maanantai 30. heinäkuuta 2012
Kulturelli koira
Vaikka en kuulukaan ihmisiin, joiden "pitää saada rehata" koira mukaan joka paikkaan, niin aika monessa paikkaa Allun on tullut mukana oltua. Saimme, koirat myös, kutsun taidenäyttelyyn ja päätin Allulle yksinoikeuden tulla mukaan, sillekin joskus jotain omaa juttua. Kahvipöydässä istuvat ihmiset eivät muuten ole oikeita, vaikka Allukin niitä ensin sellaisiksi luuli (eikä niillä oikeasti ollut noita hymyjä, lisäsin ne kuvaan).
sunnuntai 29. heinäkuuta 2012
Joutsenvaari varastossa
Kevättalvella ilmestyivät ensimmäiset joutsenet, kurjet ja naurulokit pelloille maan ollessa vielä osittain luminen.
Järvet kelpasivat puolijäisinäkin.
Myöhemmin joutsenia (ja naurulokkeja) löytyi myös kevättulvien valtaamilta pelloilta.
Valitettavasti löysin yhden kuolleenkin joutsenen. Sen lento oli päättynyt sähkölankoihin. Lähetin tämän, myöhemmin kohtuullisessa ravitsemustilassa olleeksi, tarttuvista taudeista vapaaksi koiraaksi selvinneen yksilön Eviraan avattavaksi. Sitä ennen se vietti yhden yön varastossamme pahvilaatikossa.
Kesän tullen joutsenet siirtyivät pesimään kuka minnekin, kenties niitä näkee seuraavan kerran vasta syksyn "kokoontumisajoissa".
lauantai 28. heinäkuuta 2012
Allun vanhat tokoiluvideot
Vanhojen kuvien siirtämisessä Vuodatuksesta tänne Bloggeriin on liian suuri työ, joten olkoot se vanha aika siellä, mutta vanhojen videoiden haluan kulkevan mukana nykyhetkeenkin. Ensimmäisenä satsina Allun tokoiluja ajalta, jolloin vielä treenasin sen kanssa säännöllisesti.
perjantai 27. heinäkuuta 2012
torstai 26. heinäkuuta 2012
Nirso
Sen jälkeen, kun ryhdyin sunnuntaiharrastelijasta tavoitteelliseksi koiraharrastajaksi, minusta tuli nirso. Tulostasollisesti on kannattanutkin olla nirso, mutta kyllä se harrastamisen on vaikeammaksi tehnyt. Olisi paljon helpompi olla vähään tyytyvä tavisharrastelija, mutta minkäs sitä itselleen voi.
Muuttaessani nykyiselle paikkakunnalleni olin ensin iloinen siitä, että täällä on aktiivista koiratoimintaa. Ilo muuttui nopeasti pettymykseksi, kun kävimme pari kertaa tutustumassa paikallisiin tokotreeneihin. Ei iskenyt sitten yhtään yli kymmenen koiran ryhmä, josta jakauduttiin kahteen riviin ja yksi kerrallaan mentiin kouluttajan määräämällä tavalla ees taas. Suurin osa ajasta kului siihen rivissä seisomiseen (jossa piti katsoa niitä toisten suorituksia, ei viihdyttää omaa koiraa) ja koiran tylsistymiseen, niitä reilun minuutin kestäviä suoritusvuoroja tuli jokaiselle peräti kaksi. Olin silloin vasta aloittelemassa uudelleen tokoharrastusta Allun kanssa ja meidän ees taas seuraamisen jälkeen kouluttaja sanoi "teidän pitää kyllä harjoitella tätä lisää". Joo tiedettiin ja sitä tultiin tekemään, mutta kun ei saanut tehdä mitään, kävellä vain sen ees ja taas. Eipä ehtinyt koiralle opettaa siinä yhtään mitään, ei liitytty sitten siihen seuraan ei.
Kun ei alettu käymään niissä paikallisissa treeneissä, niin ei pariin vuoteen käyty sitten missään treeneissä, harjoiteltiin Allun kanssa vain kahden. Käytyämme möllitokokokeissa tuli kuitenkin selväksi, että ilman treeniseuraa (häiriötä) ei Allusta saa koekuntoista, ei ainakaan paikallamakuun osalta. En jaksanut edes tarkistaa paikallisen seuran tilannetta tokokoulutusten saralta vaan suuntasin katseen suoraan naapurikunnan naapurikuntaan ja valikoin sieltä seuran, jolla harvinaista kyllä, oli tokotreenejä ympäri vuoden kahdesti viikossa (ei sellaisista muutaman kerran kevät- ja syksykursseista paljoa kostu). Kävimme tutustumassa niihin treeneihin ja sille tielle jäimme. Oli todella mukava päästä useasti treenaamaan ja lisäksi saada treenata siten kuin halusi, ja silti tarvittaessa saada neuvoja toisilta. Viihdyimme Allun kanssa hyvin sen seuran tokoiluissa ja edistyimme paljon, pk-haun harrastamisenkin pääsimme aloittamaan uudellen pitkän tauon jälkeen.
Kaikki meni hyvin niin kauan, kunnes Lumes saapui taloon. Lumeksen pentuaikakin oli oikeastaan vielä ihan ok, mutta Lumeksen kasvettua (ja sen taitojen kartuttua?) treenien vetäjä lakkasi pitämästä Lumeksesta (ja sitä myöten minusta, koska minulla oli oma visio siitä, mitä Lumesta haluan koulutuksellisesti eteenpäin viedä eikä se visio kohdannut vetäjän kanssa). Aina Lumeksen tekemisessä oli joku pielessä, vaikka se oli ikäisekseen todella taitava. Aloittaessamme haun ja harjoitellessamme rullailmaisua, olisi vetäjän mielestä koko höskä pitänyt osata suorilta eikä jättää mitään kohtaa välistä. Kaiken lisäksi Lumes oli hänen mielestään ihan liian hidas rullakoiraksi ja kokeessa loppuisi aina aika kesken. Loppu viimein vetäjä ei edes tervehtinyt enää meitä (muu treeniväki kylläkin), jolloin päätin, että on aika vaihtaa seuraa.
Toisella suunnalla naapurikunnan naapurikunnalla tuntui myös olevan aktiivisesti tokotreenejä, joten kävimme siellä vierailulla, viihdyimme, ja viihdymme edelleenkin. Tokopulmamme olivat ratkaistu, mutta agilytyakin teki mieli treenailemaan. Omassa kunnassa ja kahdessa naapurikunnan naapurikunnassa oli agilitykursseja, mutta oman asuinpaikan seuralla oli vain kesätreenejä enkä ollut varma treenien laadustakaan ja niillä muilla seuroilla suuret kausimaksut, koulutusmaksut, kurssimaksut ja lisäksi vain se tietty treenipäivä viikossa per ryhmä ja omaan iltatyöhönihän se ei sopinut. Päädyin siis treenaamaan agilitya yksin (ja kaksin, kolmin kaverien kanssa) ja niin tehdään vielä tänäkin päivänä, oma suunnitelma paras suunnitelma (vaikka on me muutaman kerran koulutuksissakin käyty ja hyvin hyödyllisiä ovat olleet).
No, nyt kun kevättalvella tuli pitkästä aikaa vihdoin aika hakupuuhien, niin mietittävä oli, että mihinkäs sitä sitä treenaamaan menisi. Omat, epäviralliset treenit saimme pystyyn sinne, missä tokoakin treenaillaan (ja agia vähäsen näin kesällä), mutta menisikö ohjattuihin treeneihin omalle paikkakunnalle (ei, edelleen nihkeä kuva), naapurikunnan naapurikuntaan (ehkä, pitäisi vain liittyä ensin jäseneksi) vai naapurikunnan naapurikunnan naapurikunnan naapurikuntaan (no sinnehän siis, jäsenmaksu maksettu toista asiaa varten ja treeneistä olin hyvän kuvan saanut). Nämä kaksi hakuryhmää on olleet ihan täydelliset meille ja Lumes on edistynyt tässä muutaman kuukauden aikana huimasti.
Vähän on kyllä kieltämättä välillä sellainen fiilis, että miksi lähteä merta edemmäs kalaan. Säästäisin jopa tuhansia (hui, ihan oikeesti järkyttävän paljon) ajokilometrejä, jos tyytyisin kaikissa lajeissa oman paikkakunnan tarjontaan. Mutku. Mä haluun laatuu. Mä haluun hyvää seuraa. Mä haluun meidän tyyliä ymmärtävää seuraa. Mä haluun vaikuttaa treeniajankohtiin. Mä haluun, et mun koirasta tulee hyvä. Mä haluun kehittyä. Mä haluun. Mä haluuuun.
Muuttaessani nykyiselle paikkakunnalleni olin ensin iloinen siitä, että täällä on aktiivista koiratoimintaa. Ilo muuttui nopeasti pettymykseksi, kun kävimme pari kertaa tutustumassa paikallisiin tokotreeneihin. Ei iskenyt sitten yhtään yli kymmenen koiran ryhmä, josta jakauduttiin kahteen riviin ja yksi kerrallaan mentiin kouluttajan määräämällä tavalla ees taas. Suurin osa ajasta kului siihen rivissä seisomiseen (jossa piti katsoa niitä toisten suorituksia, ei viihdyttää omaa koiraa) ja koiran tylsistymiseen, niitä reilun minuutin kestäviä suoritusvuoroja tuli jokaiselle peräti kaksi. Olin silloin vasta aloittelemassa uudelleen tokoharrastusta Allun kanssa ja meidän ees taas seuraamisen jälkeen kouluttaja sanoi "teidän pitää kyllä harjoitella tätä lisää". Joo tiedettiin ja sitä tultiin tekemään, mutta kun ei saanut tehdä mitään, kävellä vain sen ees ja taas. Eipä ehtinyt koiralle opettaa siinä yhtään mitään, ei liitytty sitten siihen seuraan ei.
Kun ei alettu käymään niissä paikallisissa treeneissä, niin ei pariin vuoteen käyty sitten missään treeneissä, harjoiteltiin Allun kanssa vain kahden. Käytyämme möllitokokokeissa tuli kuitenkin selväksi, että ilman treeniseuraa (häiriötä) ei Allusta saa koekuntoista, ei ainakaan paikallamakuun osalta. En jaksanut edes tarkistaa paikallisen seuran tilannetta tokokoulutusten saralta vaan suuntasin katseen suoraan naapurikunnan naapurikuntaan ja valikoin sieltä seuran, jolla harvinaista kyllä, oli tokotreenejä ympäri vuoden kahdesti viikossa (ei sellaisista muutaman kerran kevät- ja syksykursseista paljoa kostu). Kävimme tutustumassa niihin treeneihin ja sille tielle jäimme. Oli todella mukava päästä useasti treenaamaan ja lisäksi saada treenata siten kuin halusi, ja silti tarvittaessa saada neuvoja toisilta. Viihdyimme Allun kanssa hyvin sen seuran tokoiluissa ja edistyimme paljon, pk-haun harrastamisenkin pääsimme aloittamaan uudellen pitkän tauon jälkeen.
Kaikki meni hyvin niin kauan, kunnes Lumes saapui taloon. Lumeksen pentuaikakin oli oikeastaan vielä ihan ok, mutta Lumeksen kasvettua (ja sen taitojen kartuttua?) treenien vetäjä lakkasi pitämästä Lumeksesta (ja sitä myöten minusta, koska minulla oli oma visio siitä, mitä Lumesta haluan koulutuksellisesti eteenpäin viedä eikä se visio kohdannut vetäjän kanssa). Aina Lumeksen tekemisessä oli joku pielessä, vaikka se oli ikäisekseen todella taitava. Aloittaessamme haun ja harjoitellessamme rullailmaisua, olisi vetäjän mielestä koko höskä pitänyt osata suorilta eikä jättää mitään kohtaa välistä. Kaiken lisäksi Lumes oli hänen mielestään ihan liian hidas rullakoiraksi ja kokeessa loppuisi aina aika kesken. Loppu viimein vetäjä ei edes tervehtinyt enää meitä (muu treeniväki kylläkin), jolloin päätin, että on aika vaihtaa seuraa.
Toisella suunnalla naapurikunnan naapurikunnalla tuntui myös olevan aktiivisesti tokotreenejä, joten kävimme siellä vierailulla, viihdyimme, ja viihdymme edelleenkin. Tokopulmamme olivat ratkaistu, mutta agilytyakin teki mieli treenailemaan. Omassa kunnassa ja kahdessa naapurikunnan naapurikunnassa oli agilitykursseja, mutta oman asuinpaikan seuralla oli vain kesätreenejä enkä ollut varma treenien laadustakaan ja niillä muilla seuroilla suuret kausimaksut, koulutusmaksut, kurssimaksut ja lisäksi vain se tietty treenipäivä viikossa per ryhmä ja omaan iltatyöhönihän se ei sopinut. Päädyin siis treenaamaan agilitya yksin (ja kaksin, kolmin kaverien kanssa) ja niin tehdään vielä tänäkin päivänä, oma suunnitelma paras suunnitelma (vaikka on me muutaman kerran koulutuksissakin käyty ja hyvin hyödyllisiä ovat olleet).
No, nyt kun kevättalvella tuli pitkästä aikaa vihdoin aika hakupuuhien, niin mietittävä oli, että mihinkäs sitä sitä treenaamaan menisi. Omat, epäviralliset treenit saimme pystyyn sinne, missä tokoakin treenaillaan (ja agia vähäsen näin kesällä), mutta menisikö ohjattuihin treeneihin omalle paikkakunnalle (ei, edelleen nihkeä kuva), naapurikunnan naapurikuntaan (ehkä, pitäisi vain liittyä ensin jäseneksi) vai naapurikunnan naapurikunnan naapurikunnan naapurikuntaan (no sinnehän siis, jäsenmaksu maksettu toista asiaa varten ja treeneistä olin hyvän kuvan saanut). Nämä kaksi hakuryhmää on olleet ihan täydelliset meille ja Lumes on edistynyt tässä muutaman kuukauden aikana huimasti.
Vähän on kyllä kieltämättä välillä sellainen fiilis, että miksi lähteä merta edemmäs kalaan. Säästäisin jopa tuhansia (hui, ihan oikeesti järkyttävän paljon) ajokilometrejä, jos tyytyisin kaikissa lajeissa oman paikkakunnan tarjontaan. Mutku. Mä haluun laatuu. Mä haluun hyvää seuraa. Mä haluun meidän tyyliä ymmärtävää seuraa. Mä haluun vaikuttaa treeniajankohtiin. Mä haluun, et mun koirasta tulee hyvä. Mä haluun kehittyä. Mä haluun. Mä haluuuun.
keskiviikko 25. heinäkuuta 2012
Määräyksiä korkeammalta taholta
Lähdettiin alkuviikosta ihan vaan vilkaisemaan tokokoulutusta ja räpsäisemään muutama kuva. Loppuviimein löydettiin sitten itsemmekin kentältä, kun oli kuulemma yksi paikka vähän niinkuin vapaana. Tehtiin me muutakin, mutta kerroin siitä, että Lumeksen päälle on agi-/tokotreeneissä karannut jo kolmesti toinen koira ja mua pelottaa avoimen luokan paikallamakuu niin paljon sen takia, että jos siitä joku koira nousee ja menee Lumeksen luo niin en ole näkemässä ja heti pelastamassa, jonka vuoksi en uskalla mennä kokeisiin.
No, meidät käskettiin kokeisiin, ja kun itse tokotuomari käskee kokeisiin kehoittaen vain sitten jättämään sen paikallamakuun välistä, niin mehän sitten mennään kokeisiin. Meillä on kuulemma kaksi vaihtoehtoa: 1. Hioa muut liikkeet niin hyviksi, että saadaan 1-tulos ilman paikallamakuutakin. 2. Käydä kokeissa niin monesti, että lopulta uskalletaan osallistua paikallamakuuseenkin, jolloin 1-tuloksen saanti on varmempaa.
1-vaihtoehdon toteutuminen on teoriassa mahdollista, jos kaikki menisi ihan täydellisesti putkeen, mutta käytännössä koetilanteessa on aika pieni todennäköisyys sille, että kaikki menee ihan täydellisesti putkeen, joten taidetaan tyytyä tuohon 2-vaihtoehtoon...
No, meidät käskettiin kokeisiin, ja kun itse tokotuomari käskee kokeisiin kehoittaen vain sitten jättämään sen paikallamakuun välistä, niin mehän sitten mennään kokeisiin. Meillä on kuulemma kaksi vaihtoehtoa: 1. Hioa muut liikkeet niin hyviksi, että saadaan 1-tulos ilman paikallamakuutakin. 2. Käydä kokeissa niin monesti, että lopulta uskalletaan osallistua paikallamakuuseenkin, jolloin 1-tuloksen saanti on varmempaa.
1-vaihtoehdon toteutuminen on teoriassa mahdollista, jos kaikki menisi ihan täydellisesti putkeen, mutta käytännössä koetilanteessa on aika pieni todennäköisyys sille, että kaikki menee ihan täydellisesti putkeen, joten taidetaan tyytyä tuohon 2-vaihtoehtoon...
Mitä? Kokeisiin? Minäkö?
tiistai 24. heinäkuuta 2012
Esine-etsintää
Tänä kesänä ollaan suhteellisen ahkerasti harjoiteltu esine-etsintää. Syykin on selvä, koitetaan tosissamme tähdätä palveluskoirakokeisiin. Etsinnät ovatkin sujuneet huomattavasti viime kesää paremmin, jolloin Lumes juoksi muutaman metrin eteenpäin, pysähtyi etsimään, siirtyi pari metriä eteenpäin, pysähtyi etsimään... Melkoisen hidasta, mutta olisihan sitä tuurilla voinut silläkin tyylillä kokeesta sen yhden 1-luokassa tarvittavan esineen löytää.
Motivaatio esineiden tuontiin Lumeksella on sinänsä aina ollut kunnossa, kaikki nousee (jos vain löydetään) ja tuodaan vauhdilla luokse. Suuri, pieni, puuta, nahkaa, muovia, rautaa, sileä, pörreä, pehmeä, kova - ei mitään väliä. Itse etsintä ei Lumekselle ole Se Juttu vaan nimenomaan palautus on hauskinta koko hommassa.
Harjoitusten tässä vaiheessa haluan vielä korostaa Lumekselle lähetyksestä suoraan ja pitkälle etenemistä sekä esineen olemista juoksulinjan varrella. Alkuun otetaan aina Lumeksen nähden esineen piilotus metrin-parin päähän virityssanan kera, jonka jälkeen Lumes saa pientä palkkanamia vastaan käydä hakemassa sen. Tämä virittely selkeyttää koiralle, mihin maastolajiin ollaan menossa (esim. haussa taas haukutan ennen keskilinjalle menoa), ja sen pystyy tekemään myös kokeissa matkalla autolta esineruutualueelle.
Koska Lumes on ollut niin jumissa tuohon pikkusievään etsintätyyliin, vaikka olisi nähnyt esineen viennin kauemmas, lähdettiin tänä kesänä liikkeelle eri tavoin. Etsintäkaisteleen (koko ruutua on turha tallata näihin harjoituksiin) tallauksen yhteydessä Lumes saa olla vieressä näkemässä, mihin kohtaan esineen piilotan. Olen jättänyt esineet aina tallatun alueen loppupäähän, jotta se vähintään 50 metriin asti eteneminen varmistuisi. Tällä systeemillä Lumes on aina juossut suoraan esineelle asti, ja joko sillä on ihan äärettömän hyvä muisti esineen tarkasta sijainnista tai sitten se on oppinut juoksemaan nenä auki, sillä pysähtyy vauhdista lähes aina juuri oikeaan kohtaan (ja esineet tosiaan piilossa, ei auta silmillä etsiä). Palkkana on usein jonkinnäköinen pala tai kasa ruokaa ja toisinaan saa lopuksi vetää vielä hepulirallia löydetyn esineen kanssa. Tärkeintä on, että koiralla on hauskaa.
Kohta pitäisi alkaa vaikeuttamaan harjoituksia, jottei jäädä jumiin tuohon, että Lumes on mukana piilotuksessa. Lähietäisyydelle voisi kenties laittaa esineen ihan ilman Lumeksen näkemistä, mutta jos se palaa siihen vanhaan tyyliinsä sitten. Kauemmas piilotuksen se voisi nähdä sieltä kaukaa, mutta ei se ennenkään toiminut, toimisiko nyt... Pitäisi myös ottaa se kolmaskin esine mukaan, ettei jämähdetä tuohon kahteen per kerta. Katsellaan ja kokeillaan, loppuviikosta olisi tarkoitus harjoitusta hieman vaikeuttaa.
Motivaatio esineiden tuontiin Lumeksella on sinänsä aina ollut kunnossa, kaikki nousee (jos vain löydetään) ja tuodaan vauhdilla luokse. Suuri, pieni, puuta, nahkaa, muovia, rautaa, sileä, pörreä, pehmeä, kova - ei mitään väliä. Itse etsintä ei Lumekselle ole Se Juttu vaan nimenomaan palautus on hauskinta koko hommassa.
Jee, se löytyi! (ja pk-liivit unohtui autoon)
Harjoitusten tässä vaiheessa haluan vielä korostaa Lumekselle lähetyksestä suoraan ja pitkälle etenemistä sekä esineen olemista juoksulinjan varrella. Alkuun otetaan aina Lumeksen nähden esineen piilotus metrin-parin päähän virityssanan kera, jonka jälkeen Lumes saa pientä palkkanamia vastaan käydä hakemassa sen. Tämä virittely selkeyttää koiralle, mihin maastolajiin ollaan menossa (esim. haussa taas haukutan ennen keskilinjalle menoa), ja sen pystyy tekemään myös kokeissa matkalla autolta esineruutualueelle.
Koska Lumes on ollut niin jumissa tuohon pikkusievään etsintätyyliin, vaikka olisi nähnyt esineen viennin kauemmas, lähdettiin tänä kesänä liikkeelle eri tavoin. Etsintäkaisteleen (koko ruutua on turha tallata näihin harjoituksiin) tallauksen yhteydessä Lumes saa olla vieressä näkemässä, mihin kohtaan esineen piilotan. Olen jättänyt esineet aina tallatun alueen loppupäähän, jotta se vähintään 50 metriin asti eteneminen varmistuisi. Tällä systeemillä Lumes on aina juossut suoraan esineelle asti, ja joko sillä on ihan äärettömän hyvä muisti esineen tarkasta sijainnista tai sitten se on oppinut juoksemaan nenä auki, sillä pysähtyy vauhdista lähes aina juuri oikeaan kohtaan (ja esineet tosiaan piilossa, ei auta silmillä etsiä). Palkkana on usein jonkinnäköinen pala tai kasa ruokaa ja toisinaan saa lopuksi vetää vielä hepulirallia löydetyn esineen kanssa. Tärkeintä on, että koiralla on hauskaa.
Osa meidän etsittävien esineiden valikoimasta.
Kohta pitäisi alkaa vaikeuttamaan harjoituksia, jottei jäädä jumiin tuohon, että Lumes on mukana piilotuksessa. Lähietäisyydelle voisi kenties laittaa esineen ihan ilman Lumeksen näkemistä, mutta jos se palaa siihen vanhaan tyyliinsä sitten. Kauemmas piilotuksen se voisi nähdä sieltä kaukaa, mutta ei se ennenkään toiminut, toimisiko nyt... Pitäisi myös ottaa se kolmaskin esine mukaan, ettei jämähdetä tuohon kahteen per kerta. Katsellaan ja kokeillaan, loppuviikosta olisi tarkoitus harjoitusta hieman vaikeuttaa.
maanantai 23. heinäkuuta 2012
Menneen talven lumia
Pylly vasten pyllyä, pum pum...
Aina pitää Lumeksella olla jotain suussaan...
Hepulijuoksua...
Oiskohan tääl kenties jotain namii...?
Slurpis!
Lumes tahtoo myös...
Allu ja Allun hormoniturkki (kastraation jälkeen tuli pituutta lisää)
"Tää naru ois vähän niinku mun." Eiku mun. "Eiku mun!"
sunnuntai 22. heinäkuuta 2012
Auringonlaskun aikaan
Tuossa yhtenä päivänä ajellessani treeneistä kotiin auringonlaskun aikaan, olivat pilvet kauniin punertavia ja sinertäviä, ja kun kerrankin sattui olemaan kamera matkassa, räpsäisin muutaman otoksen. Alimman kuvan kiehkurapilvet ovat oma suosikkini, ylimmän kuvan pilviin muodostunut numero 10 taas osuu ihan nappiin kyseisen päivän arvosanasta.
perjantai 20. heinäkuuta 2012
Omaa kivaa
Meinasin tehdä Lumekselle vanhoista matonkuteista uuden narulelun, kun se on pureskellut palasiksi suurimman osan entisistään. Lumes kuitenkin oli sitä mieltä, ettei siitä mitään pötkylää punota, paljon kivempi ihan vaan sellaisenaan. Helppoa tää koiran viihdyttäminen.
torstai 19. heinäkuuta 2012
Meillä asuu onnellisia hiiriä
Ai miksikö ne on onnellisia? No, ne saavat nauttia...
- lajitoverien seurasta (mikäli vain kemioiden kohtaamisen suhteen on mahdollista)
- suuresta, monipuolisesti sisustetusta ja siistinä pidetystä terraariosta
- laadukkaasta ja monipuolisesta ruokavaliosta
- sekä lajityypillisen että yksilöllisen käyttäytymisen ymmärtämisestä (ne on hiiriä, niillä on hiirten tarpeet eikä ne ole mitään automaattisesti kesyjä sylilemmikkejä)
- omasta rauhasta ilman turhia käpälöintejä (osa nauttii vapaudesta ja "seurustelusta", niiden kanssa sitä on tehty hiirten ehdoilla)
- rauhallisesta asuinympäristöstä (ei hälinää, meteliä, kyttääjiä eikä lasiin koputtelijoita)
- terveydentilan tarkkailusta ja tarpeellisista hoitotoimenpiteistä
- tarvittaessa eläinlääkärin hoidosta (kyllä, eläinlääkärikuluihin menee rahaa enemmän kuin hiirten rahallinen arvo on)
- asianmukaisesta lopetuksesta, kun elämä ei enää ole elämisen arvoista (hiirilläkin on oikeus kunniakkaaseen kuolemaan ilman kärsimyksiä)
Edellämainitut asiat eivät suinkaan ole itsestäänselvyyksiä useiden hiirten elämässä, sillä ne ovat liian helppoja ottaa ja unohtaa ja asianmukaisesti hoitaa (no herranjestas, kun sehän maksaa!). Moni omista hiiristäni on kiinnostuksensa menettäneiden omistajien luota pelastettuja "kun ei ne ollutkaan niin kivoja, miltä ne näyttää".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)