Yksi pitkäaikaisimmista kirja-aarteistani on tanskalaisten Borge Rasmussenin ja O. Bertelsenin Saksanpaimenkoira vuodelta 1965. Kyseessä on ilmeisestikin kirjan ensimmäinen suomalainen painos, Tanskassa kirja on julkaistu alunperin nimellä Schaeferhunden vuonna 1961. Googletuksen perusteella kirjan myöhemmissä suomalaisissa painoksissa saksanpaimenkoirien suomalaisen historiaosuuden on kirjoittanut Sirpa Pellikka, joten voisin uskoa hänen olevan myös tämän ensimmäisen painoksen kirjoittajissa, vaikka nimeä ei missään mainitakaan. Ajallisestikin se sopisi yhteen, sillä Pellikan Sissinheimon-kennelin ensimmäinen saksanpaimenkoirapentue syntyi vuonna 1962.
Kirja on periytynyt minulle isäni kirjahyllystä. Hän taisi joskus aikoja sitten haaveilla saksanpaimenkoirasta, vaikka omaksi rodukseen valikoituikin lopulta yhden sekarotuisen jälkeen suomenpystykorva. Tätä kirjaa saksanpaimenkoirista olen lapsena lukenut läpi monet kerrat ja sitten myöhemmin itsekin kyseiseen rotuun ihastuneena vielä entistäkin intensiivisemmällä otteella. Minunkaan "the roduksi" ei sitten loppuviimein saksanpaimenkoirasta ollut, joskin yhden sellaisen olen omistanut, mutta ehkä juuri sen vuoksi kirja on säilynyt minulle tärkeänä. Kirja on osa niitä muistoja, kun lapsuudessani koirien kouluttamisesta ja omasta koirasta haaveilin, sekä osa niitä muistoja, miten hieno koira se oma saksalainen oli.
Nyt olen kuitenkin päättänyt, etten tarvitse tätä kirjaa enää. Olen säilönyt sitä jo monta vuotta tunnearvon vuoksi, mutta jos yritän saada kirjahyllyä edes vähän lisää tyhjättyä, joistain kirjoista vain täytyy luopua. Sitä täytyy vielä miettiä, että vienkö tämänkin kirjan kirjastoon saa ottaa-hyllylle, kuten suurimman osan muistakin viime vuosien aikana luopumistani kirjoista olen vienyt, vai olisiko tälle yksilölle muunlaisiakin markkinoita.
Saksanpaimenkoira jakautuu kahteen pääteemaan, joista ensimmäisessä Rasmussen käy läpi saksanpaimenkoiraa rotuna ja toisessa Bertelsen käsittelee saksanpaimenkoiran kouluttamista. Rasmussenin osuus alkaa lyhyellä katsauksella kesykoirien kehittymiseen, josta jatketaan kohti saksanpaimenkoiran alkuperää ja rodun historiaa kotimaassaan. Nykypäivän saksanpaimenkoiria katsellessa usein unohtuukin rodun alkuperä nimenomaan paimenkoirana, josta kirja antaa hyvän kuvauksen: "Se on palvellut paimenkoirana, pysynyt uskollisesti isäntänsä rinnalla kaikissa säissä, pitänyt kurissa usein vauhkot lampaat ja tarpeen vaatiessa suojellut laumaa sekä kaksi- että nelijalkaisilta rosvoilta ja varkailta. Koko päivän se oli liikkeessä, säännöllisesti ravaten se kierteli laiduntavan lauman ympärillä estääkseen sitä pääsemästä kielletyille alueille, ja tottelemattomat saivat silloin tällöin nopean ja tehokkaan näykkäisyn muistutukseksi siitä, että niiden olisi pysyteltävä laumalle määrätyllä laitumella." Kuvituksena on valokuvia mm. ensimmäisestä rotukirjaan merkitystä saksanpaimenkoirasta, ja osa kuvien koirista muistuttaa ulkonöltään täysin nykypäivän käyttölinjaisia saksanpaimenkoiria sekä ns. normaalirakenteisia näyttelylinjan koiria.
Kun on luotu silmäys siihen, miten keski- ja länsisaksalaisista paimenkoirista tuli saksanpaimenkoira, on kirjassa seuraavana vuorossa saksanpaimenkoiran rotumerkit. Tämä olikin mielenkiintoinen kohta, kun nyt lukiessani kirjaa vertasin siinä olevia vanhoja rotumerkkejä nykyiseen rotumääritelmään. Saksanpaimenkoiran ensimmäiset rotumerkithän vahvistettiin syyskuulla 1899, mutta rotumääritelmään on sen jälkeen tehty muutoksia peräti yhdeksän kertaa ja viimeisin FCI:n (kansainvälisen koiranjalostusliiton) hyväksymä rotumääritelmä on vuodelta 2010. Ensimmäinen ero löytyy jo uusimman lyhyestä historiakatsauksesta, jossa rodun kerrotaan kehitetyn keski- ja eteläsaksalaisista paimenkoirista, kirjassa kun tosiaan mainittiin etelän sijaan länsisaksalaiset koirat. Säkäkorkeuden ihanne on pysynyt samana, uroksilla 60-65cm ja nartuilla 55-60cm, mutta jotenkin minulla olisi sellainen mielikuva, että moni nykysaksanpaimenkoira olisi kyllä hyvästi suurempikin? Sallitun säkäkorkeuden ylittäminen tai alittaminen yhdellä senttimetrillä mainitaan rotumääritelmässä hylkääväksi virheeksi, mutta en mitenkään usko, että tuomarit näyttelyissä noudattavat tätä. Mitataanko koiria edes lähellekään joka kerta vai arvioidaanko korkeudet mutu-tuntumalla.
Luonteesta puhutaan suunnilleen samoin ajatuksin, joskin termistöä on nykyaikaistettu, mutta ihmettelen, miksi jo vuonna 1961 rotumääritelmässä on käyttötarkoitusten kohdalla maininta myös seurakoirasta, kun ideana on kuitenkin ollut jalostaa käyttökoiraa? Ellei entisajan seuranpito-ominaisuuksilla sitten tarkoiteta käyttökoiran työn ulkopuolelle jäävää aikaa perheen parissa, mm. lasten kanssa toimeentulemista on kirjassa toisaalla korostettu, kun taas nykypäivän seurakoira nimenomaan on vain seurakoira. Vuoden 1961 rotumerkeissä saksanpaimenkoiralle luetellaan kolme eri hyväksyttyä turkinpituutta: keskipitkä suorakarvainen, pitkähkökarvainen ja pitkäkarvainen. Jossain myöhemmässä vaiheessa pitkäkarvaiset on sitten pukattu rotumääritelmästä pois, kunnes joitain vuosia sitten ne hyväksyttiin omaksi rotumuunnoksekseen, kun ei pitkä karva ollut rodusta mihinkään kadonnut, vaikka sitä ei rotumääritelmässä hyväksyttykään.
Lainaus kirjasta: "Selkä, johon kuuluu myös lanne, on suora ja voimakkaasti kehittynyt eikä sä´än ja ristin väli saa olla liian pitkä. Rungon pituuden tulee olla suurempi kuin säkäkorkeus. Lyhyitä, kulmikkaita, korkeatyyppisiä koiria ei sallita. Lanne on leveä ja voimakas. Ristin on oltava pitkä ja loiva." Lainaus voimassaolevasta rotumääritelmästä: "Kaulan tyvestä alkava ylälinja kulkee korkean ja pitkän sään ja suoran selän kautta hieman laskevaan lantioon asti katkeamatta. Selkä on kohtalaisen pitkä, kiinteä, voimakas ja lihaksikas. Lanne on leveä, lyhyt, voimakas ja lihaksikas. Lantion tulee olla pitkä ja hieman laskeva (n. 23°) ja se liittyy ylälinjan katkeamattomana jatkeena hännäntyveen." Olisi mielenkiintoista tietää, minä vuonna rotumääritelmään on tehty mitäkin muutoksia, ja milloin rotumääritelmää on alettu tulkita sillä tavoin, että enemmän on parempi, ja näyttelyorientoitunut väki (tuomarit + kasvattajat) on alkanut suosia yhä laskevampaa ja laskevampaa selkälinjaa ym. rakenteen ylilyöntejä? Vai tarkoittaako "suora" sitä, että laskeva selkä on linjaltaan suora eikä notko tai ylöspäin kaareva? Niitä kaarevaselkäisiäkin saksanpaimenkoiria tosin on runsaasti.
Ja kun rotumääritelmän tarkoitus, tämä ihan lukee sekä vanhassa että uudessa, on määritellä saksanpaimenkoiran ominaisuudet, jotka tekevät siitä kykenevän vaativiin suorituksiin, niin miksi näyttelymenestyjäsaksanpaimenkoirat, eli ne, joiden pitäisi olla eniten rotumääritelmää vastaavia ja siten kykeneviä vaativiin suorituksiin, eivät näy missään harrastuskentillä tai kokeissa tekemässä niitä vaativia suorituksia? Kirjassa muuten yleisvaikutelman kohdalla sanotaan näin: "Tulee pyrkiä miellyttävään ulkonäköön, mutta se ei saa vaikuttaa koiran käyttöominaisuuksiin." " Katsellessaan rotutyyppiä vastaavaa saksanpaimenkoiraa saa vaikutelman alkuvoimaisesta, älyn ja joustavuuden sopusointuisesta yhdistelmästä. Koiran liikkumisesta ja käyttäytymisestä näkyy helposti, että siinä on terve sielu terveessä ruumissa ja että sillä on ne ruumiilliset ja sielulliset ominaisuudet, jotka tekevät siitä erittäin kestävän käyttökoiran."
"Tell näyttää kulmikkaalta ja hieman korkeajalkaiselta" - no, niin näyttää tuo yllä olevan kuvan ensimmäinenkin rotukirjaan merkitty saksanpaimenkoirakin, vaikka 60-luvun rotumääritelmä ei enää siitä pidäkään.
Saksanpaimenkoira Suomessa- otsikon alla esitellään sekä Suomeen tuotuja että suomalaisia saksanpaimenkoiria vuodesta 1907 alkaen, jolloin koiranäyttelyssä Helsingissä esitettiin ensimmäiset saksanpaimenkoirat. Nämä koirat olivat Saksasta tuodut uros Tussow ja narttu Lotte von der Eilenriede. Rodun kasvatukseen Suomessa merkittävästi vaikuttaneista kenneleistä ensimmäisenä mainitaan Von Jonien, jonka perusti eläinlääkäri Johan Bruning ja myöhemmin kennelin toimintaan tuli mukaan hänen poikansakin. Kaksikymmenluvulla saksanpaimenkoirien suosio kasvoi vahvasti ja myös viranomaistahot huomasivat rodun omiin käyttötarkoituksiinsa sopivaksi. Kasvatustyönsä näin ollen aloittivat myös Suomen Armeija (kennelnimi SA), Valtion Poliisikoirakoulu (VPKL), Sotakoirasuojeluskunta (Sota) ja Ikämiessuojeluskunnan koiraosasto (Ikämies). Piti mielenkiinnosta vilkaista KoiraNettiä näiden kenneleiden osalta, mutta kävikin ilmi, ettei näin vanhoja tietoja sieltä löydy. SA-kennelin ensimmäinen KoiraNetissä näkyvä pentue on vasta vuodelta 1984, ja nuo muut tahot ovat lopettaneet kasvatustoiminta niin kauan aikaa sitten, ettei KoiraNetin hakutoiminto tunnista kennelnimiä ollenkaan. VKPL:n nimistä tosin löytyy yksi pentue vuodelta 2003, mutta koska kasvattajan tietoja ei näy, ei voi olla varma, onko kyseessä poliisikoirakoulun kasvattama pentue vai onko tuo kennelnimi jollain uusiokäytössä. Kyseisen pentueen emä näkyi kuitenkin olevan opaskoirakoulun omistama, pentueen lähes kaikki koirat luustokuvattu, yksi opaskoirakoulun omistuksessa ja osalla kisattu menestyksekkäästi palveluskoiralajeissa, joten ehkä nämä seikat voisivat viitata johonkin yhteistyöpentueeseen opaskoirakoulun ja poliisikoiralaitoksen välillä?
Kirjan Suomi-osuus päättyy seuraavaan toteamukseen: "Saksanpaimenkoira on ollut Suomessa aina eräs suosituimmista roduista. Toivokaamme, että se järkiperäisen kasvatustyön avulla pysyy yhtä kauniina ja miellyttävänä sekä yhtä uskollisena ja pelottamana luonteeltaan kuin se on ollut kuluneina vuosikymmeninä." Tämän jälkeen on vielä listaus Suomessa valionarvon saavuttaneista noin 170 saksanpaimenkoirasta, joista hieman yli puolet oli käyttö-/kaksoisvalioita, loput muotovalioita. Valiokoirien omistajista 50 oli Helsingistä, olettaen että Helsinki ja Hki tarkoittavat samaa asiaa, vaikka onkin omituista, että osalla omistajista paikkakunta ilmoitettiin lyhenteenä ja toisilla taas ei. Lukuisia koiria oli myös Helsingin nykyisistä kaupunginosista - en jaksa googlata, ovatko aina olleet kaupunginosia ja vain tilastoituneet niiden nimillä eikä varsinaisella paikkakunnalla, vai ovatko ne olleet joskus aikanaan itsenäisiä kuntia. Seuraavaksi eniten, 20kpl, oli koiranomistajien kotipaikoiksi merkattuna Lahti ja Ruotsi. Ruotsin osalta piti vielä erikseen tarkistaa, että ovatko tosiaan ahkeroineet koiriensa kanssa Suomessa käyttökokeissa, mutta eivät olleet, kaikki ruotsalaiset valiokoirat olivat pelkkiä muotovalioita lukuunottamatta yhtä kaksoisvaliota.
Tämä Udo on Suomessa vaikuttaneita saksanpaimenkoiria.
Siitos ja kasvatus- otsikon alla muistutetaan heti ensimmäisenä siitä, että kasvatustyön lähtökohdan pitää olla asiallinen, ei huvin tai rahan vuoksi pentujen teettäminen. Valitettavasti hyvin ajankohtainen aihe nykyäänkin sekä saksanpaimenkoirien että monen muunkin rodun, kuten esimerkiksi suomenlapinkoirien, kohdalla. Tähän liittyen myös seuraavaksi korjataan vanhoja käsityksiä siitä, miten jokaisen koiran hyväksi on, että se saisi pentuja, tai miten urokset rauhoittuvat päästyään astumaan, tai miten nartut komistuvat pennut saatuaan. Vastaavin harhaluuloihin törmää yhä edelleen, onneksi silti vähenemässä määrin.
Koiranruokinnan perusteista kerrotaan järkevästi, monipuolisesti ja perustellusti, joskaan ihan kaikkea en nykypäivän näkemyksien perusteella allekirjoittaisi. Muistutuksen siitä, miten ennen kaikki oli erilaista, tuo myös pohdinta raakojen teurasjätteiden, joiden mainitaan olevan "mainota ja halpaa ravintoa", säilyttämisestä. Nykyään ehdotettaisiin vain oman pakastimen hankkimista koirien ruuille, mutta tässä kirjassa ei siitä puhuta sanaakaan, ja jääkaapinkin käytettävissä oleminen kyseenalaistetaan. Sen sijaan teurasjätteet kuulemma säilyvät kesäkuumalla viikonkin tuoreina pitämällä niitä vanhassa maitopystössä (ilmeisesti sama asia kuin maitotonkka), joka on kaivettu maahan ja kaadettu kurkkutorvien, sisälmyksien, liharippeiden ym. päälle kuorittua maitoa (piti googlata, eli maitoa, josta on kerma erotettu pois).
Teollisesti valmistetut koiranruuat alkoivat yleistyä tuohon aikaan: "Viime aikoina on kauppaan tullut erilaisia koiranruokatiivisteitä, joiden avulla ruokinta järjestyy entistä helpommin. Niitä mainostetaan hyvin monipuolisina. Olen itse viime kuukausina kokeillut erästä tällaista uutta ravintoainetta. Se on kuivattua häränlihaa, joka oltuaan muutaman tunnin liossa muuttuu houkuttelevan näköiseksi; koirat syövät sitä halukkaasti ja näyttävät tulevan sillä mainiosti toimeen. Näitä tiivisteitä on saatavissa sekä täysikasvuisia koiria että pentuja, kantavia koiria ja imettäviä narttuja varten." Luulin ensin, että tässä puhutaan muroista/nappuloista/papuista/millä nimellä kukakin niitä kutsuu, mutta sitten juttu jatkuikin: "Erästä toista äskettäin kauppaan tullutta koiranruokaa myydään pillereinä ja sekin sisältää kaikki koiralle välttämättömät ravintoaineet. Myös tämä ruoka on liuotettava veteen, ja siitä tulee pian puuromaista massaa, jota koirat myös syövät halukkaasti."
Yleisen näyttelyosion jälkeen käydään monen sivun verran läpi saksanpaimenkoiran näyttelyarvosteluperusteita. Aluksi kuitenkin jälleen korostetaan sitä, mistä kaikki rodun kohdalla lähti: "Saksanpaimenkoiraa yksityiskohtaisesti arvostellessa on pidettävä mielessä, että sitä on arvosteltava ennen kaikkea käyttökoirana; tämä on rodun alkuperäinen tehtävä ja sellaiseksi sitä on pyritty kehittämään siitä lähtien, kun rodun jalostaminen aloitettiin n. 60 vuotta sitten. Sen vuoksi on harkittava, mitkä edut ja mitkä puutteet ovat merkityksellisiä koiran ulkoisille ominaisuuksille, sen kestävyydelle ja käyttökelpoisuudelle, ja mitkä taas vaikuttavat koiran kauneuteen." Tämän toteamuksen jälkeen päästään sitten itse asiaan, eli pureudutaan saksanpaimenkoiran rakenteeseen pala palaselta ja sitä mukaa, kun selviää, miten ulkomuotoa arvostellaan, selviää sekin, miltä rodun pitäisi mistäkin kohdasta näyttää, ja myös se, miltä sen ei pitäisi näyttää.
Saksanpaimenkoirien yleisimpiin sairauksiin tehdään kirjassa lyhyt katsaus. Mainittuina ovat lanneniveldysplasia (vanha nimitys lonkkaniveldysplasialle), piilokiveksisyys, sukkulamato ja penikkatauti. Lonkkavian esille nostaminen näinkin vanhassa opuksessa on sikäli mielenkiintoista, että monien mielestä lonkkavika on nykyajan vitsaus koirissa eikä sitä ennen aikaan esiintynyt. Kuitenkin kirjassa aiheesta puhutaan näin: "Lanneniveldysplasia on vaiva, josta nykyään paljon puhutaan saksanpaimenkoiraväen keskuudessa joten aloitettakoon siitä. Kysymys lannenivelmuutoksesta, joka pahimmassa tapauksessa voi aiheuttaa invaliditeetin ja on viimeisten 10-15 vuoden aikana käynyt yhtä tavallisemmaksi." Ja tämä kirjahan on siis tosiaan alunperin julkaistu vuonna 1961, joten jo 40-luvun lopulla ja 50-luvulla on lonkkaviasta rodun parissa keskusteltu. Kivesviasta taas lausutaan näin: "Nykyiset tietomme perinnöllisyyslaeista tekevät mahdolliseksi päästä tästä vaivasta, mikä tapahtuu sulkemalla järjestelmällisesti ne eläimet pois siitoksesta, joiden tiedetään välittävän taipumusta." Vaikka kivesvikaisuus on niitä harvoja koirilla ilmeneviä vikoja, joista taitaa vallita aika suuri yksimielisyys, ettei kivesvikaisia uroksia käytetä jalostukseen, ja monissa/joissakin maissa se taitaa ainakin nykyään olla kiellettyäkin, niin silti tästä(kään) viasta ei olla päästy eroon. Henkilökohtainen mielipiteeni tosin on, että kivesvika on vika pienimmistä päästä, sillä se ei sentään tiettävästi tee koiraa millään tavoin kipeäksi, kuten moni huomattavasti väheksytympi vika tekee.
Tässä vaiheessa kirjaa teema vaihtuukin sitten saksanpaimenkoiran kouluttamiseen. Johdannossa käsitellään syitä, miksi koira tulisi kouluttaa, ja loppukaneettina todetaan lause, joka lienee yksi syy rodun suureen suosioon: "Mutta jos saksanpaimenkoiraa käsittelee oikein, ei sen parempaa ja uskollisempaa toveria saa mistään, ja joka ainoa sen kanssa vietetty tunti muodostuu pelkäksi iloksi." Johdannosta jatketaan luovutusikäisen pennun kotiinsaapumiseen. Nimen keksimisestä koiralle neuvotaan näin: "Nimen tulee olla lyhyt ja mielummin yksitavuinen. Sellaisen koira oppii nopeimmin tuntemaan, sillä on helpompi kutsua eikä se myöhemmin koulutuksen kestäessä aiheuta väärinkäsityksiä isännän ja koiran kesken." Muistelisin joskus lukeneeni jostain muualta, että koiran olisi helpoin oppia tunnistamaan kaksitavuiset sanat, ja sitä paitsi niitä on kyllä paljon helpompi huudellakin kuin yksitavuisia. Tuon väärinkäsitysten vähemmän todennäköisyyden yksitavuisen nimen kohdalla ymmärrän sikäli, että useimmissa normielämässä käytetyissä sanoissa on enemmän kuin yksi tavu, joten sinänsä yksitavuinen nimi ei tosiaan sekaannu niin helposti muihin sanoihin. Joskin pidän sitä hieman outona perusteena, koska eihän nimeksi, tai käskysanoiksi muutenkaan, kannata valita sellaisia, jotka muistuttavat jotain yleisesti muussa käytössä olevaa sanaa, ja toisaalta, kun nimen tai käskysanat oikeasti kunnolla opettaa koiralle, sekaantumisen vaara muutenkin pienenee. Tokossa ainakin nykyään tehdään ihan sellaisia häiriötreenejäkin koirille, että koira ei saa reagoida edes vieressä olevan toisen ihmisen sanomaan samaan sanaan, kuten vaikkapa maahan, vaan ainoastaan oman ohjaajansa sanomaan maahan-käskyyn.
Jotkin koirankoulutustavat istuvat kummallisen sitkeästi ihmisten mielissä. Jo tässäkin kirjassa opastetaan sisäsiisteyden kohdalla, ettei pennun kuonoa saa työntää sisälle sattuneeseen pissalätäkköön, mutta silti edelleenkin törmää ihmisiin, joilla tämä "koulutustapa" on käytössä. Tokihan se on paljon helpompaa laittaa pissa- ja kakkavahingot pennun syyksi "kato nyt, mitä sä teit", kun ottaa syy omalle niskalleen, että ei ole kuskannut pentua ulos niin paljon kuin olisi ollut tarpeen. Tosin, kirjassa kylläkin käsketään moittia pentua tarpeiden teosta sisälle, jota sitäkään ei nykyään enää suositella, mutta sentään myös kehua ulostehdyistä tarpeista. Mitä pidemmäs koulutusosuutta lukee, sitä enemmän ja enemmän eteen tulee vanhentuneita käsityksiä koirien kouluttamisesta. Yksinolon opetus perustetaan siihen, että käydään sanomalehdellä läimäisemässä pentua, jos se ääntelee, jotta se oppii, että metelöinti ei kannata, koska siitä tullaan rankaisemaan. Irti-käskyn opettamisen tavoitteena on, että koira yhdistää käskyn kipuun, ja päästää mielummin irti ruuasta/tavarasta kuin haluaa kokea kipua. Sieltä täältä löytyy sentään järkeviäkin ajatuksia: "Koirien kasvatusta harjoitettaessa on erittäin tärkeää, ettei koiraan kiivastu tai raivostu, sillä siten se tehdään vain pelokkaaksi. On esiinnyttävä rauhallisesti ja hillitysti, niin että koira oppii luottamaan isäntäänsä, sillä tällainen luottamuksellinen suhde vie kasvatuksessa pisimmälle."
Ennen oltiin tyylikkäitä koiran kanssa harrastaessakin, nykyään ei tunnista ihmisiä ilman koiratreenivaatteita...
Kauniisti hihnassa kävelyn harjoittelussa otetaan puheeksi piikkikaulain, joka kuulostaa kyllä hyvin rajulta koulutusvälineeltä puhuttaessa vielä kuitenkin pentujen kouluttamisesta. Kirjoittaja itse tosin ensisijaisesti suosittelee nahkaista tai metallista kuristuskaulainta, mutta kertoo joidenkin päätyvän piikkikaulaimen käyttöön, koska eivät osaa kouluttaa koiraansa tavallisilla pannoilla, joten siksi hän infoaa lyhyesti myös piikkikaulaimen käytöstä: "Se on kuitenkin tehokas vain, jos sitä käytetään samalla tavon kuin kuristuskaulainta, siis antamalla ensin löysää ja sitten tempaisemalla voimakkaasti. Näin koira saa nykäisyn, joka tekee sen kaulaan kipeää. Parhaaseen tulokseen päästään kuten sanottu käyttämällä piikkikaulainta tilapäisesti, sillä jokapäiväinen käyttö kovettaa kaulanahan ja tekee kaulaimen tehottomaksi." Selostus pennun tarvitsemasta liikunnasta vapaana ja erilaisiin ympäristöihin totuttamisesta on hyvää tekstiä ja voisi lukea suoraan jossain nykypäivän koulutusoppaassakin, joskin luoksetulon opetuksen neuvoja hieman kaunistaisin, mutta niissäkin periaate sinänsä on asiaa, toteutuskeinot vain hieman liioitellun vahvoja. Täysin eri mieltä olen kuitenkin lauseesta "tietenkin on myös luonnostaan tottelemattomia pentuja", sillä ollakseen tottelematon, pitäisi pennun ensin tietää, mitä sen halutaan tekevän, ja olla motivoitunut tekemään se, ja jos se siitäkään huolimatta ei tekisi, kuten haluttaisiin, voisi kyse olla tottelemattomuudesta. Toki pentuja on eri luonteisia ja toisille on helpompi opettaa jotain juttuja kuin toisille, mutta ei se tee pennuista syntyjään tottelevaisia tai tottelemattomia.
Saksanpaimenkoiran peruskoulutuksen ollessa esiteltynä, siirrytään kirjassa koetavoitteelliseen käyttökoiran kouluttamiseen, joka kehoitetaan aloittamaan 10-12kk ikäiselle koiralle. Siinä yhteydessä esille tulevien silloisten koesääntöjen lukeminen onkin mielenkiintoista, sillä paljon on muuttunut muutamassa kymmenessä vuodessa. Palveluskoirakokeissa on ennen muinoin voinut kilpailla joko lajeittain, jolloin on suoritettu sekä maasto- että tottelevaisuusosuudet, tai pelkästään tottelevaisuusosuudessa. Siitähän oli muistaakseni viime vai toissa vuonna keskustelua, jos tuo pelkkä tottiksessakin kisaamisen mahdollisuus tulisi takaisin, mutta näin ei kuitenkaan tapahtunut. Alokasluokan tottelevaisuusosuuteen on 60-luvulla kuulunut luonnenäyte eli ampuminen 20m päästä koiran ollessa ohjaajan vieressä (nykyiselläänhän laukauksensieto testataan seuraamisen yhteydessä), seuraaminen kytkettynä ja taluttimetta (nykyisellään vain taluttimetta), istuminen ja maahanmeno, paikalla pysyminen maaten 5min (nykyisellään toisen koirakon muun suorituksen ajan) ja siitä luoksetulo (nykyisellään maahanmenon yhteydessä), jonka jälkeen takaisin paikallaolopaikalle meno (tätä ei ole enää ollenkaan), seisomaan jääminen 3min (nykyisellään vain ylemmissä luokissa ja ainoastaan sen verran, että ohjaaja kävelee 15 askelta pois ja takaisin), irtaantuminen ohjaajasta (eri tavalla kuin nykyään), noutaminen 30m päästä (nykyisellään ohjaajan heiton verran), risuestehyppynouto 110cm (nykyisellään kiinteä hyppyeste 100m), lankkuseinähyppynouto 140cm (nykyisellään vinoestenouto 180cm). Avoimessa luokassa paikalla pysymisen aika oli 8min, noutoesine 50m päässä, lankkuseinähyppynouto 160cm ja lisäksi koiran piti osata haukkua käskystä (ei tarvitse nykyään). Voittajaluokassa paikalla pysyminen oli 10min ja se suoritettiin ryhmässä (ei ole ryhmäpaikallaoloa nykyään), tasamaanoudossa sai valita puisen ja metallisen kapulan väliltä, metallisesta sai enemmän pisteitä (nykyään on aina puinen, mutta paino nousee luokkia ylöspäin), lisäksi lankkuseinähyppynouto oli 180cm ja uutena esteenä tikapuut (ei ole enää nykyään) ja liikkeenä ryömiminen.
Seuraamisen perusasennon opetusta.
Seuraamisen opettelu jatkuu lenkillä taluttimisessa kulkemisen yhteydessä kerrotulla tekniikalla, mutta nyt vain tehdään asiat vielä tarkemmin "koiraa nykäistään muutaman kerran tuntuvasti taluttimesta, jos se kulkee liian paljon edessä tai takana" ja otetaan mukaan koiran istuutuminen aina ohjaajan pysähtyessä "käskemällä sivulle koetetaan saada koira istuutumaan. Ellei koira ole halukas siihen, otetaan talutin oikeaan käteen, tempaistaan sitä hieman ylöspäin ja painetaan samalla vasemmalla kädellä koiraa ristin vasemmalta puolen alaspäin". Harjoittelusta ei kuitenkaan haluta tehdä koiralle liian ikävää, koska seuraavaksi sitten ohjeistetaan näin "Jos se näyttää kyllästyneen harjoitukseen, keskeyttäkää se ja antakaa sen leikkiä välillä tai tehdä jotain muuta, mistä se pitää enemmän." ja näin "Harjoitus ei nimittäin saa ikävystyttää koiraa, vaan sen tulee olla iloinen seuratessaan ohjaajansa kuten pitääkin." Kuitenkaan ei osata ajatella niin pitkälle, että tehtäisiin siitä kouluttamisesta koiralle mukavaa, vaan tiedostetaan koulutuksen ikävyys, jonka vuoksi koiran pitää sitten antaa välillä huvitella muuta, jotta pääkoppa kestää koulutuksen. Minkäänlaista muuta palkkaamista tässä seuraamisen opettelussa ei kirjan mukaan käytetä, kuin äänensävyn ystävällisyyttä koiran tehdessä oikein.
Seuraavaksi käsitellään seisomaan jäämistä, jonka opetusohje on tasoa lyö koiraa kädellä kuonolle, jotta se tajuaa pysyä aloillaan. En muistanutkaan, että kirjassa on näin monessa kohtaa fyysiseen rankaisuun perustuvaa koirankoulutusta. Sinänsä ristiriitaista, että kirjailija kyllä toisaalta tuntuu ymmärtävän positiivisen vahvistamisenkin päälle, koska mm. noutaminen, hyppääminen ja käskystä haukkuminen kehoitetaan ensisijaisesti opettamaan hauskanpidon kautta ja jopa namipalkasta puhutaan, mutta sitten taas toisissa kohden koira pakotetaan tekemään asioita. Punaisena lankana ilmeisesti kulkeekin ajatus siitä, että ne asiat, mitä ei pakottamalla pysty saada aikaan, tehdään hyvällä, ja ne, mitkä onnistuvat pakottamallakin, tehdään pahalla. Tätä mallia tukee sekin, että viesti ja jäljestäminen on neuvottu positiivisin menetelmin ja vielä korostettu, että pakottamista ei saa käyttää, koska muuten koira voi lakata kokomaan tekemästä haluttua asiaa. Ei tämä kirja kyllä taidakaan sopia kirjaston saa ottaa-hyllyyn, koska on riski, että joku alkaa kouluttamaan koiraansa kirjan opein, vaikka nykypäivänä tällä opuksella on arvoa enää historiikkina menneiltä ajoilta.
Tätä kuvaa ihailin lapsena ja haaveilin koirasta, joka osaisi saman tempun.
Maahanmenoon käskettiin liittämään käsimerkiksi ylhäälle nostettu käsi, tämä oli opetettu lapsuuden kotini koirillekin.
Koulutusosion viimeisenä aiheena käsitellään suojelun/ipon/mikälie koulutusta ja samalla kävi ilmi mielenkiintoisia seikkoja lajin alkuperästä, jota en ole ennen sen kummemmin ajatellutkaan. Suojeluhan on siis se palveluskoirakoemuoto, jossa koira kiertää kentällä pystyssä seisovia, takaa avoimia pressupiiloja vuorotellen kentän vasemmalta ja oikealta puolelta, ja viimeissä on ns. maalimies, jota koiran tulee alkaa vartioida ja sitten myös purra suojattuun hihakäteen. Näin niin kuin lyhykäisyydessään. Kirjassa vaan ei puhuta mitään kentästä ja piilojen kierrosta, vaan suojeluristeilyn opettamisesta maastossa, eli sitä, mitä nykykokeissa hakukoirat tekevät juosten metsässä vasemmalle ja oikealle puolelle aluetta tarkistamaan, ja ihmisen löydettyään alkavat haukkua. Huomattavasti vaativampaa siis kuin vakiomuotoisten piilojen kiertäminen kentällä. Ilmeisesti aikanaan suojeluun on kuulunut myös suurien esineiden etsimistä ja vartiointia, koska opetusohjeissa mainitaan myös seisomaan jääminen polkupyörän yms. löydettäessä. Kiinnikäyminen-otsikon alla käydään läpi vielä nimen mukaisesti koiran opettamista käymään kiinni, eli puremaan koko suun otteella, avustajan "maalimiehen" kädessä olevaa suojeluhihaa.
"Jälkien seuraamiseksi ihmisiä tai esineitä etsittäessä tarvitaan tietty lähtökohta. Useimmissa etsintätehtävissä sellaista ei kuitenkaan voida osoittaa, vaan ainoastaan määritellä alue, jolla etsittävän arvellaan olevan, ja niin etsiminen suoritetaan ristiin rastiin. Tällöin on isännän kädenliikkeillä ohjattava koiraa niin, että se hajuaistillaan keksii, jos alueella on jotain erikoista. Jos koira löytää jotain, sen on kaulansa ojentamalla kutsuttava ohjaaja, ja jos kysymys on henkilöstä, myös vartioitava näitä, kunnes ohjaaja saapuu paikalle."
"Kun maastossa olevaa koiraa on opetettava juoksemaan kouluttajan toivomaan suuntaan, on käytettävä käsimerkkejä kahdesta syystä: ensinnäkin, koska koira matkan päästä ymmärtää kädenliikkeitä paremmin kuin huutamalla annettuja käskyjä, ja toiseksi, koska harjoitus menettäisi poliisitutkimuksissa merkityksensä sen takia, että käskyhuudot varoittaisivat mahdollisesti etsittäviä rikollisia."
"Koiran on siis opittava puolustamaan isäntäänsä vastahyökkäyksellä hyökkääjää vastaan ja - jos tämä lähtee pakoon - lähtemään jäljestä, pysäyttämään hänet ja pidättämään häntä siksi, kunnes isäntä tulee paikalle. Onpa hyökkääjällä ase tai ei, koiran on tehtävä hänet vaarattomaksi pureutumalla hänen oikeaan käsivarteensa ja pitämällä siitä kiinni, kunnes isäntä saapuu ja käskee päästämään irti."
"Maastoon sijoitettu avustaja ampuu kouluttajaa ja koiraa kohti ("koirapistoolilla" eli jokin starttipistoolin tyylinen oletettavasti), minkä jälkeen koiraa käsketään käymään avustajan kimppuun. Koiran juostessa häntä kohti hän ampuu vielä laukauksen koiraa päin noin 20m päästä, mutta siitä huolimatta koiran on pysäytettävä avustaja ja pureuduttava hänen oikeaan käsivarteensa, kunnes kouluttaja saapuu paikalle." Kyllä on ipo ollut hurjaa 60-luvulla...
Loppusanoissa tulee kirjan huvittavin osuus: "Monilla ihmisillä on se käsitys, ettei koiraa voi kouluttaa ilman pakkoa ja kuritusta. Toivon edellä olevassa pystyneeni muuttamaan tätä käsitystä ja lukijoille selvenneen, että hyviin tuloksiin päästään ainoastaan osoittamalla koiria kohtaan ymmärystä ja hellyyttä." Tämä kirja taisi siis ollakin vielä kesyä tekstiä koirankoulutuksesta.
