Oliko sitä olemassakaan?

Joskus mietin, että olikohan Allua olemassakaan. Tuntuu niin epätodelliselta, että joku, joka oli luonani niin kauan, ei yhtäkkiä siinä enää olekaan. Voiko muka noin vain kadota? Lakata olemasta? Onko siitä muka vasta vuosi? Tuntuu, että siitä on ikuisuus. Elämä tuntuu normaalilta. Voiko ilman Allua muka olla normaalia? Välillä en enää edes muista, millainen Allu oli, sen tapoja, luonteenpiirteitä, käyttäytymistä. Olenkohan kuvitellut koko koiran? Sen nimen sanominenkin tuntuu vähän oudolta. Surullista kyllä, aika haalistaa muistot.

Onneksi on valokuvat, ne pelastavat ja todentavat muistot. Kyllä se niin on ollut olemassa. Juuri tuollainenhan se oli, noinhan se tapasi aina tehdä, osasiko se tuonkin tempun, olipa se kaunis, ja ihana, ja rakas. Voi Allu, on niin ikävä sinua. Miksi et enää ole täällä? Ei ole edes lunta, sinun lemppariasi. On vain harmaata, synkkää ja pimeää.

Hyvää taivasjoulua, Allu. Olet aina rakkaista rakkain koirani.