Maastopyöräilyn tekniikkakurssi aloittelijoille

Epätoivoinen yritys kiriä kiinni kaikkea kesän aikana tapahtunutta jatkuu, nyt palataan niinkin kauas taaksepäin kuin alkukesään. Ehkä päästään jossain vaiheessa taas takaisin nykypäivään. 

Jo ennen Porkkanan hankintaa (mikä Porkkana, linkki) olin tullut huomanneeksi ilmoituksen alkavasta maastopyöräilyn tekniikkakurssista aloittelijoille. Koska kurssin nimessä mainittiin sana aloittelijoille, se kuulosti kuin juuri minulle tehdyltä, ja uskalsin lähteä kurssille mukaan, vaikka ensimmäinen kerta jäikin välistä. Pakkasin Porkkanan autooni, jonka sisälle se sujuvasti mahtuu pikakiinnitteisen eturenkaan ansiosta. Pulmassa kun ei ole peräkoukkua, johon saisi pyörätelineen, eikä kattokaiteissa ole taakkatelineitä, joihin saisi pyörätelineen, niin auton sisällä kuljettaminen eturengas irrotettuna on tällä hetkellä ainoa ratkaisu. Se huono puoli siinä kyllä on, että koirat eivät mahdu samaan aikaan kyytiin Porkkanan kanssa, joten halutessa pyöräilemään lähipolkuja kauemmas, täytyy sinne lähteä ilman nelijalkaista seuraa. No, kurssille olin jokatapauksessa menossa ihan yksikseni, joten sille reissulle ei koirattomuus ollut haittana.

Olin Porkkanan oston jälkeen lueskellut netistä erilaisia vinkkejä maastopyöräilyyn, joten minulla oli jonkinlainen mielikuva siitä, mitä kurssilla mahdollisesti voitaisiin tehdä. Kokoontumispaikkana toimi urheilualueen parkkipaikka. jonka vierestä pääsee pururadalle, ja olin ajatellut, että ehkä siinä parkkipaikalla tehdään ensin jotain harjoituksia, jonka jälkeen käydään vähän testaamassa niitä käytännössä. Alku menikin ihan ennakko-odotuksieni mukaisesti.

Hyvin mahtuu kyytiin autosta takapenkit kaadettuna ja Porkkanasta eturengas irrotettuna.

Kerroin vetäjälle, ja sen kuulivat myös muut osallistujat, että pyörä oli ollut minulla vasta viisi päivää, ja että olen käynyt sillä ihan vain lähipoluilla testailemassa jotain parinkymmenen minuutin lenkkejä. Porkkanan penkinkorkeus tarkistettiin ja sen todettiin olevan minulle oikeissa säädöissä. Lisäksi sain pikaselostuksen pyörän pesusta ja huollosta, jotka oltiin käyty läpi kurssin ensimmäisellä kerralla edellisellä viikolla. Tämän jälkeen vetäjä esitteli ensimmäisen harjoituksen, joka oli parkkipaikan viereen hakepohjalle vietyjen parin laudanpätkän ylitys keulien. Idena oli opetella ajaessa käyttämään eturengas ilmassa, jotta poluille kaatuneet puut voitaisiin ylittää pysähtymättä ja pyörän selästä nousematta. Takarengas kun kuulemma tulee yli kaikesta mistä eturengaskin, niin jos eturenkaan saa nostettua esteen päälle ja menemään siten esteestä yli, niin takarengaskin tulee perässä.

Eturenkaan nostelu lautojen yli kävi Porkkanalla helposti. Olin oikeastaan juuri edellisenä päivänä sitä muutaman kerran kokeillut jonkin maastopyöräilyvideon innostamana. Loputtomalta tuntuvan ringin ajamisen jälkeen harjoitusta vaikeutettiin ja myös takarengas pitäisi saada nostettua laudasta yli. Esteiden ylittäminen molemmat renkaat vuoronperään yli nostamalla syö vauhtienergiaa vähemmän kuin jos takarengas vain tulee itsestään perässä. Vetäjällä oli omassa pyörässään lukkopolkimet, jolloin tämä takarenkaan nostaminen on paljon helpompaa, mutta hän näytti sen onnistuvan myös ilman lukitusta, joten kai oli uskottava sen olevan mahdollista. Suureksi hämmästyksekseni sain kuin sainkin Porkkanastakin takarengasta edes jonkun sentin verran ilmaan ja lautojen ylitykset näin ollen suoritimme lopulta täysin ilman kosketusta lautaan. Takarenkaan nostaminen vaati paljon enemmän rohkeutta kuin eturenkaan hyppyyttääminen, enkä olekaan siinä kertaakaan tämän kurssin jälkeen enää onnistunut, kun rohkeus pettää kesken.

Treeni oli ihan mukava, vaikka en nyt kyllä heti ajatellutkaan alkavani mitään kaatuneita puunrunkoja ylittämään. Muutaman kymmenen harjoittelukierrosta tosin riitti jo vähän liiankin hyvin ihan senkin vuoksi, että pehmeällä pohjalla ajaminen alkoi käydä pidemmän päälle raskaaksi. Viimein vetäjä totesikin keulimisten ja takarenkaannosteluiden (onko tällekin joku vastaava ilmaisu kuin eturenkaan osalta keuliminen?) riittävän ja voidaan siirtyä seuraavaan puuhaan. Vieressä oli jotain keppejä pystyssä pujottelureitin tyyppisesti ja tiukkojen käännösten harjoittelu olisi kyllä ollut minulle tarpeen, mutta vetäjällä olikin aivan eri asiat mielessä, lähtisimme nimittäin pururadalle tositoimiin.

Tämä kuva kotipoluilta, yksi meidän vakioreiteistä. Mestan suuntaan ylämäkeä, Porkkanan takana alamäkeä.

Eipä siinä mitään, olinhan uumoillutkin, että niin saattaisimme tehdä, mutta reittivalinta vähän järkytti, kun lähdimme suurimman ylämäen kautta hakepohjaiselle pururadalle. Kaikki muut kaahottivat läskipyörillään tottunein elkein (myöhemmin minulle paljastuikin, että olin kurssin ainoa oikeasti aloittelija, muut olivat maastopyöräilleet jo muutamasta kuukaudesta pariin vuoteen) ja minä veivasin mäkeä tuskanhiki otsalta valuen. Yksin olisin luovuttanut jo ennen puoltamatkaa mäkeä ylös, mutta kun kaikki muut porhalsivat niin helponnäköisesti, niin olihan minunkin pakko päästä mäki ylös edes sitten vaikeannäköisesti, kunhan ei vain taluttamaan sortuen. Mäelle ensimmäisenä päässeet vetäjä mukaanlukien eivät tokikaan jääneet odottamaan hitaampia, vaan antoivat mennä vauhdilla alamäkeen ja kääntyivät polkujen risteyksestä oikealle ja katosivat näkyvistä. Mahtavaa.

Yksi naisista jäi kanssani peränpitäjäksi ja juttelin hänen kanssaan siitä, että tulin kurssille, kun luulin, että se oli nimenomaan aloittelijoille. Kyllä se kuulemma aloittelijoille onkin ja jossain kohtaa sitten kärkijoukko odottaa hitaampiaan - ja odottihan se muutaman minuutin matkan päässä, joskaan ei sen takia, että olisi hyvää hyvyyttään pysähdytty meitä odottamaan, vaan sen takia, että odotuskohdasta vaihdettiin pururadalta metsäpolulle. Metsäpolku, jolle menisimme, olisi noin 50m pätkä erittäin kivikkoista ja juurakkoista maastoa, jossa olisi hyvä päästä käytännössä testaamaan niitä renkaannostotaitoja, joita kentällä harjoittelimme. Pyysin pientä lepotaukoa ja kerroin pyöräilykuntoni olevan vielä huono, kun tosiaan olen vasta ihan tuore maasturin omistaja. Lehvähdettiinkin sitten hetki, tosin ihan vain pieni hetki, jonka jälkeen vuoronperään lähdettiin ajamaan haastepolkua läpi.

Onneksi meidän lähimetsässäkin oleva polku on kivikkoinen ja juurakkoinen, joskaan ei lähellekään niin kivikkoinen ja niin juurakkoinen, mitä tämä haastepolku oli, mutta sen ansiosta minulla oli sentään jotain kokemusta kivikossa ajamisesta, jonka vuoksi pystyin selviytymään haastepolustakin, vaikka vaikeaa olikin. Enkä kyllä todellakaan pystynyt tekemään mitään eturenkaannostoja, takarenkaasta puhumattakaan, kun edessä on kivijakivijajuurijakivi niin tiheään tahtiin, että koko ajaminen oli vain yhtä selviytymistä ilman mitään kikkailuakin.

Metsäpoluilta joutuu välillä poikkeamaan metsäautoteille päästääkseen taas seuraavalla metsäpolulle.

Mielestäni maastopyöräilyn tekniikkakurssi aloittelijoille-nimisen kurssin yhden kerran sisällöksi olisi varsin hyvin riittänyt alun harjoitusten lisäksi vielä tuon haastepolun pyöräily takaisinkin päin ja sitten paluu kentälle, jossa joku pieni treeni perään. Vähitellen kurssin todellinen tasovaatimus alkoi kuitenkin paljastua, kun jatkoimmekin eteenpäin seuraavalla haastepolulle, jota pääsi kiertämään ympäri uudelleen ja uudelleen. Vetäjä antoi ohjeeksi kiertää reitti läpi kolmeen kertaan, laittaa vaihteeksi "joku, jolla on kevyt polkea, mutta vielä vetää hyvin" (vasta viiden päivän monivaihdepyöränomistajakokemukselle ei tämä neuvo kyllä paljon apua tuonut) ja lähti edelleni polkemaan, jotta näkisin, mistä kohden polkua käännytään ympyräringille. Siitä minua ei kuitenkaan varoitettu, että tämän polun varrella oli niiden kivien ja juurien lisäksi myös kaatuneita puita, joita varten myös sitä keulimista alussa harjoiteltiin, ja lisäksi hyvinhyvin jyrkkä alamäki, jossa oli vielä iso kuoppa puolivälissä. Jälkeenpäin kuulin, että ensimmäisellä kurssikerralla oli tällä polulla käyty erikseen harjoittelemassa puunrunkojen ylittämistä sekä jyrkän alamäen laskemista, mutta minut sen sijaan tyrkättiin sinne lähes kylmiltään. Ihme ja kumma selviydyin kaikesta; puunrungoista luottaen siihen, että vauhdista eturenkaan nostamalla niistä tosiaankin pääsee ylitse, ja alamäestä netistä luettujen siirrä paino penkin taakse-ohjeiden avulla, ja olihan se kieltämättä aika hieno tunne ajella tuosta vain puunrunkojen ylitse.

Kahden kierroksen jälkeen olin ihan loppu, jalat oli loppu ja happi oli loppu, ja oli pakko pysähtyä lepäämään ja jättää kolmas kierros välistä. Sanoinkin vetäjälle, että en jaksa kyllä yhtään enää. Kerroin myös kipeytyneestä selästä ja muutenkin rasituksen tuntumisesta myös ylävartalossa miettien, että ovatkohan pyöräni säädöt sittenkään ihan kohdillaan. Sain kuulla kipeytymisen näin haastavassa teknisessä maastoajossa olevan vasta-alkajille ihan normaalia, koska siinä joutuu koko kroppa töihin toisin kuin tavallisessa pyöräilyssä, ja vie aikansa, kunnes lihakset kehittyvät ja tottuvat siihen. Ratsastuksestahan sanotaan, että siinä löytää itsestään lihaksia, joita ei tiennyt olevan olemassakaan, ja nähtävästi teknisessä maastopyöräilyssä on ihan sama juttu.

Kysäisin myös vinkkiä siihen, mitäs sitten tehdään, jos ollaan kivien välissä, vauhti meinaa loppua, mutta polkimet eivät kivien vuoksi mahdu alas asti, joten normaali polkeminen ei onnistu. Vetäjä näytti, että sellaisissa tilanteissa polkaistaan hieman taaksepäin, jolloin saa tilaa polkaista hieman eteenpäin, ja siten pyörään vähän vauhtia. Itsestäänselvyys varmaan pidempään ajaneille, mutta ikänsä jalkajarrullisen pyörän omistaneena eipä minulle tullut mieleenkään tuollainen, ja edelleenkin taaksepäin polkeminen tuntuu todella omituiselta. Ajoreitin valinnasta hankalassa maastossa ohjeistettiin lisäksi sen verran, että jos pikasilmäyksellä ei löydy hyvää kohtaa esim. väistää polulla olevia kiviä tmv., niin sitten ajetaan vain suoraan yli, koska yleensä huono ajolinja vaikuttaa etenemiseen negatiivisemmin kuin esteiden ylittäminen.

Olen saanut tuon lätkän koirien pantaan laitettavaksi, mutta pannat vaihtelevat eikä niitä aina ole ollenkaan, mutta Porkkanassa se on aina mukana.

Tässä vaiheessa vetäjä kysyi kelloa ja sen ollessa vähän yli seitsemän, olin onnellinen, että jes, tunti treenattu ja nyt ajetaan takaisin parkkipaikalle. Mitä vielä, vetäjä totesi iloisena, että sittenhän me ehdimme vielä kiertää kivikkomäen kautta. Siinä mietin mielessäni, että mikähän mahtaa olla kivikkomäki, ja lähdettiin perätysten ajamaan vielä kerran se kivinen ja juurinen ja puunrunkoinen polku, jonka läpi pääsi kivikkomäen reitille. Pyysin, että ajettaisiin rauhallista vauhtia, koska olen tosi väsynyt, ja sain vastauksen "joo tottakai". Mikä se kenenkin mielestä on rauhallinen vauhti on toki suhteellinen käsite, mutta minä en kyllä edelleenkään pysynyt perässä laisinkaan, ja onneksi pari muuta naista jäi minulle seuraa pitämään, ettei tarvinnut aivan yksin hännillä ajella.

Hetkisen matkaa ajeltiin kevytkulkuista pellonpiennarta ja sen jälkeen hiekkatietä pitkin. Ehdin jo huokaista helpottuneena, että saan vähän keräillä voimia takaisin, mutta siinä samassa edellä jo kaarrettiinkin jälleen metsään, jossa polku kulki kivien lomassa ja olipa niitä kaatuneita puita osunut sillekin polulle. Sitten edessä jo kohosikin se pahaenteinen kivikkomäki, joka nimensä mukaisesti oli (suht jyrkkä) mäki, joka oli ihan täynnä kiviä. Vetäjä oli jäänyt alas antamaan ohjeita, muu osa porukasta oli jo ylhäällä, paitsi me peränpitäjät, jotka saimme sitten tehdä huiputuksen yleisön edessä. Lapsena opittu ylämäkityyli eli polkimille seisomaan, pyöräilykielellä tangolta polkeminen, ei käynyt täällä laatuunsa. Paino piti pitää penkillä mahdollisimman takana, jotta eturengas pysyy kevyenä ja pääsee rullaamaan eteenpäin eikä tökkää kiviin ja pysäytä vauhtia. Ylävartalo taasen oli matalana sarvista kiinni pitäen ja sen verran eteen painoa antaen, että eturengas pysyy maassa eikä lähde keulimaan. Ja jalat polkeepolkeepolkee. Ei paina ja nosta, vaan polkeepolkee. Kevyesti se ei todellakaan mennyt, mutta pääsin kuin pääsinkin ohjeita noudattamalla juuri ja juuri polkemaan ylös asti.

Kivikkomäen päältä lähti polut kolmeen suuntaan: sinne mistä oltiin tultukin, eteenpäin loivasti alas metsäpolkua ja sivulle piiitkästi alas kivikkoista pohjaa. Lähdettiin peräjälkeen sinne sivulle päin ja tässä kohtaa saatiin alamäkiohjeitakin eli paino (takapuoli) penkin taakse alas, ettei lähde pyörän kanssa heittämään kuperkeikkaa. Jos oli tähän mennessä kurssin sisältö tarjonnut yllätyksiä, niin ähäkutti, eivätpä loppuneet vielä! Alamäkilaskun jälkeen oli vuorossa -tattadataa- sama mäki ylöspäin, eli piiiitkä rinne kiviä täynnä. Paikalliset käyvät kuulemma keskenään kilpailua siitä, kenellä on mäen ylösnousun nopeusennätys, tällä hetkellä sitä johtaa kurssivetäjän vaimo. Siitä ei Porkkanan kanssa enää selviydytty loppuun asti vaan hieman ennen mäenlaelle pääsyä eturengas tökkäsi kiveen ja meidän matka tyssäsi siihen.

Lopulta aloitettiin ihan oikeasti paluumatka, eikä yhtään liian aikaisin, sillä minun vauhtini vain hyytyi hyytymistään. Onneksi kurssilla oli mukana nuo jo aiemminkin mainitsemani pari empatiakykyistä naista, jotka jäivät minun kanssani samaa vauhtia polkemaan, ja lohduttelivat, että kun heillä kaikilla muilla on läskipyörätkin, niin niillä kulkee kevyemmin sillä hakepohjaisella pururadalla, mitä loppumatka oli, ja maastopyörän kapeammilla renkailla se on raskaampaa. He olisivat itse siis kyllä päässeet ja jaksaneet sitä samaa tahtia mitä muut vetäjä mukaanlukien menivät menojaan jossain horisontissa. Viimeisen ylämäen päälle olivat kylläkin vielä jääneet meitä odottamaan, mutta loppumatkan vauhtiin ei vaikuttanut edes se, että en sitä viimeistä mäkeä enää jaksanut polkea ylös vaan jouduin taluttamaan pyörän.

Muut kurssiosallistujat kyllä olivat mukavia ja myös kannustavia huomatessaan, että olin todellakin aivan äärirajoilla ja vaikeissa paikoissa tsemppasivat tyyliin "Tosi hienostihan sinulla menee ja olet niin rohkea, vaikka pyörä on ollut sinulla vasta niin vähän aikaa." No mitäpä siinä toisaalta muuta voi kuin yrittää selviytyä ja pysyä perässä. Jossain vaiheessa kyllä mietin ilonpilaajaksi ryhtymistä vaatimalla oikeasti hitaan vauhdin ja helpoimman mahdollisimman reitin takaisin, mutta annoin sitten olla. Kun voimat ja jaksaminen loppuu, niin sisulla eteenpäin, mutta  se on varma, että toista kertaa en enää aloittelijoiden maastopyöräkurssille mene. Ehkä viime kesäinen minä olisi selvinnyt vähemmillä maitohapoilla ja ilman verettyneitä keuhkoja (keuhkoni ihan oikeasti siis olivat kipeät vielä pari viikkoa kurssin jälkeenkin ja ehdin jo pelätä, että pilasin ne lopullisesti), kun tajusin, että minähän olin alkukesästä oikeastaan aika rapakuntoinen, kun viime syksyn loukkaantumiseni jälkeen olen pystynyt liikkumaan niin vähän, että lihaskunto ja yleiskunto ovat heikentyneet huomattavasti.

Jos jotain hyvää, niin vetäjän antamat vinkit ovat kyllä olleet hyödyllisiä jatkossakin, ja lisäksi olin todella tyytyväinen Porkkanaan, miten kaikki nuo vaikeat polut oikeasti pystyin sillä selvittämään.  Ihan ei nyt vain kyllä vetäjän ja minun ajatukset aloittelijoiden tilaisuudesta menneet yksiin.

Tällä kertaa pidän huolen, ettet pääse lähtemään ilman minua!