Allu on ollut koko nuoruutensa melko valikoiva syömistensä suhteen. Oma kuivaruoka sille on aina kelvannut, mutta sitäkin se on syönyt säästeliäästi ja ruokaa on voinut pitää sillä aina kipossa valmiina ja Allu on käynyt halutessaan syömässä haluamansa määrän. Varastelutaipumuksia sillä ei ole ollut ollenkaan, ei edes silloin, kun oikein tyrkyllä oli jotain Allunkin mielestä herkullista. Olohuoneessa on ollut sohvapöydälle jääneenä vaikka mitä syömisiä ja kerran oli unohtunut keittiön roskakaappi auki ja roskiksessa päällimmäisenä lounaana olleiden broilerinkoipien rippeet, jotka olivat säilyneet aivan koskemattomina Allun ollessa yksin kotona.
Muutama vuosi sitten tilanne muuttui ja Allu alkoi syömään kaiken ruokansa kerralla, joten sille tuli säännöstellyt ruokailut kahdesti päivässä. Vähitellen Allu alkoi yksinollessaan napsia keittiön tasoilta reinoilla olevia leipiä yms. ja myös söi ne. Samaan aikaan Allun ruokahalu alkoi kasvaa, vai pitäisikö sanoa, että sillä alkoi olla nälkä useammin kuin oli ruokaa tarjolla, ja tämä johti ruokien varastelun lisääntymiseen. Siinä vaiheessa oli pakko alkaa kiinnittämään huomiota siihen, ettei keittiön tasoille jäänyt mitään syötävää Allun ulottuville, sillä 50 senttinenkin koira ylettää nähtävästi hyvin kurottamaan lattialta ainakin puoleen väliin asti tasoa. Koska kenenkään muisti ei ole 100 prosenttinen ja tilanne oli meille uusi, aina ei tasoja muistanut lähtiessään tyhjentää ja Allu oli sitten omine lupinensa käynyt haukkaamassa pientä välipalaa. Nykyään Allu ei juuri mitään muuta ajattelekaan kuin ruokaa, ja sille kelpaakin syötäväksi melkein mikä tahansa, esimerkiksi omenatkin ovat tulleet maistelluiksi, mutta mandariinit sentään eivät kelvanneet.
Kaupassa käytyäni minulla on tapana jättää tasolle odottamaan sellaiset kuivaelintarvikkeet, jotka kaadan alkuperäispakkauksistaan säilytysrasioihin. Keskiviikkoiltaisen kauppareissun jälkeen tasolle jäi tyhjentämistä odottamaan useampikin ruokatuote, joista osan laitoin illemmalla sinne minne kuuluvatkin, mutta kahden makaronipussin ja kaakaotäyttöpakkauksen jätin vielä ajatuksena laitella ne aamulla rasioihinsa. Kaakaota ajattelin oikein erikseen, että se olisi tärkeää muistaa ottaa pois tasolta, sillä sen syömisestä voi olla jo muutakin haittaa kuin pelkkä harmitys. No, niinhän siinä kuitenkin kävi, että aamu tuli ja meni ja tasolla oli edelleenkin 800g tummaa makaronia ja 1kg kaakaota. Illalla jäljellä oli enää 400g makaronia (molemmat pussit lattialla avattuina, toisesta syöty lähes kaikki, toisesta hieman, syömättömät makaroonit olivat pusseissa) ja 800g kaakaota. Se puuttuva 200g oli levitettynä pitkin mattoa ja ehkä osa syötykin. Syyllisestä ja syöjästä ei ollut täyttä varmuutta, sillä Lumes, joka normaalisti on yksinolot toisella puolella asuntoa verkon takana, olikin Allun puolella asuntoa Allun ollessa käydyn avaamassa verkkoportin. Aika varma olin kuitenkin Allun osuudesta, sillä se menee Lumeksen puolelle vain ahdistuneena (näin on käynyt aiemmin kahdesti Allun pitäessä palovaroittimen patterien virranvähenemisen varoitusääntä epämiellyttävänä), ja jos on syönyt 400g makaronia ja maistellut kaakaota, olo on todennäköisesti ollut hyvinkin ahdistunut.
Allu vaikutti olevan ihan ok, mitä nyt joi ihan valtavasti, joka oli ymmärrettävää. Oksettamaan en sitä alkanut, sillä syömiset olivat todennäköisesti tapahtuneet jo useampi tunti sitten. Aamuyöllä viideltä kuitenkin heräsin Allun valtavaan läähätykseen ja kävin päästämässä sen ulos, jossa sitten ns. ripuli lensi, ja josta seurasi pesulla käynti Allun tuuheiden housukarvojen "kuraannuttua". Suihkuttelua Allu inhoaa yli kaiken, mutta pakko mikä pakko. Aamulenkin jälkeen kylpyhuone pesuineen kutsui jälleen enkä oikein mielelläni lähtenyt töihin, mutta toivoin mahan sekaisuuden olevan ohi.
Töissä löin pääni matalaan ovenkarmiin niin kovasti, etten muista koskaan ennen päähäni sattuneen niin paljon. Loppupäiväksi kolahduksen seurauksena tulikin sitten mukavasti päänsärky ja silmäsärky. Tulin kotiin pää kipeänä, silmät kipeänä, vatsa ruokaa huutaen ja ajatuksena haukata äkkiä kupillinen muroja ja lähteä sitten koirien kanssa pitkälle lenkille, joka tekisi Allullekin hyvää edellisen päivän ahmimisten jälkeen, ja toivoin päänsärynkin hellittävän samalla. Avatessani kotioven, oli Allu tuttuun tapaan vastassa ja ehdin jo huokausta helpotuksesta, että kaikki oli kotona kunnossa. Astuin peremmälle ja päätin varmuudeksi pari kertaa nuuhkaista ilmaa, joka paljastikin, ettei ihan kaikki ollutkaan kunnoosa. Kurkistin keittiöön ja viimeisetkin hyväntuulenrippeeni kaikkosivat - koko keittiä ripulia täynnä.
Syömisen ja lenkillelähtemisen sijaan tulikin sitten käytettyä se ilta koiran ja kodin siivoamiseen. Ensin koirat pikaisesti käymään ulkona. Sitten Allu pesulle. Sitten ulko-ovi ja keittiön ikkuna auki. Sitten keittiössä olleet koirien lelut vessaan pesua odottamaan. Sitten ympäriinsä ripuloitu keittiönmatto rullalle ja ulos odottamaan maanantaita ja pesulaan pääsyä (jesh, paljonkohan sekin tulee maksamaan, mutta itse en tosiaankaan ala niitä ripuleja matosta pesemään). Sitten keittiönlattialta suurimmat ripulit paperilla vessanpönttöön. Sitten samaisen lattian pesu useampaan kertaan. Sitten muualta asunnosta Allun housukarvoista tippuneiden ripulitippojen pesu. Sitten eteisenmaton pesu, jossa siis siinäkin oli yhdet ripulit, keittiöön ei kai ollut Allun mielestä enää mahtunut enempää. Sitten sängyltä (jonne Allu oli käynyt oksentamassa) päiväpeitto, viltti, pussilakat ja kaksi peittoa pesukoneeseen (yhteensä siis kolme koneellista pyykkiä) ja siellä käytyä ne samat kuivamaan. Sitten ulko-ovi kiinni. Sitten pesin ne vessassa odottaneet lelut. Sitten laitoin ikkunankin kiinni. Ja sitten ei tainnutkaan olla enää muuta, joten otin murokulhon eteeni, istahdin television ääreen enkä evääni liikauttanut melkein koko loppuiltana.
Että ei sen kummempi päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti