lauantai 23. helmikuuta 2013

Millainen se Allu oikein nuorempana oli?

Aloitetaas siitä, että vuoden 1999 kesällä innostuin lähtemään suomenpystykorvamme Viksun kanssa Kennelliiton nuorten suurleirille (ja jos joku blogin lukijoista sattui siellä samana kesänä olemaan, ilmoittele) ja koska isäni ei kuulu niihin metsästyskoiran omistajiin, joiden mielestä koira menee pilalle, jos sitä koulutetaan, sain tietenkin lähteä matkaan. Tällä leirillä olikin sitten kauaskantoiset seuraukset, koska kiinnostuin agilitysta ja halusin meille koiran, jonka kanssa lajin harrastus onnistuisi suomenpystykorvaa paremmin (kaikella kunnioituksella Viksu kohtaan, tulin sen kanssa leirin naruagility-luokassakin toiseksi), ja niin tuli Allu, ensin kylläkin kahden viikon koeajalle puolenvuoden iästä johtuen, mutta eipä sitä takaisin enää viety.

Ihastuimme kaikki iloiseen ja mukavaan Alluun heti, edes Viksulla ei ollut mitään toisen uroksen taloonasettumista vastaan. Allulla kesti muutaman viikon sopeutua meille, se ei ollut tottunut olemaan tarhassa (veljeni astman vuoksi meillä koirat olivat ulkona), josta ahtautui väkisin suljetunkin oven välistä pois, eikä narussa, johon sotkeutui ja sen jälkeen pureskeli narun poikki. Sopeutumista helpotettiin siirtämällä tarha (meillä on nimenomaan koirilla ollut aina tarha, ei pientä pihahäkkiä) oleskelupihan puolelle, nukkumalla Allun kanssa pari viikkoa yöt piharakennuksessa (jep, sen tein) ja saamalla olla äitini mukana töissä. Sen alkuvaiheen jälkeen Allu onkin sopeutunut helposti kaikkiin muihinkin uusiin paikkoihin (myös monen maalla omakotitaloasumisvuoden jälkeen kerrostaloon).

Tietämättömyyttäni tein Allun kanssa aikanaan kaksi kasvatusvirhettä ja niiden seuraukset näkyivät vuosia eteenpäin ja olivat erittäin vaikeat korjata. Ensimmäisen vuotensa ajan Allu sai kulkea isäni ja Viksun kanssa metsästysreissuilla ja arvata saattaa, että jahtausinnostus tarttui koirasta toiseen eikä jäniksenajonmakuun päässyttää koiraa noin vain yhtäkkiä opetetakaan olla ajamatta. Allun irtipito lenkeillä on sen vuoksi ollut vaikeaa ja suurimman osan elämästään Allu valitettavasti onkin joutunut ulkoilemaan kytkettynä, sentään kyllä kahdeksan metrin fleksissä ja 30 metrisessä narussa (jonka käyttö oli melko hankalaa, mutta sen arvoista). Sitkeä työ luoksetulovarmuuden kasvattamiseksi tuotti lopulta tulosta siten, että Allua on 9-vuotiaasta asti voinut harkitusti pitää vapaana laajoilla aukeilla sekä metsäpoluilla.




Toinen tekemäni virhe oli Allun liiallinen sosiaalisuuten kannustaminen ollessani hyvilläni siitä, että koirastani on mukava tavata kavereita ja peuhata niiden kanssa. Sen sijaan, että olisin hillinnyt Allun koiraintoa, yllytin sitä leikkimään jopa agilityharjoituksissa toisten koirien kanssa, koska niiden leikkiä oli kiva katsella. Lukuisten treenileikkikertojen jälkeen olikin sitten vaikeampaa saada Allu ymmärtämään, ettei kaikkien koirien luokse tarvitse tai saa mennä, varsinkaan kilpailuissa (joissa koin monta noloa hetkeä Allun karatessa kesken radan jonkun toisen koiran luokse). Karkailutyyli tuli Allulle hyvin vahvaksi, eikä kukaan osannut neuvoa toimivaa konstia, miten sen saisi pois, joten siitä tuli suuri rajoittava tekijä tavoitteelliseen harrastamiseen. Tokon paikallamakuussa aloin pystyä luottamaan Alluun vasta samassa 9-vuoden iässä kuin muussakin irtipidossa. Tätä pohjaa vasten ei toivottavasti ole vaikea ymmärtää, miksi olen Lumeksen kanssa näissä asioissa ollut alusta asti niin tiukka, varsinkin, kun se on vielä huimasti Allua sosiaalisempi yksilö.



Parasta Allussa on aina ollut sen sopeutuvaisuus ja helppous arjessa. Oli paikka, aika, seura, kulkuneuvo, mikä tahansa ympäristön asia miten vain, Allu on aina tiennyt, miten tulee käyttäytyä. Sen vuoksi pentujen sosiaalistaminen onkin mielestäni "hölynpölyä", jos kasvatuksessa oikeasti kiinnitettäisiin huomiota koirien luonteisiin, niin kaikki koirat olisivat sellaisia kuin Allu (ja osin myös Viksu), ei tarvittaisi mitään pentu- ja nuoruusajan sosiaalistamisia ja valtavia käytöstapojen opettamisia, Allusta nimittäin tuli täydellisen mallikelpoinen ilman mitään sellaisia humputuksiakin. (Tarkoituksellisesti hieman kärjistin, tottakai Alluakin on opetettu, mutta siltä on tullut niin moni haluttu käytöstyyli aivan luonnostaan, että opetuksellinen osuus Allun peruskäytöksessä on hyvin pientä. Lisäksi sekä Allu että Viksu ovat koko pentu- ja nuoruusaikansa, Viksu jopa täydellisen kokonaan, ollut pelkkinä maalaiskoirina ilman mitään kosketusta kaupunkielämään, eikä kuitenkaan kummallekaan kaupungissa ole mitään kummaa tai pelättävää. Viksu ei ollut näyttelyihin mennessään saanut minkäänlaista harjoitusta asiaan, eikä se silti rähise toisille uroksille. Viksu on myös ikänsä asunut ulkona kylmimpiä pakkasia ja sairaanaoloa lukuunottamatta, eikä sillä siltikään ollut mitään ongelmia sisälläolon, sisäsiisteyden, haukkumisen tai muunkaan käytöksen kanssa tultuaan yhtäkkiä viikoksi luokseni kerrostaloon hoitoon. Kun koiralla on luonne kohdillaan, ei sille tarvitse erikseen kaikkea opettaa.) Ilman sen kummempaa totuttelua Allu on myös tullut loistavasti toimeen erilaisten eläinten kanssa, aina hiiristä hevosiin asti. Myös pienet lapset, ihan sama ovatko vauvoja, taaperoita vai leikki-ikäisiä, ovat aina saaneet Allulta ystävällisen ja asiallisesti käyttäytyvän vastaanoton.





Allu onkin täydellinen koira. Ja ei, tämä ei ole sellaista turhanpäiväistä hehkutusta ruusunpunaisten silmälasien läpi, jota saa lukea joka koirasta netin täydeltä, tämä on kriittistä tarkastelua 14-vuoden ajalta, Allu on erinomaisella tavalla speliaali. Sellaisen koiran kuin Lumes (vilkas, toiminnanhaluinen höppänä), saatan vielä saada toisen, mutta sellaista kuin Allu, tuskin löydän toista. Vaikka Allu nyt vanhemmalla iällä onkin erinäisistä vaivoista kärsinyt, olisin todella, todella suonut sille enemmän kuin yhden pentueen, tai että edes siitä yhdestäkin olisi joku sukua jatkanut.

En tarkoita, että sellaiset koirat olisivat huonoja, joita täytyy kovasti sosiaalistaa ja kouluttaa, mutta miten paljon helpompaa koirien itsensäkin elämä olisi, jos niillä olisi jo syntyjään allunlainen lunki ote elämään eikä mikään hetkauttaisi niitä. En usko, että yhdelläkään koiralla olisi mitään sellaista luonteenominaisuutta vastaan.

6 kommenttia:

  1. Kiva kirjoitus ihanasta Allusta. Se kyllä vaikuttikin varsin lupsakalta tyypiltä, kun silloin tavattiin. :) Rapsutukset paapalle!

    VastaaPoista
  2. Meillähän tuo sukulaispoika on samanlainen perusluonteelta. Ei ole ikinä ollut mitään sopeutumisongelmia ja kaikki uudet tilanteet ottaa vastaan erittäin hyvin eikä stressaa. Lapsistahan Elmo tykkää ylikaiken ja toimeen tulee myös kaikkien muiden eläintenkin kanssa. Tälläkin hetkellä nuori herra ottaa rennosti omalla pihalla ja irti voi pitää huoletta, pysyy tontilla ilman aitojakin ja tulee luokse aina. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ilman aitoja ollaan onneksi vain maaseudulla kyläillessä ja mökillä. :)

      Poista
    2. Mukava, että teilläkin hommat sujuu helpolla. :)

      Poista
  3. Hieno kirjoitus. Allu kuulostaa hyvin arvokkaalta vanhalta herralta, jolla on upea luonne. Tulee vähän mieleen toinen vähän samanmoinen, jo edesmennyt corginpötkylä..

    Vähän samaa mieltä olen kyllä tossa hirmuisessa sosiaalisamisessa. Ei mun Piitun kanssa ole juuri mitään työtä tarvinnut sen suhteen tehdä, me vaan mennään minne minä millonkin vaan keksin ja koira tulee mukana. Ei se pelkää, tai jos vähän jänskättää niin nopeesti tollanen normaali koira mun mielestä rentoutuu ja tottuu uuteen tilanteeseen tai asiaan.

    Edesmennyt Kamu oli myöskin maalaiskoira, joka jahtasi päivät pitkät jäniksiä pitkin maita ja mantuja. Se ei ollut tottunut kerrostalon ääniin, eikä kulkemaan bussissa tai muutakaan kaupunkilaiskoiran elämään olennaisesti kuuluvia juttuja tekemään. Niin mä vaan kuljetin sitä bussilla meille hoitoon parisen vuotta säännöllisen epäsäännöllisesti. Siellä se nukkui mun jaloissa jo heti ensimmäisellä matkallaan. Ja sitten se muutti lopullisesti meille kerrostaloon ja kaikki meni hyvin. Muuttipa meille jäniskin, ja toinen ja kolmaskin ja huoletta ne eli sopuisaa elämää samassa yksiössä mun kanssa. Toki se alkuun vähän työtä vaati ja valppautta ekan kanin kohdalla, mutta hyvin nopeesti ne toisiinsa tottui, eikä Kamu koskaan ikinä jahdannut näitä lemmikkikaneja. Ja mainittakoon vielä, että Kamu oli jo 7-vuotias muutettuaan lopullisesti meille asumaan.

    VastaaPoista