Kävin tuon viikon aikana tallilla kolme kertaa. Ensimmäinen kerta jännitti kovasti etukäteen, mutta olin päättänyt, että ihan sama miten kauan siihen menisi aikaa, niin pois lähde ennen kuin hevosen selkään on päästy. Tässähän oli sellainen lisäjännite mukana, että jo aiemmin olin muutaman kerran kokeillut nousta selkään hepan omistajan ollessa vieressä, ja yhden kerran se onnistui, muilla kerroilla heppa seilasi eteen ja taakse ja sivulle jne. eikä pysynyt hetkeäkään paikallaan. Olin nyt ottanut juoksutusliinan mukaan, hepan omistaja kun vinkkasi, että jos ensin juoksuttelee, niin heppa vähän rentoutuu eikä tarvi sitten selkäännousussa enää värkätä.
Juoksutuskin oli vähän jännää puuhaa, koska olen tehnyt sitä viimeksi öö koska, 20 vuotta sitten? Onneksi Altsu-poika oli äärimmäisen kiltti ja kuuliainen liinassa, mutta samantien, kun irrotin liinan ja lähdin ohjista taluttamaan sitä, se alkoi hermoilla eikä pysynyt yhtään aloillaan, kun olisin noussut selkään. Ohjien kiristäminen ja komentaminen vain pahensivat tilannetta. Koska olin päättänyt, etten luovuta, laitoin hepan takaisin liinaan ja juoksutin sitä lisää, jonka jälkeen taluttelin sitä vielä kenttää ympäri liinasta kiinni pitäen ja Altsu oli aivan rauhassa. Irrotettuani liinan ja otettuani kiinni ohjista, heppa muuttui heti hermostuneemmaksi, ja kiristettyäni ohjia, se alkoi heti siirtyilemään. Häpeällistä myöntää, mutta vasta siinä vaiheessa aloin ensimmäistä kertaa miettiä, miltä selkäännousutilanne mahtaa hevosesta tuntua, ja tajusin, että sen levoton käytös oli täysin minun itseni aiheuttamaa. Koska minua on jännittänyt selkäännousu, olen ottanut ohjat kireälle käsiin, ja jos heppa on ruvennut liikkumaan, olen kiristänyt ohjia entisestään, "jotta saisin pidettyä sen hallinnassa", ja siitä hevosella on vain lisääntynyt levottomuus - ja tämä kierre on jatkunut jo kuukausia jokaisen selkäännousun yhteydessä, mutta koska sitä on pidetty maastakäsin toisen henkilön toimesta kiinni, hevonen on pysynyt paikallaan, vaikka tilanne onkin vähitellen käynyt sille enemmän ja enemmän epämiellyttäväksi.
Tämän valaistumisen jälkeen olin liikkeellä aivan uudella asenteella. En yrittänytkään nousta suorilta selkään, vaan pysäyttelin hevosta, rapsuttelin sitä sen pysyessä paikallaan, kiristin ohjia ja rapsuttelin heti, kun se siitä huolimatta seisoi rennosti paikallaan. Laskin jalustimet alas ja roikuin niissä käsin, taas rapsutuksia hevoselle, kun se tämän sieti. Ohjien kiristystä ja jalustimessa roikkumista samaan aikaan, jalka jalustimelle, hyppimistä jalka jalustimella, ohjien kiristämistä jalka jalustimella jne., ja aina rapsuttelua palkaksi, kun hevonen oli rento ja aloillaan. Lopputulemana pääsin selkään hevosen seisoessa paikoillaan hievahtamattakaan. Se fiilis oli mahtava! Onnistuin ja vieläpä ihan yksin, ja lisäksi tajusin sen tärkeimmän asian eli hevosen asemaan asettumisen oman minämiä-asenteen sijaan, ehkä minussakin kaikesta huolimatta asuu myös pieni hevoskuiskaaja. En kerta kaikkiaan vain käsitä, miten olin onnistunut välttämään sen mielestäni, mutta ehkä pääni oli vain niin täynnä sitä omaa pelkäämistä ja jännittämistä, ettei jäänyt enää sijaa sille, mitä se hevonen ajattelee.
Toinen ja kolmas kerta sillä viikolla sujuivatkin sitten tällä uudella tyylillä, eli ensin juoksutusta, sen jälkeen selkäännousuun liittyviä maastakäsinharjoituksia ja hevosen ollessa riittävän rento, nousu selkään sujui ongelmitta. Oli todella mukava kertoa myös hevosen omistajille heidän palattuaan lomalta, tästä minun ja Altsun suuresta edistysaskeleesta, joka helpotti myös jatkossa tallikäyntejä, kun ei tarvinnut miettiä sitä, että jonkun pitää olla paikalla auttamassa minut selkään, vaan pärjään kokonaan yksin kuten silloin ennenkin ennen onnettomuutta olen pärjännyt. Moneen kertaan vielä juoksutin Altsua ennen näitä selkäännousutreenejä, se oli jotenkin omalle mielelleni tarpeen varmistella hevosta vähän rauhallisemmaksi, ja vasta marraskuun loppupuolella jätin juoksutuksen pois ja sen sijaan talutin sitä muutaman kerran kentän ympäri tehden samalla pysähtymisharjoituksia.
Joulukuun alussa oli jälleen uuden vaiheen aika, kun päätin kokeilla, miten käy, jos en enää varttia taluttele ja treenailekaan heppaa maastakäsin, vaan menen melkein suorilta selkään. Ilokseni tämäkin onnistuu jo enemmän vähemmän hyvin ihan omasta mielialastani riippuen, jos olen rauhallinen ja varma, hevonenkin on, jos olen hätäinen ja jännitän, on hevonenkin samanlainen. Sivulle väistämistä ja peruuttelua se ei tee enää ollenkaan, jos se johonkin suuntaan liikkuu, niin muutaman askeleen eteenpäin, joka on enää pieni paha alkuperäiseen asetelmaan verrattuna. Niin mahtavaa, että olemme löytäneet yhteisen sävelen myös maasta käsin - selästä Altsu onkin koko ajan ollut ihan hirveen kiva!
Tässä ei ole Altsu vaan pienempi tallikaveri.
