Ulkoilmaharrastuksena geokätköily
sopii erinomaisesti myös koiranomistajille, sillä useimmille
kaupunkikätköpaikoillekin voi hyvin ottaa koiran mukaan, ja
luontokätköt suorastaan vaativat suorittamaan kätköilyn yhdessä
koirakaverin kanssa. Mikäs sen kätevämpää kuin saada toteutettua
samalla kertaa sekä kätkönetsintä että koiranulkoilutus.
Geocaching.com-sivuston kätkökuvauksissa on käytössä ns.
attribuutit, jotka määrittävät kätkön ja kätköpaikan
ominaisuuksia, eli esim. pääseekö sinne lastenvaunuilla, onko
kätkö löydettävissä talvella tai onko alueelle sallittua tehdä
nuotio. Jos attribuutin päällä on punainen viiva, se tarkoittaa,
ettei kyseinen asia ole sallittua tai mahdollista. Yksi
attribuuteista on koirankuva, joka siis kertoo kätköpaikalle voivan
tulla koirankin kanssa. Ainakin Suomessa kyseinen attribuutti on
vähäisessä käytössä, koska kaikille on selvää, että kaduilla
ja luonnossa saa liikkua myös koiran kanssa, joten sitä ei tarvitse
erikseen mainita. Yleensä kyseinen attribuutti onkin merkittynä
vain silloin, kun kätköpaikka voi tuntua siltä, ettei koiran
kanssa saa tulla, mutta se onkin sallittua, tai silloin, kun
kätköpaikalle ei koiran kanssa tulla saa.
Vartiointiväkeä puunjuurella emännän kiipparoidessa korkeuksissa.
Itse kiinnostuin geokätköilystä
alkuvuonna 2014, kun huomasin puhelimeeni pystyvän lataamaan
geokätköilysovelluksen, ja tässä reilun vuoden aikana löytöjä
on kertynyt reilut 200. Vaikka geokätkösovelluksesta näkeekin
purkkien paikan aika tarkasti, eivät kätkö aina löydy helposti ja
taajamakohteissa etsintä pitäisi lisäksi pystyä suorittamaan
siten, että muut ihmiset eivät huomaa sinun etsivän (ja löytävän)
jotakin. Koska koirat ovat usein mukanani, aloin pian miettimään,
voisinko käyttää niitä apuna kätköjen etsimisessä. Mestasta tulikin hyvä harhauttajakaveri paljon muita
ihmisiä sisältäviin taajamaetsintöihin.Voin istuskella Mestan
kanssa vaikkapa kaupan rappusilla ja sijoittaa sen istumaan siten,
että suojaa toisen käteni, joka käy läpi koloja rapuissa.
Toisenlaiseen etsimiestyöhön taas sopii peitehommiksi ympärilläni
hyörivä ja pyörivä, vasten hyppivä ja vaatteita repivä Mesta,
jolloin ihmisten huomio kiinnittyy koiran käytökseen jääden
huomioimatta sen, mitä minä siinä samalla vaivihkaa oikeasti
touhuan.
Lumeksen ollessa jo
tottunut esineiden etsijä palveluskoirajuttujen harrastamisen myötä,
opetin sen etsimään myös kätköpurkkeja. Opetusta kätköetsijäksi
helpotti myös se, että Lumes on saanut henkilöetsintäharjoituksissa
ruokapalkkansa aina pakasterasioista, joten erilaiset rasiat ovat sen
mielestä superkivoja. Koska Lumeksella näin ollen oli jo etsintöjen
pohjat ja motivaatio valmiina, aloitin sen kanssa
kätköetsintäharjoitukset suoraan valmiilta kätköiltä.
Muutamalla ensimmäisellä kerralla paikansin ensin itse kätkön ja
ohjasin koiran etsimään siitä kohdin, jotta sen olisi helppo
onnistua ja se oppisi ymmärtämään, mitä siltä haluan. Lumes
sisäisti idean nopeasti ja oli löydöistään hyvin innoissaan,
joten melko pian aloin käyttämään sitä ihan oikeana apuna
kätköilyissä.
Koska purkkityyppejä on kovin monenlaisia, olen
aina uudenlaisen tullessa vastaan avustanut Lumesta onnistumaan,
jotta se oppii hakemaan aina uuden- ja uudenlaisiakin ”purkkeja”.
Esim. rautaisessa siltakaiteessa magneetilla kiinniollut ohut
metallilevykätkö oli vaikea Lumeksen havaita ja se etsi ja etsi
vain vierestä, kunnes näytin levyn sille ja se tajusi, että
siitähän se haju tuli. Muutenkin usein katselen ensin itse, osuuko
purkki jostain helposti silmiin, jolloin ohjaan Lumeksen etsimään
sieltä, jotta se saa välillä helppojakin löytöjä motivaatiota
vahvistamaan. Jos en heti itse havaitse purkkia, annan Lumeksen
itsenäisesti etsiä sitä, ja jos se ei tunnu löytävän purkkia
(toisinaanhan kätköt voivat esim. olla kovin korkeallakin), ryhdyn
avuksi. Kivenkoloja, sillankaiteita, rakennusten reunuksia yms. en
jaksa koskaan itse katsella, vaan ohjaan suorilta Lumeksen
haistelemaan kohteen läpi. Se on oppinut mm. etevästi kulkemaan
pienten rakennusten ympäri koko ajan niiden reunauloketta tai
pohjanalustaa järjestelmällisesti haistellen. Julkisilla paikoilla
koiran suorittama haistelukierros on lisäksi paljon vähemmän
huomiota herättävää kuin se, että itse kopeloisin kivenkoloja,
kumartelisin rakennusten alle yms. omituista.
Helposti haisteltu.
Kätköjen etsintä ei meille
ihmisillekään ole aina ihan simppeliä, eikä se ole sitä
koirillekaan. Vaikkakin kätköpurkin sijainti on yleensä tiedossa
vähintään muutaman metrin tarkkuudella, ne ovat usein ylempänä
maantasasta puiden rungoissa, rakennuksien ulkopinnoissa, tolpissa
yms. Purkkien ihmishaju voi myös olla useitakin viikkoja, toisinaan
jopa kuukausia vanhaa. Hankala paikka koiralle voi olla sellainenkin
tilanne, että kätköllä on käynyt samana päivänä jo useampi
muukin, jolloin tuoretta ihmisenhajua on helposti ympäristössä
vähän joka puolella ja koiran pitäisi eritellä sieltä
ihmisenhaju+purkinhaju-yhdistelmä – ja kun purkkikin voi olla
kaikkea muovin, puun ja metallin väliltä, niin yhtälö ei
välttämättä ole helppo. Monilla paikoilla koiraa ei voi päästää
etsintöihin vapaana, vaan se on pidettävä kytkettynä, ja kätevää
on, jos koira osaa haistella myös tarkasti osoitetusta kohdasta.
Purkki voi usein olla sellaisessakin paikassa, että vaikka koira sen
haistaa, se ei pääse siihen käsiksi. Lisäksi asutuksen yhteydessä
olevilla kätköpaikoilla saattaa helposti olla paljonkin häiriöitä
liikenteestä, ihmisistä ja toisista koiristakin. Paljon harjoitusta
siis vaaditaan taitojen kasvattamiseksi.
Tärkeä asia on sekin, millä tavalla
koira ilmaisee kätkön. Purkin ottaminen suuhun voi kuulostaa
kätevältä, mutta se ei ole suositeltavaa, sillä kätköpurkit
eivät missään tapauksessa saa tulla rikotuiksi. Lumekselle en ole
opettanu mitään tiettyä ilmaisumallia, joten ainoa jokaiseen
löytöön samanlaisena liittyvä käytös on vinha hännänpyöritys
ja superiloinen ilme. Mikäli en harrastaisi Lumeksen kanssa hakua,
jonka esine-etsintäosuudessa koiran tulee tuoda löytämänsä
esineet ohjaajalleen, opettaisin Lumeksen kätkön paikannettuaan
jäämään tuijottamaan kohtaa, josta se vahvimman hajun saa.
Nykyisellään Lumeksesta on kaikkein mukavinta juuri tuo
epäsuositeltu tapa, eli se mielellään ottaisi muoviset kätköpurkit
suuhunsa. Vaikka Lumeksen jäljiltä ei purkeissa ole koskaan
hampaanjälkiäkään näkynyt, pyrin silti kehumaan ja palkkaamaan
sen aina ennakolta. Muunlaisia kätköjä, esim. magneetilla kiinni
olevia läpysköjä, Lumes tökkii kuonollaan, ja moni kätköhän on
sellainen, jossa koira ei kosketusetäisyydelle purkkiin edes pääse.
Tällaiset kätköt Lumes ilmaisee tassuilla raapimalla, kuonoa
lähemmäs kätköä tunkemalla, ja jos olen liian hidas, se myös
haukkuu. Tassuilla raapimisessakin voi tosin joskus käydä vahinko,
mikäli purkki on sellaisessa paikassa, josta se saattaa päästää
putoamaan syvemmälle koloon, alas kalliolta tmv. Jokin hillitty
ilmaisutapa olisi siis käytännöllisin ja kätköystävällisin,
joten sellaiseen Lumeksenkin kanssa pyritään.
Pönttöpongaus!
Tässäkään harrastuksessa ei
kuitenkaan se tärkein osa-alue ole suorittaminen, vaan mukava
yhdessä puuhailu. Ei se määrä, ei se laatu vaan yhdessä kuljettu matka.
Tätä olisi metka kokeilla, en vaan omista älyluuria tai gps-paikanninta, joten sellainen olisi varmaan hankittava. Jotkut etevimmät taitavat suunnistaa kätköille kartan ja kompassin kanssa, mutta sellaiseen ei ihan omat taidot riitä :) Ja tuo viimeinen kirjoittamasi lause kolahti.
VastaaPoistaTaajamakätköjen etsintä sujuu ihan helposti kartan kanssa ilman kompassiakin, jos siirrät kätköjen koordinaatit kansalaisen karttapaikkaan, jossa näkyvät rakennuksetkin, joten kätköjen sijainnin pystyy paikallistamaan esim. tietyn rakennuksen kulmaan. Sillat näkyy jokien ylityksinä geocachin-kartastakin, joten myös niitä pystyy etsimään ilman gps:sää ja kompassia. Itsekin olen ihan ensimmäisen kätköni löytänyt ihan vaan netin kartasta katsomalla että tuon sillan tuossa päässä pitäisi olla.
PoistaHaa, empä tiennytkään tuota! Kiitos vinkistä! Täytyy ainakin kokeilla josko sitä onnistuisi :)
Poista