Kohtelias koira

Yksi aikuisten lippu, kiitos!

Hei emäntä, maksanko mä sinutkin sisään?

Vesikivaa nöffien vepeleirillä vuonna 2011

Suomen Newfoundlandinkoirayhdistyksen vuosittainen vesipelastusleiri järjestettiin Keuruulla 17-19 kesäkuuta 2011 ja lukuisten nöffien lisäksi osallistujina nähtiin myös muutamia noutajia, saksanpaimenkoira ja villakoira. Itse olin leirillä mukana suomenlapinkoirieni Allun ja Lumeksen kanssa, jotka otettiin järjestäjien taholta kiitettävän hyvin vastaan, vaikka epäröinkin ”vääränrotuisten” kanssa osallistumista. Leiripaikkana toiminut Camping Nyyssänniemi sopi loistavasti tämänkaltaiselle tapahtumalle, siellä oli hyvä ranta, majoituspaikkoja sekä riittävästi tilaa ympärillä. Leiritunnelmaa meinasi hieman latistaa viikonlopulle luvattu sateinen ilma, mutta onneksi sääennusteet eivät aina pidä paikkaansa ja sadepilvet kiersivät suurimmalta osin Nyyssänniemestä ohi.

Leiri alkoi perjantai-iltana ilmoittautumisilla, vepenäytöksellä ja ensimmäisillä treeneillä. Olisimme mielellämme olleet paikalla jo tuolloin, mutta joutuessani olemaan perjantain vielä töissä, hyppäsimme mukaan remmiin vasta lauantaiaamusta lähestulkoon aurinkoisessa säässä. Koirien ohjaajia oli kehoitettu pukeutumaan likaantumista, kastumista ja repeytymistä kestäviin vaatteisiin, joista tosin näkyi monenlaisia variaatioita pikkukengistä ja sortseista kahluusaappaisiin. Itse olin varustautunut vedenpitävin ulkoiluhousuin ja kumisaappain, jotka jalassa ei tosin kovin syvälle järveen kahlattu. Litimärän koiran kuivaamiseen olin varannut useita pyyhkeitä sekä erittäin kätevän, froteisen koirien kylpytakin. Harjoitukset alkoivat aamulla porrastetusti klo 9-11 ja koirakot oli jaettu tasoryhmiin, meidän porukkamme aamutehtävänä oli hukkuvan pelastaminen.

HUKKUVAN PELASTAMINEN
Pelastettava henkilö pudottautuu veneestä 30 metrin poijun kohdalla veteen. Venettä ajetaan eteenpäin vielä noin 10 m. Ajanotto alkaa, kun pelastettava henkilö pudottautuu veteen. Pelastettava henkilö loiskuttelee pelästyneesti merkkipoijun linjalla, mutta ei pidä kiinni merkkipoijusta. Pelastettava ei saa kutsua koiraa, eikä käyttää käskysanoja. Koiran on joko tartuttava pelastettavan kädessä olevaan ”kädenjatkeeseen” tai pelastettava tarttuu koiran päällä oleviin valjaisiin. Koira kuljettaa pelastettavan rantaan. Ajanotto päättyy, kun koiran säkä ylittää maalilinjan. Liikkeen ohjeaika neljä (4) minuuttia.

Ryhmämme koostui kuudesta alkeistason koirasta, joskin hajontaa osaamisessa oli runsaasti koirien muusta koulutustasosta johtuen. Hukkuvan pelastus dami-kädenjatkeella on esimerkiksi periaatteessa noutoliike koiran käydessä hakemassa damin, jonka mukana pelastettavakin rannalle saadaan. Näin ollen noutamisen jo taitaville koirille suoritus on huomattavasti helpompi sisäistää kuin sellaisten, joiden kanssa täytyy lähteä liikkeelle ihan perusteista alkaen. Lumeksen kanssa olen kotirannoilla harjoitellut vedestä noutamista, ja kun vieraat ihmisetkin ovat yksi parhaista asioista, mitä Lumes tietää, pystyimme sen kanssa aloittamaan suoraan kokonaisesta liikkeestä muutaman metrin matkalla.

Päivätauon koittaessa kävimme ruokailemassa sekä tutustumassa koirien kanssa Keuruun kaupunkiin, josta iltapäiväksi palailimme takaisin ryhmämme ollessa veneennoudon treenailuvuorossa.

VENEEN NOUTO
Ennen varsinaisen liikkeen alkua vene ajetaan 30 m poijulle. Koira lähetetään maalilinjan takaa, ylituomarin ilmoittamasta paikasta. Koiran tulee hinata vene rantaan. Veneeseen on kiinnitetty noin kolmen (3) metrin vetoköysi. Veneessä on kaikilla koirilla sama määrä henkilöitä, kuitenkin vähintään kaksi (2). Vetoköysi annetaan koiralle palkintotuomarin merkistä. Liikkeen ohjeaika neljä (4) minuuttia.

Vepe-harrastuksen aloittamista helpottaa, jos koira jo valmiiksi pitää esineiden kantamisesta ja nauttii taisteluleikeistä leluilla, sillä esimerkiksi vähemmän fyysistä voimaa omaavilla koirilla veneen hinaaminen rannalle ilman taistelutahdon tuomaa sinnikkyyttä voi käydä raskaaksi. Vesilajin ollessa kyseessä, koiran tulisi mielellään olla uimataitoinen ja -haluinen, tai ylinpäänsä vesi-intoinen. Mitään pakollisia lähtötasovaatimuksia ei vepessä kuitenkaan sosiaalisen luonteen lisäksi ole. Leirillä lähdettiinkin joidenkin koirien kanssa liikkeelle houkuttelusta köyden ottamiseen, ohjaajalleen tuomiseen ja uimasilleen menemiseen, toisilla taas perusteet olivat jo hallussa ja ne koirat pienen köysileikkituokion jälkeen lähetettiin suoraan veneelle köydenhakuun. Tämä tekikin muiden koirakoiden seuraamisesta mielenkiintoista, kaikilla oli hieman eri lähtökohdat ja toisistaan poikkeavat luonteet, joten jokaiselle pidettiin omanlaisensa treenihetket ja niistä sai mukavasti laajennusta omiin rotu- ja opetusnäkemyksiinsä. Lumeksella ei vesityöskentelyssä ollut vielä riittävästi intoa/taistelutahtoa, jotta se olisi suorilta vetänyt veneen perässään rantaan, joten se sai hakea pelkän irrallisen köyden veneeltä.

Nöffileirillä kun oltiin, tuli siinä samalla pakostakin kiinnitettyä huomiota niihin moniin isoihin ja mustiin (ja ruskeisiin). Mainitsemisen arvoinen seikka oli näiden lempeiden jättiläisten mallikelpoinen käytös, yhteenkään huonosti käyttäytyvään yksilöön en törmännyt. Ne odottivat myös omistajiaan valtavan hienosti yksinään puihin kytkettyinä, ainuttakaan narussa riuhtovaa koiraa ei näkynyt ja haukahduksiakin kuului vain pari. Ehkä niinkin suurten koirien kanssa panostetaan heti pennusta asti käytöstapoihin ihan eri tehokkuudella kuin tälläisten pienempien. Riehuvaa nöffiä eivät taitaisikaan mitkään narut tai omistajan voimat pidellä, toisin kuin on lappalaiskoirien laita. Eikä sitäkään voi kieltää, että ovathan ne sykähdyttävän komeita koiria, joista lisäksi moni toimi vepeilyissä todella hienosti!

Illalle oli järjestettynä vepeluento ja muuta nöffimäistä ohjelmaa, järvellä risteilevälle Elias Lönnrot-siipirataslaivan kyydillekin haikailimme, mutta totesimme kuitenkin parhaaksi palailla majapaikkaamme, sillä leiriviikonloppumme oli yhdistetty ystäväni luona kyläilemiseen.

Sunnuntai valkeni harmaana ja sateisena. Kasseista kaivettiin sadevaatteet esiin eikä kukaan jättänyt treenejä välistä sääolosuhteiden vuoksi. Eikä se sadekaan kauaa jaksanut, ennen puoltapäivää paistoi jo jälleen aurinko, sitä ennen kuitenkin ryhmällämme oli esineen vientiä.

ESINEEN VIENTI 30 m
Ennen varsinaisen liikkeen alkua vene ajetaan 30 m poijulle. Koira lähetetään maalilinjan takaa, ylituomarin ilmoittamasta paikasta. Suoritus ja ajanotto alkavat ylituomarin merkistä, jonka jälkeen vientiesine annetaan koiralle. Vientiesine on ohjaajan oma ja sen on oltava ylituomarin hyväksymä. Vientiesinettä ei saa heittää veteen tai maahan, josta koira ottaa sen. Ajanotto pysähtyy, kun veneessä oleva ohjaaja saa esineen. Liikkeen ohjeaika neljä (4) minuuttia.

Monille vepekoiranohjaajille eniten opetuksellista päänvaivaa tuottava liike on esineen vienti, sillä ohjaajasta pois päin suuntautuva vienti tuntuu olevan monelle koiralle luontaisenvastaista, yleensä kun kaikki toiminnot tapahtuvat ohjaajan päin. Alokasluokassa tämän hankaluuden pystyy vielä kiertämään sillä, että ohjaaja onkin itse veneessä, mutta viimeistään avoimeen luokkaan tähdätessä on koiran opittava viemään esine myös vieraalle henkilölle. Lumes kylläkin yllätti hoksaamalla heti, mistä on kysymys. Jos kerta jollain vieraalla on pihviä ja sitä pihviä saa viemällä damin sille vieraalle, ja mitä nopeammin vie sitä nopeammin saa pihviä, niin ei sitä nyt niin mahatäysiä olla, etteikö lisäravinto kiinnostaisi!

Perjantain treeneissä, joista siis olimme jääneet paitsi, oli otettu uimista veneeltä rantaan, ja kun ohjaaja kysyi, jotta haluaisinko kokeilla esineen viennin lisäksi vielä jotain muuta veneliikettä, ehdotin sitä uintia.

UINTI 50 m
Koira lähtee veneestä, joka on kiinnitetty 50 m merkkipoijuun. Koiran tulee ylittää maalilinja merkkipaalujen sisältä. Ajanotto alkaa ylituomarin merkistä ja se päättyy kun koiran säkä ylittää maalilinjan. Liikkeen ohjeaika neljä (4) minuuttia.

Rohkeille ja uteliaille koirille ei veneeseen hyppääminen tuottanut vaikeuksia ja kaikki jäivätkin sinne tyytyväisinä omistajansa, tai kuten Lumes, kouluttajan kanssa. Sen sijaan hyppy veneestä veteen oli useammalle oudoksumisen paikka, johon niitä täytyi runsaasti kannustaa. Lumes ponkaisi ensimmäisellä kerralla veneestä reippaasti, mutta kun jalat eivät ottaneetkaan pohjaan, vaan koko koira yllättäen pulahtikin ensin pinnan alle, se alkoi epäröidä hyppäämistä. Uusilla hypyillä lähempänä rantaa Lumes pääsi säikähdyksestään yli ja sille suositeltiin jatkossa pelastusliivejä avuksi hypyistä pinnalla pysymiseen. Toisilla koirilla on hyppytyyli luonnostaan sellainen, että ne jäävät suoraan pinnalle, mutta onneksi moni ensin uppeluksiin meneväkin oppii sen jossain vaiheessa.

Kaikkien ihmetykseksi ja säikähdykseksi paikalle aamupäivällä kesken treenailujen ilmestyivät poliisit ajaen rantaan johtavalle tielle, jonne meistäkin moni oli autonsa parkkeerannut vastoin ajokieltomerkkiä. Poliisit pysähtyivät suoraan näköyhteyteen rannalle istuskellen autossaan ainakin vartin verran ympärilleen katsellen. Meistä leireilijöistä ei kukaan tohtinut mennä kysymään, millä asialla ovat, eivätkä toisaalta kyllä poliisitkaan autostaan poistuneet mitään ilmoittamaan tai kyselemään. Päädyimme siihen, että olivat partiokierroksellaan ja jostain kuulleet leiristä käyden hiljaisella hetkellä mielenkiinnosta vilkaisemassa, tai sitten jotain muuta, mutta joka tapauksessa kaikki huokaisivat helpotuksesta, kun partioauto lopulta paikalta poistui.

Iltapäivän kuivarastilla istuskeltiin aurinkoisella nurmella ja puhuttiin koirankoulutuksen teoriaa, jokainen sai myös tehdä haluamiaan kuivanmaanharjoituksia tai kysellä kouluttajalta apuja johonkin muuhun koirankoulutukselliseen asiaan. Parin päivän touhujen jälkeen olisi luullut, että kotiinviemisinä on väsynyt koira, mutta kestustelutilaisuuden aikanakin Lumeksella kävi vielä aika pitkäksi ja se olisi kovasti halunnut paneutua kuopankaivuuseen, eikä muutamasta ottamastamme esineen viennistä pitenevällä matkalla todellakaan vauhtia puuttunut. Persoonaeroja toki nämäkin, leirillä katselijan roolissa ollut vanhempi koirani Allu makoili edelleen rauhallisen tarkkaavaisena aloillaan, kuten oli koko viikonlopun ajankin tehnyt. Ja kuten totutusti asioiden laita on, kaikki hyvä loppuu aikanaan ja niin kävi nytkin. Haikein mielin jouduimme lähtemään takaisin oman kodin suuntaan, mutta hyvin onnistuneesta leiristä jäi onneksi muisteltavaa pitkäksi aikaa. Tunnelma oli ollut oikein mukava ja rento, kouluttajat iloisia ja osaavia sekä ryhmäjärjestelyt toimivia. Suosittelen!

Liikkeiden kuvaukset lainattu Suomen Newfoundlandinkoirayhdistyksen sivuilta.

Kennelliiton suurleiri vuodelta 1999

Meillä on ollut sillä tavalla edistyksellinen koiranpitokulttuuri, että vaikka lapsuudenkodissani on ollut metsästyskoiria, ne eivät ole olleet pelkkiä pihatarhaan hylättyjä koiria, joiden olemassaolo muistetaan vain metsästysaikoina. Meidän suomenpystykorvamme ovat metsästyskäytön lisäksi olleet täysiaikaisia (ja -päisiä) perhekoiria ja lenkkikavereita, joiden hoitoon, aktivointiin ja liikutukseen on osallistunut koko perheemme. Ensimmäisestä pystykorvastamme Terristä kirjoittelinkin jo joulukuussa 2012. Terrin ollessa 12-vuotias ja sen kiinnostuksen riistanpyyntiin vähetessä, meille tuli Terrin rinnalle kasvamaan uusi pystykorva, Viksu. Kouluttelin Viksua kirjastosta lainaamieni koirankoulutusoppaiden mukaan ja monessa se taitava olikin. Hyppääminen oli varsinkin hauskaa Viksun mielestä ja tarhan väliseinää jouduttiinkin korottamaan sen jälkeen, kun olin opettanut Viksun hyppäämään korkeitakin esteitä.

Kesällä 1999 osallistuin Viksun kanssa Kennelliiton suurleirille, ja koska siihen(kin) aikaan satunnaisen epäsatunnaisesti kirjoittelin touhuistani päiväkirjaa, pystyn näin monien vuosienkin jälkeen palailla tuon leirin muistoihin. Leirillä oli telttamajoitus, jonka vuoksi sinne piti ottaa mukaan metallinen näyttelyhäkki, jossa pitää koiraa ruokailujen ja muiden vain ihmisille tarkoitetun ohjelman ajan. Viksulle häkki lainattiin eräältä lapinkoirakasvattajalta, johon äitini oli jollain kurssilla tutustunut. Leiri alkoi sunnuntaina telttojen pystyttämisellä, itsenäisellä leirialueeseen tutustumisella, ohjaajien esittelyillä ja ryhmäjaoilla. Viksu haukkui kaikille koirille ja teki olonsa kuuluvaksi, mutta häkkiin se rauhoittui makoilemaan ja nukkumaan, vaikka elämänsä ensimmäistä kertaa sellaisessa aikaansa viettikin. Nykytietämyksellä olisi toki kannattanut totuttaa koira häkissäoloon jo ennakolta, mutta erinomaisesti se onneksi tosiaan Viksulta sujui näin suoriltaankin.

Leirillä oli päivittäisiä koulutuksia lajeissa junior handler, agility ja toko, joiden lisäksi erilaisia luentoja mm. näyttelyistä, koirahieronnasta ja vesipelastuksesta, josta päästiin näytöskin näkemään. Toiseksi viimeisenä leiripäivänä sai kertaluontoisesti tutustua koiransa kanssa myös flyballiin, jäljestykseen ja henkilöetsintään, mutta ajattelin, ettei Viksu niistä kiinnostu, joten meidän osalta väliin jäi. Enpä siinä kohdassa silloin muistanut, että mehän ollaan kotosalla metsässä tavallaan Viksun kanssa hakua harjoitelleetkin, kun meistä lapsista on väliin joku juossut metsässä piiloon ja toinen tullut Viksun kanssa perässä etsimään - ja se muuten oli hyvä etsimään.

Minun ja Viksun näyttelykokemuksemme rajoittui siihen, että olimme vuosi sitten käyneet kerran näyttelyissä ja minä Viksun siellä esitin. Leirillä meidän ryhmämme koulutukset alkoivatkin junior handlerilla ja vaikka Viksu ihan kivasti osasikin vierellä juosta ja seisoa, niin haukkukin kyllä raikasi. Itselleni se ei tullut yllätyksenä eikä harmituksena, jo leirille lähtiessänikin tiesin, että Viksu kyllä varmasti siellä haukkuu. Kouluttajan ohjeita ei vain haukun seasta kuullut, joten yritin kieltää Viksua haukkumasta, mutta kouluttaja käski antaa sen vain haukkua. Niin Viksu sitten haukkui, mutta opetuksesta meni itseltäni suurin osa ohi, kun en juuri mitään kuullut. Yhdellä junior handler-koulutuskerralla meidän piti vaihtaa koiria keskenämme, minulle tuli yhden leiriohjaajan Saara-afgaani ja sen lainaohjaaja sai Viksun, jonka kanssa pärjäsi ihan samoin kuin minäkin. Neljäntenä leiripäivänä oli junior handler-kisa, johon osallistuin agilityohjaajan kiharakarvaisen noutajan Vertin kanssa. Emme sijoittuneet, vaikka arvostelu ihan kivalta kuulostikin: Rauhallinen esitys. Hyvä seisoma-asentokin löytyy koiran epävarmuudesta huolimatta. Lisää jämäkkyyttä ja vauhtia, niin suorituksesta saisi enemmän irti.

Vertti on syypää salaiselle haaveelleni kiharakarvaisesta noutajasta...

Agility oli minulle ja Viksulle ihan uusi laji, jos ei niitä kotona suorittamiamme hyppyharjoituksia lasketa mukaan. Ensimmäisellä agilitykerralla harjoitellut esteet hyppy ja pöytä olivatkin Viksulle helppoa kauraa. Seuraavana päivänä edessä olleeseen avotunneliin eli putkeen ei Viksu heti sisään mennyt, mutta kun kerran saatiin se putkesta läpi, niin sen jälkeen sujahteli ongelmitta jatkossakin. Myös umpitunneli ei pussi oli Viksun mielestä harkintaa vaativa este. Metsässä kivillä, kallioilla ja puunrungoilla kiipparoimiseen tottuneelle Viksulle eivät puomi ja A-este tuottaneet mitään ongelmia sen reippaasti juostessa yli kumpaisestakin ja näyttäessä väliin ihan agility- eikä metsästyskoiralta.

Agilityn kouluttaja oli koko leirin ajan todella kannustava minulle Viksulle, samaahan ei ihan kaikista voinut sanoa, ja hän antoi minun puuhailla myös leirillä mukana olleen oman koiransa kanssa, jota junior handlerin lisäksi sain sitten lainata myös leirin agilitykilpailuun. Osallistuin sekä Viksun että Vertin maxi-koirien mölliluokkaan, joka suoritettiin koirat kytkettyinä. Viksulle tuli kaksi kieltoa pussilta ja yksi puomilta hypätessään ennen puoliväliä alas, koska juoksin itse liian etäällä puomista. Aika 87,70s. Vertin kanssa saimme muuten puhtaan radan, mutta putkeen heitin sille namin läpimenon varmistamiseksi ja siitä tuli 10 virhepistettä. Aika 77,56. Yllätyksenä palkintojenjaossa selvisi, että virheistä ja hitaudesta huolimatta saavutin kaksoisvoiton ollen Viksun kanssa toisia ja Vertin kanssa ihka ensimmäisiä, pokaali on vieläkin tallessa. Tuomarina oli Ritva Herrala.

Näin jälkikäteen ajatellen kisarata ei ollut ihan helppo, kun mölliluokan osallistujista suurin osa kuitenkin kokeili lajia ensimmäistä kertaa täällä leirillä...

Tokoa olimme Viksun kanssa kotonakin harjoitelleet. Mistään koesäännöistä en tiennyt mitään, mutta Viksu osasi kulkea vierellä, tulla luokse ja sivulle, istua ja mennä maahan käskystä sekä tietty hypätä. Näitä taitojaan se myös haukkumisen kera esitteli vieraassa ja runsashäiriöisessä ympäristössäkin, mikä mielestäni oli todella hieno saavutus. Tokon kouluttajat vain eivät tykänneet haukkuvasta metsästyskoirasta ja sen sijaan, että olisin saanut edes jotain vinkkiä Viksun hiljaisena pitämiseen, meidät käskettiin kahdesti ryhmästä pois, mikä oli mielestäni todella tylyä ja leirin hengen vastaista (kyseessä siis kuitenkin nuortenleiri, jossa tarkoituksena tutustuttaa heitä eri koiraharrastuslajeihin, kannustaa puuhailemaan koiran kanssa ja tarjota uutta tietoa ja taitoa). Tästä kostona Viksu sitten inhosikin toisen tokovetäjän Onni-bordercollieta, vaikka muihin koiriin ihan neutraalisti suhtautuikin.

Kokonaisuutena leiristä jäi todella mukavat muistot ja koko nykyinen innostukseni koiraharrastuksiinkin on tältä leiriltä peräisin. Ennen leiriä en ollut koskaan kaivannut omaa koiraa ja vaikka toki kaikenlaista ajanvietehaaveilua olikin, niin Terrin ja Viksun kanssa puuhastelu oli ollut täysin riittävää minulle. Tullessani leiriltä kotiin, oli lähes ensimmäisiä kommenttejani se, että tarvitsen oman koiran...

Teltta-aktivointia Viksulle, murustensaalistusta tyhjästä keksipaketista.

Viittä vaille virallinen koulutusohjaaja

Nyt on suoritettuna Palveluskoiraliiton koulutusohjaajakurssin 1- ja 2-osat, "viralliseen statukseen" vaaditaan vielä viisi tottis- tai maastolajiharjoitusten vetämistä spkl:n koulutusohjaajakortillisen henkilön, yhdistyksen koulutusvastaavan tai puheenjohtajan valvonnan alaisena. Oli muuten eroa 1- ja 2-osan osallistujamäärässä; ykkösessä oli monta kymmentä (tosin osallistujille ei ollut mitään vaatimuksiakaan, vaan kaikki halukkaat pääsi mukaan), kakkosessa meitä oli vain kolme... Tosi mukava kurssi kyllä oli kolmisteen ja 7,5h meni nopsaan jutellessa, suuremmalla kurssilaismäärällä aikaa olisi ryhmätöissä ja käytännönharjoituksissa mennyt 1-2 tuntia pidempään, että sikälikin vähempi oli parempi. Sain myös inspiksen yrittää vielä uudelleen koulia Mestaa hiljaiseksi siinä suurimmassakin viretilassa eikä vain tyytyä siihen, että on pakko aina toko-/tottistreenien alkuun leikittämällä laskea vire hiljaisen toiminnan tasolle. Alkuleikittämisellä voi sitäpaitsi ollakin ääntelyyn vaan lisäävä vaikutus pitkällä aikavälillä, koska jos aina ekana leikitään --> se on superkivaa --> oppii, että aina leikitään, joten alkuun vire on vieläkin korkeammalla --> mitä korkeampi vire, sitä enemmän ääntelyä...

Viime viikon treeneissä kuitenkin vielä leikittiin, Mesta on pöhkönä StarMarkin siniseen DuraFoam-materiaalista valmistettuun Easy Glider-frisbeeseen. Mestalla on tuollainen videolla näkyvä tapa, että leikin alussa sen on aina jotenkin vaikea saada kunnon puruote lelusta ja menee vähän säätämiseksi, mutta kunhan saa hampaansa aseteltua kunnolla, niin alkaa kiskoa voimalla.

Siltä varalta, että tulevana kesänä saataisiin bh-koe suoritettua ja hakuhommatkin hyvään kuosiin, ollaan estenoutojakin alettu harjoitella. Hyppy on ollut korkeimmillaan 70cm ja Mesta kyllä loikkii sen yli ihan mielellään. Pitäisi muistaa alkaa peittämään hyppyä erilaisilla kankailla ja pressuilla, jotta Mestasta ei tule samanlaista kuin Lumes, jolle kelpaa hypättäväksi vain tällainen harmaantunut lautaeste.

Harjoitus A-este on Mestasta hauska ja kiipeää helposti yli niin mennessä kuin palatessakin, toki varmistavan ohjauksen tarvitsee molempiin suuntiin, kun tämä oli toinen kerta vasta näitä harjoituksia. Koe-esteeseen siirtymisessä en näe syytä vielä pitää kiirettä, ehkä kesä-heinäkuussa vaihdetaan siihen, jos Mestalla alkaa tällä matalammalla jo sujua itsenäisesti kapulankin kanssa. Vähän korkealta se hyppää alas, ei ehkä vielä liian korkealta, mutta ottaa etujalkojen päälle aika kovasti, jos tekee samaa täyskorkuisellakin eikä hidasta alastuloon yhtään.

Koiria, varsinkin Lumesta, harmittaa lumien katoaminen, mutta ehkä ne metsäjuoksentelut siltikin ihan hauskoja on. Ja onneksi sitä metsää on muutakin kuin se kaadettu pala...

Alle puoli kilometriä kotipihasta löytyy nämä maisemat.

Tännekään ei ole varmaan kilometriäkään.

Canis lupus vai Canis lupus familiaris?

Eväitä ei tullut mukaan, mutta juomatauolle löytyy tilausta.

Missä rasahti?

Pieni ja suuri, kavereita juuri.

Geokätköillen koiran kanssa

GPS-paikannusta hyödyntävästä geokätköilystä on viime vuosina tullut suosittu harrastus. Ideana on kansainväliseltä geocaching.com-sivustolta löytyvien tietojen mukaisesti (piilottaa ja) etsiä purkkeja, joita kutsutaan geokätköiksi. Purkit ovat yleensä erilaisia muovirasioita, mutta pienimmät kätköt voivat olla vain senttimetrin mittaisia ns. nanokätköjä, paljon on myös ympäristöönsä sulautettuja ns. camokätköjä. Kätkö merkataan löytyneeksi kirjaamalla oma geocaching-tunnuksensa purkista löytyneeseen lokivihkoon (ja halutessaan sen lisäksi myös nettisivustolle). Monipuolisuutta harrastukseen tuovat kätköjen vaikeustasot; aloittelijat voivat aloittaa helposti löydettävissä olevista kätköistä, haasteita haluaville taas on tarjolla taidokkaasti naamioituja ja jopa erikoistaitoja, kuten köysikiipeilyä tai sukellusta vaativia kätköjä. Purkkien piilopaikkana voi käytännössä olla mikä vaan kaikille avoin paikka niin kaupungissa, maalla, metsissä kuin vesistöissäkin.

Ulkoilmaharrastuksena geokätköily sopii erinomaisesti myös koiranomistajille, sillä useimmille kaupunkikätköpaikoillekin voi hyvin ottaa koiran mukaan, ja luontokätköt suorastaan vaativat suorittamaan kätköilyn yhdessä koirakaverin kanssa. Mikäs sen kätevämpää kuin saada toteutettua samalla kertaa sekä kätkönetsintä että koiranulkoilutus. Geocaching.com-sivuston kätkökuvauksissa on käytössä ns. attribuutit, jotka määrittävät kätkön ja kätköpaikan ominaisuuksia, eli esim. pääseekö sinne lastenvaunuilla, onko kätkö löydettävissä talvella tai onko alueelle sallittua tehdä nuotio. Jos attribuutin päällä on punainen viiva, se tarkoittaa, ettei kyseinen asia ole sallittua tai mahdollista. Yksi attribuuteista on koirankuva, joka siis kertoo kätköpaikalle voivan tulla koirankin kanssa. Ainakin Suomessa kyseinen attribuutti on vähäisessä käytössä, koska kaikille on selvää, että kaduilla ja luonnossa saa liikkua myös koiran kanssa, joten sitä ei tarvitse erikseen mainita. Yleensä kyseinen attribuutti onkin merkittynä vain silloin, kun kätköpaikka voi tuntua siltä, ettei koiran kanssa saa tulla, mutta se onkin sallittua, tai silloin, kun kätköpaikalle ei koiran kanssa tulla saa.

Vartiointiväkeä puunjuurella emännän kiipparoidessa korkeuksissa.

Itse kiinnostuin geokätköilystä alkuvuonna 2014, kun huomasin puhelimeeni pystyvän lataamaan geokätköilysovelluksen, ja tässä reilun vuoden aikana löytöjä on kertynyt reilut 200. Vaikka geokätkösovelluksesta näkeekin purkkien paikan aika tarkasti, eivät kätkö aina löydy helposti ja taajamakohteissa etsintä pitäisi lisäksi pystyä suorittamaan siten, että muut ihmiset eivät huomaa sinun etsivän (ja löytävän) jotakin. Koska koirat ovat usein mukanani, aloin pian miettimään, voisinko käyttää niitä apuna kätköjen etsimisessä. Mestasta tulikin hyvä harhauttajakaveri paljon muita ihmisiä sisältäviin taajamaetsintöihin.Voin istuskella Mestan kanssa vaikkapa kaupan rappusilla ja sijoittaa sen istumaan siten, että suojaa toisen käteni, joka käy läpi koloja rapuissa. Toisenlaiseen etsimiestyöhön taas sopii peitehommiksi ympärilläni hyörivä ja pyörivä, vasten hyppivä ja vaatteita repivä Mesta, jolloin ihmisten huomio kiinnittyy koiran käytökseen jääden huomioimatta sen, mitä minä siinä samalla vaivihkaa oikeasti touhuan.

Lumeksen ollessa jo tottunut esineiden etsijä palveluskoirajuttujen harrastamisen myötä, opetin sen etsimään myös kätköpurkkeja. Opetusta kätköetsijäksi helpotti myös se, että Lumes on saanut henkilöetsintäharjoituksissa ruokapalkkansa aina pakasterasioista, joten erilaiset rasiat ovat sen mielestä superkivoja. Koska Lumeksella näin ollen oli jo etsintöjen pohjat ja motivaatio valmiina, aloitin sen kanssa kätköetsintäharjoitukset suoraan valmiilta kätköiltä. Muutamalla ensimmäisellä kerralla paikansin ensin itse kätkön ja ohjasin koiran etsimään siitä kohdin, jotta sen olisi helppo onnistua ja se oppisi ymmärtämään, mitä siltä haluan. Lumes sisäisti idean nopeasti ja oli löydöistään hyvin innoissaan, joten melko pian aloin käyttämään sitä ihan oikeana apuna kätköilyissä.

Koska purkkityyppejä on kovin monenlaisia, olen aina uudenlaisen tullessa vastaan avustanut Lumesta onnistumaan, jotta se oppii hakemaan aina uuden- ja uudenlaisiakin ”purkkeja”. Esim. rautaisessa siltakaiteessa magneetilla kiinniollut ohut metallilevykätkö oli vaikea Lumeksen havaita ja se etsi ja etsi vain vierestä, kunnes näytin levyn sille ja se tajusi, että siitähän se haju tuli. Muutenkin usein katselen ensin itse, osuuko purkki jostain helposti silmiin, jolloin ohjaan Lumeksen etsimään sieltä, jotta se saa välillä helppojakin löytöjä motivaatiota vahvistamaan. Jos en heti itse havaitse purkkia, annan Lumeksen itsenäisesti etsiä sitä, ja jos se ei tunnu löytävän purkkia (toisinaanhan kätköt voivat esim. olla kovin korkeallakin), ryhdyn avuksi. Kivenkoloja, sillankaiteita, rakennusten reunuksia yms. en jaksa koskaan itse katsella, vaan ohjaan suorilta Lumeksen haistelemaan kohteen läpi. Se on oppinut mm. etevästi kulkemaan pienten rakennusten ympäri koko ajan niiden reunauloketta tai pohjanalustaa järjestelmällisesti haistellen. Julkisilla paikoilla koiran suorittama haistelukierros on lisäksi paljon vähemmän huomiota herättävää kuin se, että itse kopeloisin kivenkoloja, kumartelisin rakennusten alle yms. omituista.

Helposti haisteltu.

Kätköjen etsintä ei meille ihmisillekään ole aina ihan simppeliä, eikä se ole sitä koirillekaan. Vaikkakin kätköpurkin sijainti on yleensä tiedossa vähintään muutaman metrin tarkkuudella, ne ovat usein ylempänä maantasasta puiden rungoissa, rakennuksien ulkopinnoissa, tolpissa yms. Purkkien ihmishaju voi myös olla useitakin viikkoja, toisinaan jopa kuukausia vanhaa. Hankala paikka koiralle voi olla sellainenkin tilanne, että kätköllä on käynyt samana päivänä jo useampi muukin, jolloin tuoretta ihmisenhajua on helposti ympäristössä vähän joka puolella ja koiran pitäisi eritellä sieltä ihmisenhaju+purkinhaju-yhdistelmä – ja kun purkkikin voi olla kaikkea muovin, puun ja metallin väliltä, niin yhtälö ei välttämättä ole helppo. Monilla paikoilla koiraa ei voi päästää etsintöihin vapaana, vaan se on pidettävä kytkettynä, ja kätevää on, jos koira osaa haistella myös tarkasti osoitetusta kohdasta. Purkki voi usein olla sellaisessakin paikassa, että vaikka koira sen haistaa, se ei pääse siihen käsiksi. Lisäksi asutuksen yhteydessä olevilla kätköpaikoilla saattaa helposti olla paljonkin häiriöitä liikenteestä, ihmisistä ja toisista koiristakin. Paljon harjoitusta siis vaaditaan taitojen kasvattamiseksi.

Tärkeä asia on sekin, millä tavalla koira ilmaisee kätkön. Purkin ottaminen suuhun voi kuulostaa kätevältä, mutta se ei ole suositeltavaa, sillä kätköpurkit eivät missään tapauksessa saa tulla rikotuiksi. Lumekselle en ole opettanu mitään tiettyä ilmaisumallia, joten ainoa jokaiseen löytöön samanlaisena liittyvä käytös on vinha hännänpyöritys ja superiloinen ilme. Mikäli en harrastaisi Lumeksen kanssa hakua, jonka esine-etsintäosuudessa koiran tulee tuoda löytämänsä esineet ohjaajalleen, opettaisin Lumeksen kätkön paikannettuaan jäämään tuijottamaan kohtaa, josta se vahvimman hajun saa. Nykyisellään Lumeksesta on kaikkein mukavinta juuri tuo epäsuositeltu tapa, eli se mielellään ottaisi muoviset kätköpurkit suuhunsa. Vaikka Lumeksen jäljiltä ei purkeissa ole koskaan hampaanjälkiäkään näkynyt, pyrin silti kehumaan ja palkkaamaan sen aina ennakolta. Muunlaisia kätköjä, esim. magneetilla kiinni olevia läpysköjä, Lumes tökkii kuonollaan, ja moni kätköhän on sellainen, jossa koira ei kosketusetäisyydelle purkkiin edes pääse. Tällaiset kätköt Lumes ilmaisee tassuilla raapimalla, kuonoa lähemmäs kätköä tunkemalla, ja jos olen liian hidas, se myös haukkuu. Tassuilla raapimisessakin voi tosin joskus käydä vahinko, mikäli purkki on sellaisessa paikassa, josta se saattaa päästää putoamaan syvemmälle koloon, alas kalliolta tmv. Jokin hillitty ilmaisutapa olisi siis käytännöllisin ja kätköystävällisin, joten sellaiseen Lumeksenkin kanssa pyritään.

Pönttöpongaus!

Tässäkään harrastuksessa ei kuitenkaan se tärkein osa-alue ole suorittaminen, vaan mukava yhdessä puuhailu. Ei se määrä, ei se laatu vaan yhdessä kuljettu matka.

Ne kaataa meidän metsän!

Ensin meidän lenkkireitillemme ilmestyi keltaisia, epäilyttäviä nauhanpätkiä.

Kerran Mesta juostessaan tutuille kallioille jähmettyi ihmeissään paikoilleen seisoskelemaan.

Nips ja naps vaan, siellä oli keltamusta työkone kaatamassa meidän metsää.

 Parin päivän päästä löytyi enää vain kasat sinisiä,

punaisia,

ja värittömiä, pilkottuja puita.

Ja jonkun päivän päästä ei enää edes niitäkään.

Mestan paikallamakuutreenit

Kun Lumes oli pentu/nuori, aloitin sille paikallamakuun opettamisen etupalkalla. Se toimi ensin ihan hyvin treeneissä, mutta vaikeutin harjoituksia nopeasti välimatkan ja ajan suhteen ja Lumeksen keskittyminen rakoili. Tuntui raskaalta tehdä samaa minitreeniä kerta toisensa jälkeen eikä kotona edes oikeastaan harjoiteltu, joten aika nopeasti unohdettiin koko juttu "kun ei se toimi". Virhe. Mestan kanssa päätin olla sortumatta samaan kiiruhtamisen ja sitä kautta omaan turhautumiseen. Se päätös myös piti ja sinnikkään 1,5 vuoden harjoittelujen jälkeen paikallaolo oli valmis tokon alokasluokkaan, josta kyseisestä liikkeestä kymppi sitten napsahtikin täydellisen rauhallisella ja keskittyneellä suorituksella. Olisi Mesta varmaan kärsinyt vähän nopeammankin tahdin, mutta otettiin ihan kunnolla varman päälle, ettei vaan tule mitään takapakkia, eikä meillä toisaalta ollut kokeisiinkaan kiire.

Mesta oppi jo pentuna maahanmenon perinteisellä keinolla eli nami kädessä maahan pennun eteen ja pentu aika nopsaan laskeutuu makuulle namin perässä, jolloin saa syödä sen. Yhtä pienenä Mesta oppi myös luopumisen eli namin saadakseen pitää ensin olla haluamatta sitä, jolloin sen sitten saakin. Sen opetukseen yksi perustyyli on nami kämmenelle ja lähelle koiran kuonoa, jossa aina koiran pyrkiessä ottamaan namin, kämmen sulkeutuu ja koiran luopuessa namista, kämmen avautuu ja koira saa luvan syödä namin. Luopumisharjoituksiin liitettiin sana "palkka", joka siis tarkoittaa Mestalle sitä, että näkyvillä olevaa ruokaa/lelua ei saa ottaa ilman lupaa vaan ensin tehdään jotain. Maahanmeno- ja luopumisharjoitusten yhdistämisenä Mesta alkoi aika pian itse tarjota maahanmenoa, jos ei jotain ruokaa saanut ottaa, ja tähän makaamisen yhteydessä tapahtuvaan luopumiseen se lisäsi vielä pään laskemisen maahan.

Ensimmäinen vuosi tehtiin lähinnä vain etupalkkaan keskittymisen pohjatyötä sisätiloissa, pitkän kaavan kautta siis todellakin. Istuskelin lattialla namien kanssa, houkuttelin Mestan makaamaan ja laitoin namin lattialle sen etujalkojen eteen "palkka" kehoituksen kera. Ajatuksena siis, että Mesta keskittyy pää maassa maaten namin tuijotukseen, jotta sille kehittyisi ajatus ja rutiini siitä, että paikallamakuu on rauhallista, keskittynyttä naminajatustyötä, josta palkaksi pääsee aina syömään sen namin. Yleisin tapa rakentaa paikallaoloahan on pyrkimys keskittyneisyyteen ohjaajaa kohtaan, mutta itse nimenomaan hain Mestalle keskittyneisyyttä edessä olevan ruokapalkan ajatteluun. Alkuun "paikallamakuut" olivat vain parin - muutaman sekunnin mittaisia, jotta namintuijotuskäytös saatiin vahvistettua muissa tilanteissa opetetun minuun suuntautuvan katsekontaktin hakemisen sijaan. Toistoja tehtiin aina useita kerralla. Ekana vuonna ei taittu mennä kuin minuuttiin asti tai vähäsen yli, seassa edelleen niitä ihan lyhyitä muutaman sekunnin pätkiäkin, ja itse istuskelin aina vieressä/edessä.

Viime keväänä aloin istumisen sijaan väliin seistä Mestan edessä, ihan kotosalla edelleenkin. Kesällä ja syksyllä tehtiin väliin ulkonakin treeniä ja muutaman kerran taisi olla Poju-labbis kaverina. Aika venytettiin kahteen minuuttiin, mutta palkka (pakasterasian kannen päällä) pysyi edelleen ihan koiran edessä enkä itsekään edennyt kuin johonkin kymmeneen metriin vai siihenkään. Tärkeintä oli edelleenkin saada pidettyä kaikki halutut palikat kasassa, jonka vuoksi viimeiseen asti vältin kiirehtimistä ja miuluummin junnasin helpoissa harjoituksissa. Ruokapalkat piti muistaa valita sellaisiksi, joka on niin hyvää, että Mestaa kiinnostaa keskittyä siihen, mutta ei liian hyvää, ettei halua ruokaa liikaa ja ala sen takia vinkumaan. Palkkaus tapahtui aina palaamalla Mestan viereen ja siitä vapauttamalla palkalle, yli puolen minuutin paikkiksissa kävin vähintään kerran välipalkkaamassa kädestä ja kauempaa myös kehuin äänellä.

Alkutalvesta aloitettiin tokoryhmässä ja lisätreenattiin vielä toisessa ryhmässä. Joka ikisellä kerralla mukana oli paikallamakuuta vähintäänkin itsekseen, mutta hyvin usein myös koemuotoisesti rivissä. Mestan paikallamakuun aloitus muuttui maahanmenohoukuttelusta perusasennosta tapahtuvaksi (sitä oltiin toki kyllä harjoiteltu jo erikseenkin, mutta nyt yhdistettiin paikallaoloon). Palkka pysyi edelleen ihan koiran edessä, kehuin ja välipalkkasinkin, mutta välimatkaa minun ja Mestan välillä aloin vähitellen kasvattamaan. Paikallaolojen aika vaihteli yksin kaikkea kymmenen sekunnin ja parin minuutin välillä, ryhmässä minuutista kolmeen. Ensisijaisen tokoryhmän treeneissä oli toisinaan paikallaoloissa häiriötreenejäkin, joissa mm. kouluttaja yritti houkutella koiria ylös, heitteli leluja koirien eteen ja väleihin, juoksi ja hyppeli edestä ja takaa ohi, tehtiin myös koirien vuorotellen luoksekutsumisia.

Muilla koirilla meneillään kauko-ohjaukset, Mestalla paikallamakuu.

Alkuvuodesta aloin miettiä, että olisi mukava vielä kevään aikana osallistua ensimmäiseen kokeeseen, joten pitäisi alkaa häivyttämään etupalkkaa ja välipalkkausta pois. Ensimmäinen vaihe oli, että sanoin "palkka" lähtiessäni Mestan viereltä ja laitoin vasta sitten palkan sen eteen, aiemminhan olen sanonut "palkka" samalla, kun laitan sitä etupalkkaa. Välillä palkka ei ollut avoimesti esillä vaan suljetussa rasiassa, muutenhan se on ollut aina pakasterasiassa tai sen kannen päällä. Kun sain palkan etäisyyden Mestasta kasvatettua muutamaan metriin, aloin käyttää sellaisia palkkoja, jotka pystyin kävellessäni pudottamaan maahan (vähän häiriötreeniä toisille samalla...) ja olivat myös niin suuria, että Mesta selvästi näki ne, ettei se tarvinnut haistella maata etsiessään niitä vapautuksen jälkeen. Alkaessani vähentää välipalkkausta, käytin Mestan keskittymisen säilymiseen lisäherkkujen pudottamista maahan siellä kaukana seistessäni. Alkuun niitä pudottelin neljäkin ja Mestan keskittymisen säilyessä hyvänä aloin harventaa niidenkin käyttämistä. Muutamia kertoja liikkeen lopussa pyysin Mestan perusasentoon ennen palkalle pääsyä, muulloin vapautus tuli aina makuulta. Perusasentoon nousemista toki harjoiteltiin useamminkin, mutta erillisissä tilanteissa, ei paikallaoloon yhdistettynä.

Koe tuli vähäsen liian nopeasti, koska tehdessäni nämä häivytyksetkin pidemmän kaavan kautta, meni siihen niin paljon aikaa, että koe oli ensimmäinen kerta, jossa ei etupalkkaa ja välipudotusta ollut ollenkaan. Niin hyvin Mestalle oli kuitenkin ruuanajattelu mennyt perille, että makasi paikoillaan kuin tatti, ja kun lähdettiin kehästä pois, se oli ihan varma, että jossakin se sen palkkaruoka on ja oli iloissaan palkan löytyessä kevythäkkinsä vierestä. Seuraavaksi pitäisikin sitten palauttaa lähellä oleva etupalkka takaisin kehiin ja alkaa harjoittelemaan paikallamakuuta näköesteen kera. Ajatus olisi kesän aikana se saada valmiiksi, mutta vähän nyt riippuu siitä, kuinka perin pohjin ja alusta homman taas aloitan ja läpi vien...

Suomenpystykorva on kaunein

Käytiin koirien kanssa kyläilemässä Vallun ja Merin luona, se onkin viime syksynä, kun ovat edellisen kerran toisensa nähneet. Meri tuli taas heti autolle tervehtimään Lumesta ja Mestaa. Viimeksi, kun nähtiin, Merillä oli juoksut alkamassa ja Lumes oli ihan sekaisin siitä, mutta Mesta ei ymmärtänyt yhtään tytön päälle. Nyt Meri oli lopettelemassa juoksujaan ja Mestasta ilmeisesti tullut aikuinen uros, kun oli sekin ihan sekaisin...

Meri oli reipastunut ihan hirveästi! Silloin syksyllähän sen olisi mieli tehnyt leikkiä, mutta koirankieli oli vähän hukassa kuuden yksinäisen tarhassa vietetyn vuoden jälkeen, joten jäi yritykseksi. Nyt oli menoa sitten senkin edestä!

Välillä Meri vähän äkäili kesken leikin, alla kuvassakin meneillään kyseinen tilanne. Mestalla meni Merin palautteet toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ei sitä yhtään hetkauttanut kipakat haukut, kivahtelut ja ärähtelyt. Se hellitti juuri ja juuri pakollisen verran ja sitten leikki taas jatkui yhtä raisuna kuin aiemminkin.

Kiltti Lumes taas otti jokaisen Merin kivahduksen tosissaan, joten se leikki Merin kanssa huomattavasti Mestaa siistemmin ja väliin poistui leikistäkin jäähdyttämään tilannetta.

Kokeilin päästää Lumeksen ja Mestan yhtäaikaakin Merin kanssa leikkimään, mutta siitä Meri ei pitänyt yhtään, joten saivat sitten luvan vuorotella leikkimisessä.

Olikin hyvä ottaa pientä tottelevaisuusharjoitetta väliin ja komentaa omat koirat paikallamakuuseen, josta Meri yritti niitä houkutella pois. Ihailtavasti saivat molemmat pidettyä pokkansa, vaikka Meri olikin niiiin ihana...

Vallu oli itse rauhallisuus, vaikka kolme muuta koiraa riehuivat vieressä. Väliin se kävi tarkastamassa tilanteen ja meni sitten takaisin makuupaikalleen lepäilemään. Vähän jännitti, että mitä Mesta tällä kertaa tuumaisi Vallusta (joka siis on leikattu uros), mutta ei se piitannut siitä mitään. Pari kertaa jopa leikki Vallun kanssa sillä välin, kun Lumes leikki Merin kanssa. Ja kävivätpä kaikki pojat kerran kolmistaan haistelemassa Merin herkkupissojakin...

Tällä kertaa jätin omat koirat autoon, kun siirryttiin sisätiloihin. Vallu kävi heti lepäämään. Meri kerjäili rapsutuksia ja kun ne loppuivat, siirtyi sekin makoilemaan ketarat oikosellaan, mutta silmät pysyivät auki ympäristöä tarkkaillen.

Loppuun vielä Vallun söpöäkin söpömpi tassu.