Harharetkiä

Viikonloppuna piti olla hakutreenit klo15. Yleensä en niiden lisäksi sovi muuta menoa samalle päivälle, mutta nyt oli kerrankin ylimääräistä aikaa ja tuli sovittua ennen hakutreenejä käytäväksi pieni kierros muutaman geokätkön etsinnöiksi. Noin kolmen kilometrin mittaisen luontopolun kiertämiseen varasin 2,5h aikaa, jossa siinäkin oli mielestäni paljon liukumavaraa. Lähdimme kiertämään luontopolkua vastapäivään ja siinä matkan edetessä huomasimme, että opasteet eivät lainkaan toimineet siihen suuntaan, joten eksyimme yhden kerran ja kiersimme kerran yhden turhan sivuringin. Selviydyimme metsästä pois vasta neljän tunnin taivaltamisen jälkeen hieman ennen kello viittä, joten oli onni, että hakutreenejä ei sitten loppuviimein ollutkaan, koska en olisi millään ehtinytkään sinne... Tulipa ainakin koirille riittävä annos ulkoilmaa, vaikka joutuivatkin kyllä pysymään naruissa kiinni luontopolun ollessa hyvin suosittu muidenkin ulkoilijoiden keskuudessa. Mesta sai itselleen 10-vuotiaan taluttajan, joka jossain vaiheessa kulkuamme totesikin sitten "koiran kanssa on kyllä kiva kävellä". Niinpä, se oli aika tyhjentävästi todettu.

Geokätköily on siinäkin mielessä erinomainen harrastus, että se motivoi ihmisiä ulkoilemaan ja liikkumaan. Hassua kyllä, että ei ole koskaan ennen edes oikein tullut mieleen lähteä retkelle, mutta luonnon keskellä olevia geokätköjä etsiessä tulee se retkeilykin siinä samalla. Tällä kertaa ensimmäinen etsimämme kätkö oli ns. multi, joka koostuu useammasta osasta, joista jokaisesta saa aina koordinaatit taas seuraavaan välipisteeseen ja lopulta itse siihen lopulliseen kätköön. Aina kätköt eivät ole yhtä huolella ja ajankanssa suunniteltuja kuin tämä todella mukavasti toteutettu multi kera pienten elefanttien. Tosin Lumes oli vähän pettynyt, kun ei ollutkaan mitään hauskaa muovirasiaa. Niiden löytäminen kun on sen mielestä näitä puisia hauskempaa, kun taas meillä ihmisillä se on vähän toisinpäin.

Eksymäreitillämme kävi melkein haaveri, kun liian utelias Lumes meinasi tehdä tuttavuutta kyykäärmeen kanssa. Onneksi käärme oli koiraa fiksumpi ja luikerteli kovaa vauhtia karkuun, joten ehdin ajoissa käskyttää Lumeksen takaisin sieltä kolmen metrin päästä, minne asti sillä narua riitti. Varmuudeksi piti koko loppureissu tarkkailla Lumesta, ettei ala mistään kohtaa turpoamaan, mutta ihan normaali se oli, joten käärme tosiaan oli suorilta luikerrellut karkuun. Ottaen huomioon, miten paljon metsässä liikutaan, niin todella harvoinhan käärmeisiin törmää. Paljon useammin luonnossa näkee mukavia asioita, kuten tuo kuvassa oleva, eksymäreitillemme osunut kannon ja kivien asetelma.

Vaikka Mestakin on löytänyt sisäisen kahlaajansa, se yleensä ei tee sitä oma-aloitteisesti vaan Lumeksen perässä kulkien. Tällä reissulla se joutui kulkemaan Lumeksesta erillään, joten ei tainnut kastella tassujaan kuin sen yhden kerran päästyään hetkiseksi vesikossa Lumeksen vierukseen. Muuten Mesta kulki koko reissun pitkospuita ja huteria siltojakin pitkin, kun taas Lumes käytti hyväkseen jokaisen polulta löytyvän pulikointimahdollisuuden. Välillä se kahlasi järkyttävässä mutakossa ja väliin taas sammal- tai heinäpohjaisessa vedessä, mutta onneksi lopputulema autoon oli kuitenkin puhdas koira viimeisimmän kahluupaikan ollessa niitä kirkkaamman veden paikkoja.

Koska meillä tosiaan kului aikaa kuviteltua kauemmin ja matkaa suunniteltua pidemmästi, pidimme muutamia välitaukoja, joissa jalat saivat hetken levähtää ja pienimmät reissulaiset napostella evästä. Herkkusuu-Lumes oli kyllä sitä mieltä, että sillekin olisi pitänyt antaa evästä - ja mieluusti ihan jatkuvalla syötöllä. Pullovesikin maistui erinomaisesti, vaikka kahluulammikoistaankin juomista itselleen väliin latki.

Harharetkiemme merkkikohde oli tämä siirtolohkare. Ohitimme sen ensin kertaalleen ihan kuten reittiin kuuluikin, mutta jossakin vaiheessa sen jälkeen lapset alkoivat huomautella, että me on käyty täällä jo. Ja niinpä tosiaan oltiin tulossa uudelleen kohti samaa kiveä, kun opaskylttien puutteessa olimme polkujen risteyksestä kääntyneetkin väärään suuntaan ja se väärä suunta oli kiertoreitti takaisin tälle samaiselle siirtolohkareelle. Uudella yrityksellä sitten risteyksestä oikeaan suuntaan polkua emmekä enää kolmatta kertaa palailleet tänne. Ties miten pitkään olisimme jatkaneet reittiä väärään suuntaan ilman näin ilmeistä maamerkkiä...

Järven rannalta löytyvälle laavulle pysähdyimme paistamaan makkarat, joista toki koiratkin saivat osansa. Laavulla oli koko ajan muutakin väkeä, mutta koirat makasivat ihan kauniisti siinä kohdin, mihin olin ne käskenyt. Paikalle saapuessamme nuotion ympäriltä löytyi kyllä myös aprikoosin värinen villakoira, jota olisi pitänyt päästä tervehtimään, mutta kun ei päästetty, niin piti vähän vinkua. Taidettiin puolisen tuntia istuskella siinä laavulla ja kylläpä koiratkin rauhoittuivat ihan oikeastikin eivätkä vain näyttäneet siltä. Rapsuttelijoita ei tosin maltettu makuuasennossa ottaa vastaan vaan siinä kohdin piti tervehtimään nousta.

Tämän reissun kaikki kätköt olivat sen verran selkeissä piiloissa, että olisivat löytyneet ilman asiantuntevaa geokoiraakin, mutta toki sen piti antaa tehdä töitä, kun kerran mukana oli. Motivaatiosta purkkeja kohtaan kertoo ehkä tämä kuva, jossa pää on tungettuna ahtaaseen kalliorakoon yrittäen epätoivoisesti saada otteen purkista, johon kuono ei vain millään yletä. "Mutta kun täällä se on!"

Mikäli oikein muistelen, tämä taisi olla molemmille koirille ensimmäinen kerta lintutorniin kiipparoinnissa, mutta kummallakaan ei ongelmia ylös- eikä alaspäin. Tarkkana vain piti olla, etteivät portaissa sotkeudu remmeihin tai ala kilpailemaan vauhdista, joten vuorotahtia saivat edetä, jolloin homma pysyi varmasti hanskassa. Mukavaa tuntui molemmista olevan tämäkin puuha, vaihtelua "normaaleihin paikkoihin".

Lintutornin jälkeen oli suunta viimein kohti takaisin parkkipaikkaa ja retkikaverimme lähtivät kotosalle, mutta me jatkoimme matkaa vielä toisaalle uudelle pikku patikoinnille. Kohteemme muistutti kovasti luontopolulla ollutta lintutornia, mutta tämä vain oli nimeltään näkötorni, ja koirat pääsivät vielä uusimaan kiipeilyharjoituksensa. Rappujen liukkaudesta varoiteltiin kovasti, vaikka se ei ajankohtaista nyt ollutkaan. Ensimmäisen portaikon matalasta katosta ei sen sijaan varoiteltu ollenkaan riittävästi ja löin siihen pääni, en tosin kyllä lyönyt sitten enää toista kertaa, vaikka kolmesti kiipeilin tornia ylös alas.

Koirilta jäi tyystin huomaamatta tornin vierellä päivystänyt komea uroshirvi (tai tarkemmin sanoen edesmenneen sellaisen pää), lienee niillä ollut mielenkiintoisempia tuoksuja maantasalla ja muita ulkoilijoita tarkkaillessa. Minkäänlaisia väsymyksen merkkejä ei osoittanut kumpainenkaan, vaikka täälläkin saimme aikaa kulumaan puolisentoistatuntia. Lähes kuuden tunnin ulkoilut siis kokonaisuudessaan, vapaana juoksennellen olisivat varmaan olleetkin väsyksissä, mutta remmikävely onpi siihen verrattuna aika iisiä. Vaikka fyysinen puoli olisi jaksanut uuden kuuden tunnin heti perään, oli koirien henkinen puoli reissailusta ilmeisesti silti sen verran virikkeitä saanut, että kotiin päästyämme kellahtivat samoin tein nukkuma-asentoihin.