle aitaukselle. Mesta sai tehdä ihan kunnolla töitä ja pistää tassua toisen eteen pitääkseen nelikon hallinnassaan, kun vuoron perään jokainen pässi meinasi livahtaa omille teilleen. Onneksi muistin itse vain jatkaa kävelyä, niin päästiin lopulta siitäkin vetokohdasta ohi ja lampaat rauhoittuvat. Minä olin ihan hengästynyt, vaikka Mesta se olikin tehnyt kaiken työn ja vieläpä ihailtavan oma-aloitteisestikin. Ei olisi pelkillä minun käskytyksilläni enää olleet lampaat siellä, missä piti.

Kuvitteellisen tien kohdassa pyysin Mestan luokseni lampaiden eteen, jotta saatiin ne pysäytettyä. Tämän pysähdyksenhän pitää kokeessa nimenomaan tapahtua koiran työskentelyn seurauksena, ei niin, että ihminen omalla liikkeellään tai liikkumattomuudellaan saa lampaat pysähtymään. Lampaiden oltua hetkisen pysähdyksissä, ohjasin Mestan kiertämään niiden taakse ja lähdettiin laidunnusaluetta kohden. Tässä kohdin unohdin saamani ohjeet, että laidunnusalueelle siirtämisen kannattaisi tapahtua hyvin rauhallisesti, jotta lampaat pystyvät rauhoittumaan ja siten pysyvät paremmin suht aloillaan. Tultiinkin siis laidunnukseen liian korkeassa vireessä ja vartioimispaikkakin olisi kannattanut valita enemmän vetosuuntaan (toisten lampaiden aitausta kohden) päin, mutta en nyt kyllä yhtään muista, että jouduttiinko käydä palauttamassa lampaita takaisin merkatun alueen sisään vai pysyikö ne siellä kuitenkin. Lopuksi koottiin lampaat takaisin häkkiä päin kulkemaan ja Mesta piti niitä aloillaan, että sain portin avattua, jonka jälkeen liikutti nelikon häkkiin, suljin portin ja se oli siinä.


Olen näiden paimennuskertojen aikana tullut kaiken muun lisäksi pohtineeksi myös omaa ajatusmaailmaani suhteessa paimennukseen, paimennuskoulutukseen, paimennuksessa käytettäviin lampaisiin, ideaaliin paimennustyyliin jne. Samoin kuin kaikessa muussakin koirankoulutuksessa, myös paimennuksessa on erilaisia ideologioita ja tyylisuuntia, joista täytyy löytää omansa.

Ehkä ensimmäinen ajatuksista oli se, miten paljon hyötyä on ollut Mestan harrastuspohjasta monien muiden lajien parista. Se on jo valmiiksi kuuliainen, osaa soveltaa oppimaansa ja moni muualta tuttu käsky toimii erinomaisesti paimennuksessa. Esimerkiksi lammaslauman kiertämiseen käytän sille käskyä "taakse" ja heti ensi kerrasta alkaen se toimi, vaikka ainoa kierto, minkä Mesta ennakkoon käskystä osasi, on tokossa merkinkierto ja siihenkin oli muistaakseni käskysanana "merkki". Koiratanssiin olen hieman harjoitellut hidasta kävelyä kosketuskepin avulla, mutta sama hidas kävely toimii loistavasti lampaiden takana kulkevallekin Mestalle annettuna. Samoin peruutus on aivan mainio taito, sillä pysähtymiskäskyä voimakkaampana liikkeenä se toimii niissäkin tilanteissa, joissa pelkkä seis-käsky ei riitä. Maahanmenosta, paikallaolosta, luoksetulosta yms. taidoista puhumattakaan. Muusta harrastustaustasta johtuen minua myös viehättää eniten yhtä keskittynyt ja intensiivinen koira paimentamassa kuin vaikkapa sitten tokossa, agilityssa tai hakumetsässäkin. Tiedostan, etten lapinkoirasta saa kelpietä tai bordercollieta (enkä haluakaan), mutta tykkään siitä, miten aktiivinen ja tarvittaessa vauhdikas Mesta on paimentaessaankin, ja haluan vahvistaa niitä ominaisuuksia.

Välillä olen ollut vähän kauhistunut siitä, miten herkkiä nämä lampaat tuolla ovat ja ajatellut, että olisi kyllä helpompaa käydä paimentamassa jotain rauhallisempia lampaita. Viimeistään viimeisen kerran päätteeksi kuitenkin vahvistui ajatus siitä, miten oikeastaan onkin paljon mukavampi saada harjoitella ns. vaikeilla lampailla ja kun niiden kanssa oppii pärjäämään, niin pärjää varmasti rauhallisempienkin kanssa. Nämä ovatkin olleet hirveän opettavaiset kuusi kertaa sekä minulle että Mestalle. Olen oppinut lampaista ja paimennuksesta paljon enemmän kuin vuosia sitten niillä aiemmilla kerroilla, kun ollaan Lumeksen ja Allun kanssa käyty toisaalla paimennusharjoituksissa, toki tähän on vaikuttanut sekin, että lampuri todella kivasti kertoilee asioita ja väliin meillä on ollut pitkiäkin keskusteluja paimennuksesta ja lampaista.

Oikeilla paimenillahan perinteisesti on mukanaan koukkupäinen paimensauva - tai ainakin tällaisen mielikuvan jostain olen päähäni saanut - ja minäkin pidin viidellä ensimmäisellä kerralla kädessäni aurauskeppiä, joka on paimennusharjoituksissa yleinen paimensauvan korvike pituutensa ja keveytensä ansiosta. Paimensauva on tavallaan kädenjatke, jolla ohjata koiraa ja toisinaan vähän lampaitakin. Minä en kokenut sen käyttöä luontevaksi, koska olen tottunut käyttämään käsimerkkejä Mestalle ja sitten huidoin sauvan kanssa käsimerkkien tilalta ja Mesta ei tajunnut yhtään mitään, joten jouduin kuitenkin toisella kädellä näyttää niitä käsimerkkejäkin. Kuudennella kerralla eli esikoeharjoituksessa jätin sauvan pois ja kokeilin, miten homma toimisi ilman sitä - oli heti paljon helpompi olla, kun ei tarvinnut miettiä sauvankäyttöä, ja myös jotenkin siistimpi olo ohjauksen suhteen. Ihailenkin lampurin eleetöntä koiranohjausta ja haluaisin pyrkiä samaan, että pelkät suulliset käskyt riittävät eikä tarvita sauvoja eikä edes niitä käsiäkään.