Sain Allun ollessani 15-vuotias. Tai tarkemmin sanottuna en saanut sitä vaan ostin ihan omilla rahoillani.
Vuosi siitä muutin kotoa pois opiskelemaan ja Allu seurasi tottakai mukana. Sen jälkeen ollaan yhdessä Allun kanssa muutettu vielä seitsemän kertaa, kaikki muu vaihtuu, mutta Allu ja minä ollaan pysytty yhdessä aina.
Allu on ollut läsnä niin monessa asiassa, paikassa, tapahtumassa ja elämäntilanteessa, etten pysty edes luettemaan kaikkea.
Ilossa ja surussa, yksin ja yhdessä, Allu on ollut mun paras kaveri ja luotettavin ystävä yli neljäntoista vuoden ajan.
Miten mä ikinä selviän sitten, kun Allua ei enää ole?
Käytiin viime viikolla eläinlääkärillä. Lumes on mun mielestä läähätellyt liikaa, mutta ei siitä mitään vikaa äkkiseltään löytynyt, joten käskettiin odotella viileämpiä kelejä ja jos koira sittenkin läähättää vielä liiallisen tuntuisesti, niin tutkitaan tarkemmin. Nyt diagnoosi oli vain, että sillä on kuuma.
Allukin oli mukana. Sen on muutaman viikon ajan ollut tosi vaikea jäädä yksin kotiin, tai siis se ei ole suostunut jäämään kotiin, jonka vuoksi olen joutunut kuljettamaan ja säilyttämään sitä autossa mukana töissä. Ei sitä ikuisesti vain voi autossakaan pitää, pakkasten tullessa ei se leikatulla turkillaan enää edes tarkene siellä. Halusin ja sain kipulääkekuurin Allulle, äsken juuri soitin siihen jatkoa - kipulääkkeillä Allu ei ole enää väkisin tunkenut mukaan, se on vain tunkenut mukaan.
Kaksi eläinlääkäriä on jo sitä mieltä, että Allusta olisi aika päästää irti. Toinen näistä lääkäreistä oli sitä mieltä jo vuosi sitten. Vaikka olen luvannut, että meillä eläimet saavat lähteä mielummin hetken liian aikaisin kuin hetkeäkään liian myöhään, niin silti mä haluaisin pitää ikuisesti mun parhaan ystäväni. Miten mä joku päivä pystyn tehdä sen päätöksen, että tässä se nyt oli...
Ethän Allu ikinä jätä meitä.
<3 Voimia.
VastaaPoistaVoi. :( Jaksamisia! ♥
VastaaPoistaJaksuja =(
VastaaPoistaVoi että, onpas sulla ihan kauhean vaikea päätös edessä! Surullista. Voimia siihen!
VastaaPoistaSellaista se elämä on. :(
VastaaPoistaHui, kun alkoi ihan itkettää, kun luin tota. Vaikka Ricon poismenosta on jo kaksi vuotta, niin siltikin nää edelleen tuo kaiken sen luopumisen tuskan ja surun pintaan. Se oli niin rakas, mun elämäni koira.
VastaaPoistaMä olin vähän samanlaisessa tilanteessa. olin aatellut, et mieluummin aiemmin. No jossain vaiheessa tajusin, että nyt varmaan pitäis alkaa sitä miettimään. Muutkin olivat saman tajunneet ja sitä hienovaraisesti mulle sanoivat. Lopulta jouduin myöntämään, että itseni takia en vielä voi. Antakaa mulle vielä vähän aikaa, niin sitten. (Apua, kun alkaa itkettämään tätä kertoessa). Lopulta tein vaikean päätöksen ja päästin rakkaani menemään. Mä todellakin itseni takia tarvitsin vielä sen hetken, että sain käytyä asian kunnolla läpi päässäni ja oltua Ricon kanssa.
Noi on niin vaikeita asioita. Ajan myötä kuitenkin tuska helpottaa ja sitä voi muistella niitä kauniita muistoja ja hymyillä, vaikka kyynelten läpi ja olla onnellinen siitä, että on saanut kuulua sellaisen koiran elämään edes sen hetken.
Oikein paljon voimia ja jaksamista teille. <3
Kiitos. Surun hetkellä sitä on vaikea olla onnellinen menneestä hyvästä ajasta, mutta ehkä sekin päivä vielä joskus tulee. Päivä kerrallaan tässä mennään, enemmän ja vähemmän ja taas enemmän itkien... Ja kun tosipaikka tulee, voikohan ihminen itkeä niin paljon, että kyyneleet loppuu...
Poista